Toshihiko Seko, Maratonhirviö

Kirjasta Zacheus, Tuomas 2008. Nousevan auringon maratoonarit, omakustanne, s. 161-173.

18. Toshihiko Seko, Maratonhirviö

Toshihiko Seko on Fukuokan, Tokion, Lontoon, Bostonin ja Chicagon maratonien voittaja

Toshihiko ”Määräseko” Seko syntyi heinäkuun 15. päivänä Mien maakunnassa Melbournen olympiavuonna 1956. Syntyessään Toshihiko-poika painoi neljä kiloa. Hän oli perheen kolmesta pojasta nuorin, mutta hänestä tuli veljessarjan kovin raastaja. Jo lapsena Sekolla sanottiin olevan voimakas ”makenki”, häviämisen viha, ja tämä luonteenpiirre tuli seuraamaan häntä koko hänen juoksijauransa ajan, minne hän ikinä menikin, missä hän ikinä kulkikin. Sekon isän mukaan pojan häviämisen viha oli sitä luokkaa, että edes koskaan tapellessaan hän ei itkenyt kyyneltäkään. Seko oli kivenkovaa graniittiakin kovempi.

Ensimmäinen ”urheilulaji”, johon Seko hullaantui oli baseball. Niinpä nuoruudessaan hän itsekin pelasi tuota laiskojen miesten peliä, kunnes eräänä päivänä kiinnostui juoksemisesta. Tähän saattoi vaikuttaa se, että juoksu sopi raastajaluonteiselle Sekolle ylenpalttisen löysää baseballia paremmin, juoksussa nimittäin sai raastaa (toisin kuin baseballissa). Ei siis kulunut aikaakaan, kun Seko heitti baseball -hanskat lähimpään roskakoriin  ja keskitti energiansa juoksuun. Tätä päätöstä hän ei totta vieköön tullut katumaan.

Lukioiässä Seko oli jo suoranainen kestävyysjuoksutähti. Hän voitti lukio-urallaan maan lukiomestaruuden miten tahtoi 800 metrillä ja 1500 metrillä. Jälkimmäisellä matkalla hän juoksi myös Japanin lukioennätyksen (3.53,3). Näiden saavutusten perusteella hän sai lempinimen ”kaibatsu”, hirviö. Monesta muusta japanilaisesta huippumaratoonarista poiketen Seko siis niitti mainetta radalla jo naskalista pitäen.

Kuitenkaan koulussa Sekolla ei kulkenut yhtä hyvin kuin radalla, sillä rämmittyään lukion läpi hän pyrki yliopistoon, mutta ei läpäissyt pääsykokeita, mikä on Japanissa suuri häpeä sekä asianosaiselle itselleen että hänen perheelleen. Niinpä Sekon vanhemmat lähettivät poikansa pois silmistään Yhdysvaltoihin, ensin Bostonin lähistölle ja sitten Etelä-Kalifornian yliopistoon, jossa he toivoivat Sekon opiskelevan ahkerasti ja näin paikkaavan vanhempiensa häpeää. Oppi ei kuitenkaan uponnut Sekon kaaliin Amerikan mantereellakaan ja edessä oli paluu kotiin maitojunalla kesällä 1976. Äkkiä entisen juniorilupauksen tulevaisuus ei näyttänytkään enää järin valoisalta.

Kun Seko palasi kotiin, hänen perheensä ja ystävänsä eivät olleet uskoa silmiään, sen verran pulskassa kunnossa poika oli. Lukioradoilla voittoja niittäneestä ”kaibatsusta” ei ollut enää tietoakaan. ”Amerikoissa porukka vain istuu ja syö kaiket päivät”, sanoi Seko puolustukseksi ylenpalttiselle turpoamiselleen. Koska poikaa ei sen paremmin juokseminen kuin opiskelukaan tuntunut kiinnostavan, Sekon vanhemmat lähettivät viimeisenä keinona poikansa Tokioon kuuluisan gurun ja ”poppamiehen” Kiyoshi Nakamuran luo oppiman kuria. Tämä tapahtuma muutti Sekon elämän.

Nakamuran oppilas

Sekolle kuria opettamaan palkattu Kiyoshi Nakamura oli kilpaillut itse nuoruudessaan kestävyysjuoksussa edustaen Berliinin olympiakisoissa vuonna 1936 Japania 1500 metrillä. Ennätyksekseen tuolla matkalla Nakamura oli juossut 3.56,8. Lopetettuaan juoksu-uransa hän oli erinäisillä bisneksillään kohonnut miljonääriksi. 1960-luvun puolivälistä saakka Nakamura oli myös valmentanut japanilaisia juoksijoita kaikilla matkoilla 100 metristä maratoniin. Suuresta omaisuudestaan huolimatta tämä vanhus toimi 1970-luvulla useiden kestävyysjuoksijoiden valmentajana Wasedan yliopistossa ja S & B Foods –yhtiön juoksutiimissä. Nakamura lupasi Sekon vanhemmille, että viidessä vuodessa heidän pojastaan tulisi maailmanluokan maratoonari, johon Sekon isä totesi: ”Ei tule mitään. Pojallani ei ole tarvittavaa henkistä asennetta maratoonariksi.” Kuinka väärässä Sekon isäpappa olikaan.

Seko muutti Nakamuran luo asumaan ja Nakamura alkoi koulia oppilastaan piinkovaan askeesiin. Nakamura uskoi valmennusmenetelmissään määrän, suorastaan eläimellisen määrän lakiin. Japanilaisten tuli harjoitella paljon muita enemmän, johtuen heidän muita huonommista fyysistä edellytyksistään, oli Nakamuran raaka periaate. Harjoitusleirillä, ”gasshukuilla” Nakamuran oppilaille eivät olleetkaan harvinaisia 50-80 kilometrin pitkät lenkit, kovavauhtiset ja ikuisuuksiin kestävät tempojuoksut ja 400 kilometrin harjoitusviikot. Amerikkalaiseen pullamössöelämään tottuneelle Sekolle tämä kaikki oli luonnollisesti täydellinen shokki ja niinpä hän kerran karkasi Nakamuran luota takaisiin kotiinsa, mutta vastaanotto siellä oli tyly. Sekon vanhemmat eivät päästäneet poikaansa sisälle, vaan soittivat Nakamuralle ja sanoivat: ”Tee mitä parhaaksi näet, hän on sinun.”

Koska Sekolla ei ollut mitään muutakaan paikkaa mihin mennä, palasi hän nöyränä poikana takaisin Nakamuran luo ja alistui tämän askeettistakin askeettisempaan kuriin. Nakamuran opit eivät koskeneet vain juoksemista, vaan koko elämää. Hän vaati oppilailtaan täydellistä kuuliaisuutta. Hänen oppilaansa eivät tehneet eroa juoksemisen ja ei-juoksemisen välillä, vaan imivät Nakamuran oppeja itseensä kuin munkkiyhteisössä ikään 24 tuntia vuorokaudessa. Nakamuran oppilaat paitsi harjoittelivat tappavan kovaa, myös istuivat tuntikausia syventyneinä mietiskelyyn ja kuuntelivat mestarinsa suuriin filosofeihin ja eri uskontoihin pohjautuvia oppeja. Joka ilta Nakamura opetti oppilailleen zen buddhalaisuuden, Daruma-Taishi –nimisen buddhalaisen munkin, Jeesuksen ja muiden suurten opettajien oppeja. Nakamura opetti valmennettavansa myös kunnioittamaan luontoa. ”Vuoret, joet, tähdet, aurinko ja kuu ovat opettajianne”, tapasi Nakamura valmennettavilleen toistaa.

Vaikka Nakamuran oppilaat harjoittelivat säälimättömän kovaa, oli kestävyysjuoksusta Nakamuran mukaan silti 90 prosenttia henkistä. Hänen oppilaansa eivät pyrkineet vain juoksemaan kovaa, vaan myös kasvamaan ”puhtaaseen sydämeen” ja ”täydelliseen rauhaan”. Nakamura nimitti valmennusfilosofiaansa ”Zenhosoksi” tai ”Zenin kanssa juoksemiseksi”. Kun hänen oppilaansa juoksivat, he juoksivat täydellisen tyyneyden vallassa, oli harjoitus kuinka kova tahansa. Muinaisten samuraiden tapaan Zen oli heidän sydämissään ja mielissään ja ajan myötä he oppivat kontrolloimaan kehonsa jokaista tunnetta sekä ajatusta. He olivat kuin kiinteä perhe, joka pukeutui samalla tavalla, käytti samanlaista nyrhittyä hiusmallia, eikä ollut puhettakaan, että heillä olisi tyttöystäviä tai että he koskaan menisivät ulos kaljalle tai parille. Heidän luottamuksensa mestariin oli niin vahva, että vaikka Nakamura olisi näyttänyt valkoista paperia ja sanonut sen olevan mustan, niin Seko kumppanit olisivat uskoneet sen todella olevan musta.

Alkuvaikeuksien jälkeen Seko sopeutui Nakamuran ”munkkiluostariin” kuin irvistys maratonille. Heidän oppilas-opettajasuhteestaan, ”shiteistä”, tuli läheisempi kuin isällä ja pojalla. Itse asiassa he olivat kuin pappi ja hänen oppilaansa. ”Kaikki minussa on muuttunut tavattuani Nakamura-sensein (mestarin)”, Seko sanoi. ”Se, että olen mikä olen, on täysin Nakamuran ansiota. Uskon kaiken mitä hän sanoo”. Alistutuminen ehdoitta Nakamuran fyysiseen ja psyykkiseen kuriin teki Sekosta ennen pitkää muiden (Nakamuran ryhmään kulumattomien) silmissä suorastaan epäihmisen, kuin koneen. Hän oli kuin munkki. Hänen harjoittelunsa ja koko elämää koskeva täydellinen kurinsa Nakamuran ikeen alla oli kuin armeijassa, paitsi että armeija oli siihen verrattuna lastenleikkiä. Seko omistautui täydellisesti juoksemiselle. Hän karaisi ruumistaan kovemmin kuin kukaan koskaan ja juoksemisen avulla hän löysi onnellisuuden elämäänsä.  Asuttuaan ensimmäiset puoli vuotta Nakamuran ja tämän vaimon luona, sai Seko luvan muuttaa omaan asuntoon muutaman korttelin päähän mestaristaan. Samalla Seko alkoi jälleen päntätä oppia kaaliinsa läpäistäkseen yliopiston pääsykokeet ja tällä kertaa hän onnistui.

Maraton Zen

Koska Sekon koko elämä muuttui täysin hänen kohdatessaan Nakamuran, ei ollut ihme, että alussa ei juoksu ottanut kulkeakseen. Vähäisin muutos ei ollut se, että entisen mailerin Sekon tuli Nakamuran mielestä keskittyä maratonille. Näin Seko todella tekikin. Debyyttimaratonillaan vuonna 1977 Kiotossa hän kulutti aikaa 2.26.00, mikä ei vastannut alkuunkaan sitä työmäärä, mitä sen eteen oli tehty. Kuitenkin Sekon keho ja mieli alkoivat pikkuhiljaa mukautua nakamuramaiseen filosofiaan. Hänestä alkoi kehittyä vailla heikkouksia oleva maratonkone. Hänelle alkoi kehittyä ”jonetsu”, intohimo maratonia kohtaan. Hän pystyi puhdistaan mielensä yhä paremmin juoksemisen avulla. Hän alkoi kehittyä paitsi juoksijana, myös ihmisenä.

Ensimmäinen merkki uudesta Sekosta nähtiin joulukuussa 1977 Fukuokan maratonilla, missä hän juoksi 2.15.01. Kun hän sitten vuonna 1978 hän juoksi ratakympin Tukholmassa 27.51.61, tiesivät kaikki sen minkä Nakamura oli tiennyt jo kauan: Sekosta oli tuleva eräs kaikkien aikojen suurimmista maratoonareista. Kuitenkin yksi waterloo oli vielä edessä. Kolmannella maratonillaan Ison Britannian Milton Keynesissä heinäkuussa 1978 Seko katkesi helteessä kuin riihikuiva korsi ja laahusti maaliin ajalla 2.53.17 kaukana hieman päälle 2.20 juosseiden Sohin veljesten, Hideki Kitan ja Kunimitsu Iton takana. Jatkossa moista katkeamista ei tulisi enää tapahtumaan.

Fukuokan maraton joulukuussa 1978 oli Sekon läpimurtojuoksu. Tuskaa halveksien hän jätti kaikki muut taakseen ja voitti ensimmäisenä japanilaisena sitten vuoden 1970 ajalla 2.10.21. Yhdessä juoksussa hän tiputti ennätyksestään lähes viisi minuuttia. Fukuokan voitto merkitsee japanilaisille niin paljon, että ei ollut ihme, että kyyneleet virtasivat pitkin Sekon poskia hänen kaartaessaan Fukuokan stadionille ensimmäisenä. Vihdoinkin hän oli noussut huipulle. Vihdoinkin S & B -elintarvikeyhtiön (ja Nakamuran) panostus Sekoon oli tuottanut tulosta. Huonosti eivät juosseet muutkaan japanilaiset, sillä Hideki Kita sijoittui toiseksi ajalla 2.11.05 ja Shigeru Soh oli kolmas (2.11.42). Tämän japanilaiskolmikon taakse jäivät niin Bill Rodgers, Leonid Moisejev kuin Waldemar Cierpinskikin. Tuon ajan maratonkuningas Rodgers janosi kuitenkin kostoa ja niinpä hän kutsui Sekon kotimaratonilleen Bostoniin seuraavaksi kevääksi. Lienee turha mainitakaan, että Seko ja Nakamura ottivat haasteen vastaan.

Bostonissa huhtikuussa vuonna 1979 Seko oli uransa siihen mennessä kovimman paikan edessä. Kolme päivää ennen kilpailua pidetyssä lehdistötilaisuudessa hän veikkasi voittoajaksi 2.07, mutta toisin kävi. Bostonin maratonilla aina 30 kilometrin paikkeilla sijaitsevalle Heartbreak Hillille saakka Seko ja Rodgers juoksivat rinta rinnan, kunnes Rodgers meni menojaan ja voitti ajalla 2.09.27. Seko juoksi 2.10.12, mistä hän ja Nakamura pystyivät vetämään vain yhdenlaisen johtopäätöksen. Harjoittelu ei ollut vielä tarpeeksi kovaa. Asiaan oli kuitenkin tulossa muutos.

Muutoksesta kieli saman vuoden Fukuokan maraton, missä Seko otti toisen voittonsa valtaisassa kiritaistelussa Sohin veljesten kanssa. Ajat olivat komeat: Seko 2.10.35, Shigeru Soh 2.10.37 ja Takeshi Soh 2.10.40. Näiden tulosten valossa ei ollut ihme, että tämä kolmikko valittiin myös seuraavan vuoden olympiamaratonille Moskovaan. Siellä Sekon tavoitteena ei ollut mikään muu kuin voitto. Keväällä 1980 koitti kuitenkin Sekon (ja Sohin veljesten) uran suurin pettymys, kun Japani päätti Yhdysvaltoja miellyttääkseen boikotoida Moskovan olympiakisoja. Niin sulkeutuivat olympiakisojen portit Sekon ja Sohin veljesten nenän edessä äärimmäisen tylyllä tavalla. Heidän auttanut muu kuin jatkaa valitsemallaan määrän tiellä kohti tulevia kisoja valtavasta henkisestä tuskastaan huolimatta. Nakamura lievitti Sekon pettymystä lukemalla oppilaalleen iltaisin tarinoita henkilöistä, jotka ovat päässeet yli vastoinkäymisistä. Tämä auttoikin ja Seko jatkoi armotonta harjoitteluaan.

Kesällä 1980 Seko hioi nopeuttaan juoksemalla 5000 metriä 13.30,9 ja 10 000 metriä heinäkuussa Tukholmassa 27.43.44. Hän oli elämänsä kunnossa. Harjoituksissa hän juoksi 20 kilometrin testijuoksun aikaan 57.40. Saman vuoden joulukuussa Seko oli kohtaava Fukuokan maratonilla Moskovan olympiakisoissa (kuten Montrealissa neljä vuotta aiemmin) kultaa vieneen Waldemar Cierpinskin. Tähän kohtaamiseen Seko suhtautui äärimmäisen vakavasti, sillä hän halusi edes jotain hyvitystä sille, ettei hän saanut juosta Moskovassa.

Seko harjoitteli syksyn Fukuokaa varten kuin eläin, kuin peto. Hän oli valmis. Tuntia ennen Fukuokan starttia Nakamura sanoi: ”Seko, on aika”. Seko vastasi: ”Kyllä mestari”. Seko oli valtaisan keskittymisen vallassa. Seko oli kuin Zen. Kohtalon hetki oli lyönyt.

1200 kilometriä 8 päivässä

Fukuokan kilvassa Seko juoksi tavalla, mikä ei jättänyt japanilaisia maratonfaneja, eikä ketään muitakaan kylmäksi. Starttipistoolin puhuttua hän seurasi alkumatkan tilannetta maratontranssissa. Matkan edetessä joukko harveni harvenemistaan, kunnes tultiin 30 kilometrin kohdalle. Vaikka myös Sekolla matka (ja vauhti) siinä vaiheessa varmaan tuntuivat jo aika tavalla, tempaisi hän Nakamuran ohjeiden mukaan 30 ja 35 kilometrin välin aikaan 14.45, eikä moisessa vauhdissa pysynyt enää kukaan muu, kuin sitkeääkin sitkeämpi Takeshi Soh. Siitä eteenpäin nämä kaksi raastomestaria pitivät tuskaa suorastaan pilkkanaan. Kisa huipentui Fukuokan stadionilla käytyyn loppukiriin, jossa Seko löi Sohin neljällä sekunnilla ajoin 2.09.45 - 2.09.49. Se oli Sekon kolmas perättäinen Fukuokan voitto, uran ensimmäinen 2.10-alitus ja mikä parasta, olympiavoittaja Cierpinski jäi kauas taakse ajallaan 2.10.24. Sekon toinen puolikas oli kestänyt vain 1.03.30, eikä ollut epäilystäkään, kuka olisi voittanut Moskovan olympiamaratonin, jos olisi sinne päässyt. Moraalinen olympiakulta kuului ilman muuta Sekolle ja vain Sekolle, eikä kenellekään muulle kuin Sekolle.

Mestari Nakamura ei kuitenkaan ollut lainkaan tyytyväinen oppilaansa suoritukseen Fukuokassa. Sekon olisi pitänyt juosta paljon paremmin, päätteli Nakamura Fukuokaa edeltäneiden harjoitusten perusteella. Niinpä hän ruoskikin oppilastaan henkisesti kisan jälkeiset kaksi viikkoa ilman armoa (hän oli luopunut fyysisen väkivallan käyttämisestä valmennettaviinsa huomattuaan sanojen olevan nyrkkejä tehokkaamman).

Nakamuran vakaa pyrkimys oli tehdä Sekosta täydellinen maratonkone, jonka keho ja mieli hylkisivät tuskaa. Tämä nähtiin seuraavana talvena, jolloin Nakamura laittoi kerran Sekon juoksemaan kahdeksan päivän aikana 1200 kilometriä (150 km päivässä). Koska mestari niin käski, ei ollut epäilystäkään, etteikö Seko olisi niin tehnyt. ”Kehoni oli vähän kummissaan, mutta tein sen”, sanoi Seko. Tämän määräjakson jälkeen maraton tuntui varmaan hänestä perin lyhyeltä matkalta.

Vuonna 1981 Sekon oli määrä juosta Bostonin maratonilla. Pari vuotta aiemmin siellä käyty kilpahan oli päättynyt Sekon tappioon USA:n suurelle pojalle Bill Rodgersille. Korjatakseen tämän häpeän, suuntasi Seko kevättalvella 1981 harjoittelemaan Uuden Seelannin juoksuparatiisiin. Siellä ei kerta kaikkiaan voinut olla juoksematta ja niinpä Seko veti päivästä toiseen kovaa harjoitusta ja vajosi harjoitusten välillä syvään mietiskelyyn, missä mieli puhdistettiin zen-buddhalaisuuden oppien mukaan turhasta painolastista. Aina ei kuitenkaan harjoitusten välillä mietiskelyyn jäänyt aikaa, sillä joskus Seko oli aamusta iltaan lenkillä tai veti koko päivän vetoja radalla.

Uuden Seelannin leiri huipentui maaliskuun 22. päivänä Christchurchissa, jossa Seko yritti 25 ja 30 kilometrin ratajuoksujen maailmanennätyksiä. Neljän harjoitustoverinsa vetämänä hän ohitti 5000 metrin paalun ajassa 14.49, 10 000 metrin väliaika oli 29.34 ja 15 kilometrin 44.17. Tässä vaiheessa mukana oli enää estejuoksija ja tuleva maratonhirviö Masanari Shintaku. Hänen pudottuaan Seko jatkoi kuin kone Nakamuran kellottaessa väliaikoja hypnoosin vallassa. 20 kilometriä tuli vastaan ajassa 59.11 ja 25 kilometrin väliaika 1.13.55,8 murskasi Bill Rodgersin maailmanennätyksen kuin pähkinän. Yksin tuskansa kanssa Seko raastoi vielä viimeisen vitosen ja saapui 30 kilometrin maaliin ajassa 1.29.18,8, joka oli myös maailmanennätys. Sekon vauhtikestävyys tuntui ylettömästä määrästä huolimatta olevan sangen hyvällä mallilla. Tämä ei kuitenkaan Nakamuraa tyydyttänyt, sillä heti Sekon maailmanennätysjuoksun jälkeen hän totesi lehtimiehille: ”Seko ei ollut vireessä tänään”. 

Tasan kuukautta myöhemmin Bostonin maratonilla Seko sen sijaan oli iskussa. Ennen kisaa hän tosin pelästyi pahanpäiväisesti, sillä oltuaan kusella puun juurella tuntia ennen starttia, kisapaikalle autollaan saapunut, aina kujeiluun valmis Bill Rodgers töräytti autonsa torvea kaikin voimin juuri Sekon kohdalla, jolloin tämä pomppasi pelästyneenä ilmaan kuin sähköiskun saaneena ja luikki vikkelästi pusikkoon. Kisassa seurasi kuitenkin Sekon kosto. Siellä kärki hullutteli puolimatkaan ajassa 1.03.02, mutta Seko älysi juosta viisaammin. Hän ilmestyi kärkijoukkoon vasta 29 kilometrin kohdalla ja tikutti 23. mailin aikaan 4.33 (vastaa 1500 metrillä noin 4.15:ta). Tämä oli Rodgersille ja kaikille muille liikaa. Seko meni vastustamattomasti menojaan ja voitti Bostonissa ensimmäisenä japanilaisena 12 vuoteen ajalla 2.09.26. Tämä voitto merkitsi Sekolle niin paljon, että heti maaliviivan ylitettyään hän vajosi hetkeksi syvään mietiskelyyn.  Kolminkertainen Fukuokan sankari oli nyt myös Bostonin valtias.

Kaksi kertaa samana vuonna alle 2.09

Koska Seko oli joutunut politiikan takia jättämään Moskovan olympialaiset väliin, oli hänen tähtäimenään luonnollisesti voittaa maraton vuonna 1984 Los Angelesin olympiakisoissa. Loppuvuoden 1981 häntä kuitenkin piinasi polvivamma, eikä hän kyennyt juoksemaan lainkaan sinä vuonna Fukuokassa. Niinpä Sekon ja Nakamuran suunnitelmiin kuului, että Vuonna 1982 Seko ei juoksisi yhtään maratonia vaan keskittyisi harjoitteluun. Mielenkiintoinen piirre Sekon harjoittelussa oli, että kun hänellä oli vammoja, hän ei juossut lainkaan, vaan käveli. Niinpä vammoista kärsivän Sekon huhuttiin kävelevän jopa 25 mailin lenkkejä.

Nakamuran avulla Seko kehitti henkisen asenteensa entistäkin vahvemmaksi. Hän omisti, jos mahdollista vieläkin totaalisemmin koko elämänsä juoksemiselle kuin siihen asti. ”Maraton on ainoa tyttöystäväni. Annan hänelle kaiken minkä voin”, oli Seko sanonut jo vuosia aiemmin. Vuonna 1982 hänen tavoitteenaan oli saada elimistö sellaiseen kuntoon, että henkikin olisi entistä kestävämpi. Hänen elinvoimansa pohja löytyi entistä selvemmin zen-buddhalaisuudesta, kristinuskosta, mietiskelystä ja Nakamurasta. ”Minulle Zen ja juokseminen ovat sama asia”, tuumi Seko. Hänelle henkinen harjoittelu oli yhtä tärkeää kuin fyysinenkin. Hänelle maratonjuoksu, piinaava harjoittelu sille ja yleensäkin koko elämä oli jatkuvaa henkistä harjoittelua. 

Sekon polvivamman parannuttua saattoi maratonkidutus kohti olympiakisoja jatkua jälleen täyttä raikua. Seko alkoikin talvella 1982-1983 päästä takaisin vanhaan iskuunsa. Harjoittelu maittoi ja Sekon kone nieli määrää entiseen malliin. Oltuaan kilpakentiltä sivussa lähes kaksi vuotta, ilmaantui Seko helmikuussa 1983 Tokion maratonin lähtöviivalle. Siellä hän näytti kaikille epäilijöille uransa olevan kaikkea muuta kuin ohi ja veti mahtavasti 2.08.38, jolla irtosi tietenkin voitto ennen myös 2.09-rajan alittanutta, vanhaa kiistakumppania Takeshi Sohia (2.08.55). Tämän näytön perusteella Seko olisi ilman muuta valittu myös ensimmäisiin yleisurheilun MM-kisoihin Helsinkiin, mutta hän halusi keskittyä joulukuun Fukuokan maratonille, missä Japanin olympiapaikat ratkottaisiin. Seko harjoittelikin kesän ja syksyn 1983 tuttuun tyyliinsä armotonta määrä ja tappavaa laatua vetäen. Uskomattomat, koko päivän kestävät vetoharjoitukset radalla, 40 kilometrin kovat lenkit ja pisimmillään 70 kilometrin pitkät lenkit harjoitusleireillä seurasivat toisiaan, kun taas kotioloissa Seko tyytyi ainoastaan 300 kilometrin harjoitusviikkoihin. Tämä olikin hänelle yhtä helppoa kuin sohvalla makaaminen. Ennen Fukuokan olympiakarsintamaratonia Seko juoksi harjoituksissa kaksi 20 kilometrin aikakoetta, molemmat alle 58 minuutin. Hän oli lyönnissä.

Fukuossa joulukuussa 1983 Seko joutui kuitenkin tiukille. Hirvessä kamppailussa, missä kuusi miestä juoksi alle 2.10, Seko irtosi Tansanian vetokoneesta Juma Ikangaasta vasta Fukuokan stadionin loppusuoralla kuin sprintteri ja voitti ajalla 2.08.52. Tämän jälkeen kukaan ei varmaan vakavissaan kuvitellut enää voittavansa Sekoa maratonin loppukirissä, siksi monta kertaa hän oli jättänyt kilpakumppaninsa (jotka sentään olivat hirveitä raastajia) kuin seisomaan 42 kilometrin jälkeen. Ikangaan (2.08.55) jälkeen maaliin syöksyivät Shigeru ja Takeshi Soh ajoin 2.09.11-2.09.17, USA:n maratontähti Alberto Salazar (2.09.21) ja tylysti Japanin olympiajoukkueesta pudonnut Kunimitsu Ito (2.09.35). Koska Seko oli olympiakisojen aattovuonna alittanut maratonilla kaksi kertaa siihen aikaan erittäin kovana pidetyn 2.09-rajan, odotti Japanin maratonhullu kansa häneltä Los Angelesin olympiamaratonilta vain ja ainoastaan voittoa. ”Joko vihdoin olisi meidän poikamme vuoro voittaa maratonin olympiakultaa”, unelmoi moni kyyneleet jo valmiiksi silmissään.

Valtava pettymys Los Angelesissa

Paineet Sekon harteilla ennen Los Angelesia olivat hirveät. Hän harjoittelikin olympiamaratonia varten erittäin kovaa, ehkä liian kovaa. Vaikka hänen kykynsä kestää harjoittelua oli vaikuttanut aiemmin täysin rajattomalta, nyt rajat alkoivat kuitenkin tulla vastaan. Nakamura juoksutti hänet harjoituksissa suorastaan kuoleman porteille, tavoitteena tietenkin vahvistaa Sekon ennestäänkin kovaa tuskansietokykyä entistä kovemmaksi. Nyt taisi kuitenkin käydä niin, että tappavan kovan harjoittelun seurauksena Sekon terä alkoi tylsyä. Kieriskeleminen puolikuolleena harjoitusten jälkeen päivästä toiseen alkoi heikentää Sekon virettä kuin puutaloa kaluavat termiitit. Viimeinen niitti oli, kun hän ennen Los Angelesiin saapumistaan juoksi heinäkuun 30. päivä 20 kilometriä kovaa ja heti perään elokuun 1. päivä 40 kilometriä niin ikään kovaa. Siitä hänen koneensa ei enää kisaan mennessä toipunut.

Los Angelesin olympiamaraton juostiin 12.8.1984 inhimillisissä sääoloissa. Niinpä helle ei muodostunut ratkaisevaksi tekijäksi kisan kannalta. Kisasta tulikin siihen mennessä kaikkien aikojen kovatasoisin arvokisamaraton, jossa armolla ei ollut pienintäkään sijaa. Kärki eteni tasaisen kovaa vauhtia alusta pitäen kuin tuskaa uhmaten. Voimainsa tunnossa miehet eri puolilta maailmaa vetelivät kärjessä aavistuksen päälle kolmen minuutin kilometrejä. Seko ei osallistunut vetotöihin, vaan kyttäsi tuttuun tyylinsä kärkijoukon hännillä tilannetta tarkkaillen ja ainakaan ulkoisesti hänessä ei näkynyt mitään väsymyksen merkkejä. Hän näytti juoksevan täydellisen tyyneyden vallassa, kuten niin monta kertaa aiemminkin, mieli puhdistettuna ulkoisista häiriötekijöistä suurten mestarien oppien mukaan. Sekon elämän tärkeimmässä kilvassa kaikki ei kuitenkaan ollut hänellä kohdallaan.

Tämä selvisi viimeistään 30 kilometrin paalulla, jonka jälkeen Seko alkoi kaikkien yllätykseksi jäädä kärkiryhmästä nopeaan tahtiin. Hän oli taistellut siihen asti väkisin täydellisestä kulkemattomuudesta huolimatta, mutta nyt, piinaavat 12 kilometriä ennen maalia hänen oli annettava periksi kuoleman edessä. Tästä eteenpäin Sekon vauhti suorastaan romahti ja viimeiset 7,2 kilometriä 35 kilometristä maaliin hän tuli noin 3.30 / km-vauhtia, kun kärki paineli Carlos Lopesin johdolla alle kolmen minuutin kilometreja. Täysin katkenneena Seko raahautui maaliin olympiamaratonin 17. parhaana juoksijana hänelle perin juurin vaatimattomalla ajalla 2.14.38 kaukana olympiakultaa vieneen Lopesin (2.09.21) takana. Kaiken vaivannäön ja äärimmäisen kovan panostuksen jälkeen pettymys oli Sekolle valtava. Myöhemmin hän kertoi kärsineensä vatsakrampeista ja nestevajauksesta kilvan aikana.

Vaikka oli ilmeistä, että Seko oli harjoitellut liian kovaa Los Angelesia varten, hän ei silti näyttänyt pettymystään ulospäin, vaan japanilaiseen tapaan kätki tunteensa sisälleen syvää itsehillintää osoittaen. ”En ollut vireessä tänään, mutta yritin pahaani”, sanoi Seko. Hän ei myöskään syyttänyt tappiostaan Nakamuraa millään tavalla, vaan kumarsi tälle yhtä kohteliaasti kuin ennenkin olympiamaratonin jälkeisessä lehdistötilaisuudessa. Syytöksiin ei ollut mitään aihettakaan, olihan Nakamura ottanut Sekon vuosia aiemmin huostaansa silloin, kun kukaan muu ei häneen enää uskonut. Nakamura oli kääntänyt Sekon elämän suunnan, opettanut hänelle elämän- ja maratonfilosofiaa ja henkistä lujuutta. Tämän rinnalla epäonnistuminen olympiakisoissa oli pientä, vaikka se hetkellisesti kirpaisikin kirurgin veistä terävämmin.

Loistava vuosi 1986

Los Angelesin olympialaisten jälkeen moni asia muuttui Sekon elämässä. Oltuaan kuolemanväsynyt Los Angelesin olympiamaratonin jälkeen, hän piti ensinnäkin kunnon lepotauon, eikä vetänyt määrää nimeksikään laadusta puhumatta. Toiseksi hän päätti mennä naimisiin. Vaikka Seko ei ollut vielä koskaan elämässään seurustellut (koska maraton oli ollut hänen ainoa tyttöystävänsä), sai hän vuosittain lukuisia kosiokirjeitä japanilaisilta maratonhulluilta naisilta. Tarjokkaita oli siis pilvin pimein ja valinnan varaa totta vieköön piisasi. Eipä siis kulunut kaukaakaan, kun Seko jo perusti perheen ja tuota pikaa myös jälkikasvua alkoi kehkeytyä.

Toinen, vielä suurempi muutos Sekon elämässä oli hieman ikävämmän puoleinen, sillä mestari Nakamura kuoli yllättäen toukokuusssa 1985 hukkuessaan kalastusreissulla. Äkkiä Sekon oli tultava toimeen ilman maraton-senseitään ja henkistä isäänsä.  Suuri mestari ja maratonfilosofi oli poissa, mutta onneksi tämä oli kouluttanut itselleen seuraajan. Nyt S & B Foods ruokatavarayhtiön maratontiimin valmennusvastuun otti Shinetsu Murao, joka oli oppinut Nakamuralta kaiken.

Näiden muutosten jälkeen ei ollut ihme, että Seko juoksi seuraavan maratoninsa vasta keväällä 1986. Valtavasta olympiapettymyksestä toivuttuaan hän oli asettanut tähtäimensä vuoden 1988 olympiakisoihin, jotka pidettäisiin Etelä-Korean Soulissa. Ollakseen siellä parhaassa mahdollisessa vireessä, katsoi Seko tarvitsevansa olympiadin aikana muutaman maratonin koneeseen, jotta tuntuma tuskaan säilyisi. Levättyään perusteellisesti Los Angelesin olympiamaratonin jälkeen, oli Seko taas täynnä uutta virtaa aloittaessaan harjoittelun. Hänen kuntonsa turposikin siihen malliin, että Lontoon maratonilla vuonna 1986 hänen tavoitteensa oli, ei enempää eikä vähempää kuin 2.07.

Valitettavasti sinä vuonna Lontoossa oli kuitenkin hirveä myrsky ja tuuli viuhui siihen malliin, että huipputulokseen ei ollut edellytyksiä. Toki Seko otti voiton siellä ajalla 2.10.02, mutta maailmanennätyksen tavoittelu oli siirrettävä syksyyn.

Tämä mielessään Seko harjoittelikin koko kesän 1986 kuin psycho. Hän veti sellaista määrärallia, että Aasian kisoissa syyskuussa hän oli kankea kuin rautakanki ja viipyi 10 000 metrillä 29.31.9, ottaen toki pronssin niistä kisoista taskuunsa. Hänen tavoitteensa oli kuitenkin lokakuinen Chicagon maraton. Siellä hänen verensä huusi kostoa. ”Haluan 20 kilometrin väliajan olevan tunnin pinnassa”, tuumasi Seko Chicagoon saavuttuaan. Hän ei halunnut antaa keholleen armoa.

Chicagon maraton 26.10.1986 olikin Sekon näytöstä. Alkuvauhti oli siellä kovaa alusta alkaen ja 20 kilometrin väliaika oli juuri Sekon toivoma 1.00.20. Kun puolimatka tuli vastaan ajassa 1.03.42, ei Sekolla moinen vauhti tuntunut vielä missään. Niinpä hän tempaisi 25 kilometrin jälkeisen mailin 4.50:een ja ainoastaan Djiboutin määräylpeys Ahmed Salah pystyi seuraamaan. Kun 23 mailia oli juostu, Seko pisti vieläkin paremmaksi ja kiihdytti seuraavan mailin aikaan 4.46. Ahmed Salahille kipu kävi tällöin liian suureksi ja hän joutui antautumaan Sekon mennessä menojaan. Ylhäisessä yksinäisyydessään Seko juoksi voittajana maaliin ajassa 2.08.27, mikä oli hänen ennätyksensä. Näin Fukuokan, Bostonin, Tokion ja Lontoon maratonien lisäksi Seko oli nyt siis myös Chicagon valtias.

Viimeinen olympiaraasto

Myös olympiakisojen aattovuosi alkoi Sekolta voittoisasti. Koska hän oli voittanut Bostonin maratonin kerran, päätti hän voittaa sen toisenkin kerran. Niinpä keväällä 1987 Seko nähtiin jälleen monen vuoden tauon jälkeen Bostonin kaduilla tuskaa halveksimassa. Mukana silloin oli (kuten aina Bostonissa) kova joukko määrähylkiöitä: John Hancock, Juma Ikangaa, Geoff Smith, Steve Jones ja Eddy Hellebuyck. Tästä huolimatta kisasta ei kuitenkaan tullut kovavauhtista, mikä sekin sopi kiriherkälle Sekolle yhtä hyvin kuin raisu alkuvauhtikin. Itse asiassa silloin, kun Seko oli kunnossa, hän ei ollut lyötävissä millään taktiikalla. Niinpä Seko tuttuun tyylinsä juoksi muista eroon vetämällä äkkiä 4.52-mailin ja voitti ajalla 2.11.50. 40 000 dollaria rikkaampana uusi Mersu luidensa alla palasi Seko Bostonista kotiin olympiavalmistelujensa pariin.

Aina kaikki ei kuitenkaan elämässä mene suunnitelmien mukaan. Tämän armottoman tosiasian sai Seko kokea Bostonin maratonin jälkeen. Jalkavammat alkoivat nimittäin riivata häntä taudin lailla, eikä harjoittelusta tahtonut tulla mitään. Niinpä Seko joutui jättämään väliin vuoden 1987 Fukuokan maratonin, mikä oli Japanin pääkarsintakisa seuraavan vuoden olympiamaratonille. Kun hän joutui luopumaan osallistumisestaan myös seuraavan kevään Tokion maratonille, tilanne alkoi näyttää Sekon kannalta perin huolestuttavalta. Hän oli kuitenkin tulossa. Jalkojen alettua viimeinkin kestää, hän juoksi harjoitusleireillään jatkuvasti 30-50 kilometrin päiviä tehoharjoituksilla höystettynä. Kyse oli vain siitä, ehtisikö hän ajoissa kuntoon. Kun Seko juoksi harjoituksissa TV-kovan 40 kilometriä aikaan 2.03, huolet väistyivät. Viimeisessä mahdollisessa näyttöpaikassa Lake Biwan maratonilla Seko juoksi kuumassa säässä 2.12.41 ja valinta olympiamaratonille Takeyuki Nakayaman ja Masanari Shintakun kaveriksi oli sillä selvä. Jälleen oli Seko juokseva Olympian kentillä.

Soulin olympiamaraton 2.10.1988 oli arvokisajuoksuksi suhteellisen hyvävauhtinen kilpa. Sekon taktiikka oli tuttu: kyttääminen pääjoukon hännillä ja sitten isku. Taaskaan Seko ei kuitenkaan ollut olympiamaratonilla parhaassa vireessään, sillä jalkavammat olivat sittenkin tehneet hänen harjoitteluunsa liian suuren loven. Taisteltuaan kärkijoukossa 30 kilometriin saakka, oli Sekon jälleen antauduttava Italian Gelindo Bordinin aloittaessa tappovetonsa. Bordin sai peräänsä Kenian Douglas Wakiihurin (joka oli harjoitellut Japanissa ensin Nakamuran ja tämän kuoltua Muraon oppilaana samassa tiimissä kuin Seko), Takeyuki Nakayaman, Ahmed Salahin ja Englannin Charlie Speddingin. Tällä kertaa Seko ei kuitenkaan hyytynyt yhtä pahasti kuin neljä vuotta aiemmin Los Angelesissa, vaan pystyi juoksemaan lopunkin kohtalaisesti, taistellen jokaisesta sijoituksesta kuin hyeena. Lopulta Seko saapui maaliin yhdeksäntenä (2.13.41), tosin aika lailla olympiakultaa vieneen Bordinin (2.10.32) takana. Maalissa Seko ei kuitenkaan ollut sijoitukseensa pettynyt, vaan päinvastoin piti suoritustaan hyvänä viimeaikaisten vaikeuksiensa jälkeen.

Pian olympiakisojen jälkeen Seko ilmoitti lopettavansa uransa vuoteen 1988. Hänen juoksu-uransa uransa viimeinen kilpailu oli joulukuinen eri maiden välinen Ekiden-viesti. Mahtava juoksu-ura oli päätöksessään ja itkien Japanin kansa hyvästeli suuren poikansa kilpa-areenoilta. 

Juoksu-uransa jälkeen Sekolle ei tuottanut vaikeuksia miettiä sitä, mitä hän alkaisi tehdä ylenpalttisen harjoittelun loputtua. S & B Foods yhtiö, jonka väreissä hän oli koko huippu-uransa ajan kilpaillut, oli luvannut Sekolle jo vuosia aiemmin elinikäisen työpaikan riveissään ja niin Sekosta tuli Nakamuran seuraaja yhtiön juoksutiimin valmentajana. Aivan kuten Nakamura aikoinaan, alettiin myös Seko nähdä seisomassa Jingu Gaienissa, lähellä Tokion kansallisstadionia kellottamassa juoksijoilleen väliaikoja näiden kirmatessa ohi ja haaveillessa olevansa jonain päivänä yhtä hyviä kuin mestarinsa. Eräänä päivänä yksi heistä juoksikin opettajaansa kovempaa. Tomoaki Kunichikan voittoaika vuoden 2003 Fukuokan maratonilla oli näet 2.07.52. Muita tunnettuja Sekon vuosien varrella valmentamia japanilaisjuoksijoita ovat olleet mm. Katsuhiko Hanada (10 000m 27.45.13) ja Takayuki Nishida (maraton 2.08.45). Vaikka uusia maratontähtiä Japanissa on syttynyt Sekon jälkeen pilvien pimein, monille hän on yhä kaikkien aikojen suurin nousevan auringon maasta koskaan iloksemme tullut maratonkone.

Sekon parhaat

Maraton

2.08.27 (1.) Chicago 26.10.1986

2.08.38 (1.) Tokio 13.2.1983

2.08.52 (1.) Fukuoka 4.12.1983

2.09.26 (1.) Boston 20.4.1981

2.09.45 (1.) Fukuoka 7.12.1980

2.10.02 (1.) Lontoo 20.4.1986

2.10.12 (2.) Boston 16.4.1979

2.10.21 (1.) Fukuoka 3.12.1978

2.10.35 (1.) Fukuoka 1979

10 000 metriä

27.43.44 (1.) Tukholma 7.7.1980

27.45.45 (6.) Oslo 5.7.1986

27.45.89 (1.) Lausanne 10.7.1985

27.51.61 (1.) Tukholma 3.7.1978

27.51.93 (2.) Tukholma 8.7.1981

Lähteet

Hannus, M. 1981. Made in Japan. Seko. Juoksija 11 (6), 56-59.

Hannus, M. 1983. Fukuokan aikakirjat. Juoksija 13 (12), 28-31.

Hannus, M. 1989. Douglas Wakiihurin tie maratonin huipulle. Kahden kulttuurin kasvatti. Juoksija 19 (9), 20-22.

Ilmarinen, K. 1982a. Mr. Nakamura. Juoksija 12 (8), 78-79.

Ilmarinen, K. 1982b. Sekon uusi tuleminen. Juoksija 12 (8), 79.

Losin maratontunnelmia 1984. Juoksija 14 (9), 76-77.

Mochizuki J. 1991. Japani. Maraton ja maantiejuoksu ovat myös kansallisurheilua. Helsinki: Juoksija-lehti. Tokion 1991 MM-kisakirja, 14-19.

Nakamura, K. 2004. Seko’s Olympic Dream Lives on in Kunichika's Ambitions. http://www.iaaf.org/OLY04/news/Kind=2/newsId=26736.html [29.6.2006]

Sandrock, M. 1996. Running with the Legends – Training and Racing Insights from 21 Great Runners. USA: Human Kinetics.

Track and Field all-time Performances Homepage 2006a. http://www.alltime-athletics.com/mmaraok.htm [29.6.2006]

Track and Field all-time Performances Homepage 2006b. http://www.alltime-athletics.com/m_10kok.htm [29.6.2006]

Teksti: Z