Raasto.comin
maratonfilosofian aiemmissa kirjoituksissa on sivuttu maratonpelkääväisyyttä.
Tässä kirjoituksessa keskitytään maratonpelkääväisyyden syvimpään olemukseen
täydessä maratonpelkääväisyysarvoitusselvittäväisyydessä. Kuten kaikki
maratoonarit tietävät, eräs maratoonarin pahimmista vihollisista ennen
maratonkilpaa on nurkissa lymyävä maratonpelkääväisyys. Yleensä
maratonpelkääväisyys johtuu kahdesta pääkokonaisuudesta, ensinnäkin puutteellisesta
maratonkeskittyneisyydestä ja toiseksi aiemmista maratonwaterloista. Nämä
aiheuttavat epävarmuuden omaan maratonkuntoon liittyen ja maratonepävarmuus
puolestaan on kuin bensaa maratonpelkääväisyyden liekkeihin. Toisinpäin käännettynä
täysi maratonkeskittyneisyys on puolestaan kuin vaahtosammuttimesta
ruiskutettua vaahtoa maratonpelkääväisyyden liekkeihin, koska maratonkeskittyneisyys
mahdollistaa optimaalisen valmistautumisen maratonille, kunnossa olevan maratoniskutusneisuuden
ja realistisen käsityksen omasta maratonsuorituskyvystä. Eräs keino enneltaehkäistä tulevien sukupolvien maratonpelkääväisyyttä olisi myös määrätä maratonfilosofia pakolliseksi oppiaineeksi Suomen koululaitokseen.
Ihanteellinen
tilanne olisi, jos juoksija pystyisi lähtemään maratonille vähintään puolen vuoden
täysi maratonkeskittyneisyysjakso takanaan. Valitettavasti tämä ei läheskään aina
onnistu. Pääsyitä tähän ovat 1) puutteellinen harjoittelu (alikunto) 2) liian
kova harjoittelu (ylikunto) 3) liian kovat maratonpaineet (pakkomielle maratononnistuneisuudesta)
4) kauden muiden kilpailuiden tärkeyden laittaminen maratonin edelle (maratonin
erikoisharjoittelun puute). Nämä kaikki nakertavat maratonkeskittyneisyyttä ja ruokkivat
maratonpelkääväisyyttä kuin rutto keskiajalla.
Onko
maratonpelkääväisyys ylipäätään mahdollista pitää loitolla, jos täysi maratonkeskittyneisyys
ei ole mahdollista, vaikka halua ja ymmärrystä maratonkeskittyneisyyteen olisi?
Tällainen tilanne juoksijalla on edessä esimerkiksi silloin, jos hän ei vammojen
takia pysty kunnolliseen fyysiseen maratonkeskittyneisyyteen, vaikka haluaisi. Tällöin
maratonpelkääväisyyden ehkäisyyn on kaksi keinoa, joko 1) maratonluovuttaneisuus,
jolloin edessä olevasta maratonista luovutaan (DNS) tai 2) täysi panostus henkiseen
maratonkeskittyneisyyteen. Vaihtoehto yksi on edessä silloin, jos vamma on niin
paha, että juoksija ei kerta kaikkiaan pysty juoksemaan ja tämän vuoksi keskeytys
tulevassa maratonkilvassa on erittäin todennäköinen. Tämä vaihtoehto on järkevä
silloin, jos edessä oleva maratoni todennäköisesti vaarantaisi juoksijan terveyden
tai koko juoksijan uran. Tässä kohtaa on hyvä pitää mielessä maratonluovuttaneisuuden
nyrkkisääntö: päätös maratonluovuttaneisuudesta on tehtävä viimeistään maratonviikon
tiistaina jos kisa on sunnuntaina, sillä tätä pidempään tehty maratonarpovaisuus
sen suhteen, että juostako vai eikö juosta, tuhoaa loputkin maratonmahdollisuudet.
Vaihtoehto
kaksi tulee taas ajankohtaiseksi silloin, jos juoksijan vamma on lievä tai parantunut,
jolloin todennäköisyys sille, että se saattaa kestää maratonin on suurempi kuin
todennäköisyys keskeyttämiselle. On selvää, että tämän arviointi ei ole helppo tehtävä,
eikä kukaan voi vaihtoehto kahden tapauksissa 100 prosenttisella varmuudella tietää,
että kestääkö jalka maratonin vai ei.
Käytännössä
vaihtoehto kaksi, täysi panostus henkiseen maratonkeskittyneisyyteen fyysisen keskittyneisyyden
käytyä mahdottomaksi tarkoittaa sitä, että vaikka juoksija ei pystykään valmistautumaan
täydellä fyysisellä maratonkeskittyneisyydellään maratonille, hän toimii silti aivan
kuin hän pystyisi. Pahin mahdollinen virhe fyysisen maratonkeskittyneisyyden mentyä
mönkään on luovuttaa myös henkisesti: ”ei tarvitse tankata, kun ei ole pystynyt
treenaamaan” tai : ”ei tarvitse omia juomia,
kun kuitenkin tulee keskeytys” tai: ”ei tarvitse välttää ylimääräisiä liikkeitä
maratonin aattopäivänä, kun ei kuitenkaan kulje mihinkään, kun ei ole pystynyt vetämään
maratonvauhtikestoa”.
Jos
juoksija päättää startata maratonille vaikeuksistaan huolimatta, hänen on siis toimittava
aivan kuin vaikeuksia ei olisi. Hänen on noudatettava normaaleja maratonrutiinejaan
niin tarkkaan kuin mahdollista. Vaikka normaalien harjoitusten tekeminen
ei onnistuisi, muut maratonrutiinit on suoritettava. Tietenkin juoksijan on oltava
realisti maratontavoitteissaan, jos ei ole pystynyt kunnolla harjoittelemaan (esimerkiksi
pistää tulevan maratonin tavoitteet uusiksi), mutta kaikki muut toimet on tehtävä
mahdollisimman tarkasti kuten ennenkin. Maratonrutiinit (esimerkiksi tankkauksen suorittaminen
kuten ennenkin, maratonmatkustus kuten ennenkin, kisanumeroiden haku kuten ennenkin,
pullojen merkkaus kuten ennenkin, ylimääräisen jaloilla olemisen välttäminen aattopäivänä
kuten ennenkin, juomien vieminen järjestäjille kuten ennenkin) ehkäisevät tällaisissa
tapauksissa maratonpelkääväisyyttä, vaikka ne eivät välttämättä poista pelkääväisyyttä
kokonaan. Maratonrutiinien suorittaminen estää juoksijaa jatkuvasti ajattelemasta
ei-ihanteellisia maratonlähtökohtiaan. Jos juoksijan jalat epävarmoista lähtökohdista
huolimatta kuitenkin kestävät maratonin, juoksija on maratonin maalissa tyytyväinen
siitä, että hän ei luopunut näistä maratonrutiineistaan, sillä ne mahdollistivat
niin hyvän maratonsuorituksen kuin niistä lähtökohdista oli mahdollista tehdä.
[Z]