Lee Bong-Ju

”Mara! Synnyin Eteläisessä Koreassa 11.10.1970. Musta tuli aika kova raastaja. No okei, musta tuli tosi kova raastaja. Juoksin nimittäin neljä olympiamaratonia joista yhdellä olin mitaleilla. Lisäksi juoksin kymmenen maratonia alle 2.10. Jos joku vähättelee tätä meikäläisen sarjatulta alle 2.10, niin annanpa esimerkin tän saavutuksen kovuudesta. Otetaan vaikka sellainen sälli kuin Sammy Korir. Jengi tietää, että Sammy on ollut kehissä iät ja ajat ja vetänyt maran alle 2.05, okei? Kuitenkaan edes Sammy ei ole juossut kuin 12 kertaa maratonin alle 2.10 eli vain kaksi enemmän kuin mä. Vaikka olin urallani siis melkein yhtä armoton maratonkone kuin Sammy, meikäläinen on aika tuntematon sälli länsimaissa. Länsimainen media ei siis paljon meistä kaukaisen idän pojista kirjoita – siis teistä katsottuna kaukaisen. Meistä katsottuna me ei olla kaukaisia.

Anglosaksisessa urheilumediassa ei ole myöskään kovin usein tuotu esiin sitä tosiasiaa, että me Korean pojat onnistuimme hyvin 1990-luvun olympiamaratoneilla. Mun ikätoveri Hwang Young-Cho voitti olympiakultaa Barcelonassa 1992 vain 22-vuotiaana hirveän raaston jälkeen ja seuraavissa olympiakisoissa Atlantassa vuonna 1996 mä ite olin mitaleilla. Aika hyvin yhden maan edustajilta.

Tuossa Atlantan olympiakilvassa muuten Josiah Thugwane, Eric Wainaina ja mä lähdettiin irti muista jo hyvissä ajoin, eikä meitä mukamas kovemmat tyypit saaneet meitä enää kiinni ennen maalia. Kiinni saaminen ei ollut lähelläkään, sillä muut jäivät meistä koko ajan enemmän ja enemmän kunnes maalinen linja oli ylitetty. Meikäläinen kyllä hakkasi Wainanan stadionin kirimittelössä, mutta Thugwane jätti mua kolme sekkaa. No, se ei harmittanut mua yhtään, sillä olympiahopea maratonilla on aika kova saavutus. Niinpä me kierrettiin Thugwanen ja Wainainan kanssa yhteinen kunniakierros rinnakkain täydessä maratonveljeydessä.

Älköön kukaan kuitenkaan väittäkö, että toi mun olympiahopea olisi ollut yllätys. Ei suinkaan, sillä olympiavuoden keväällä olin juossut kotimaassani ajan 2.08.26, millä olin maailmantilaston kakkonen ennen olympiakisoja, heti edellisvuoden maailmanmestari Martin Fizin jälkeen. Lisäksi Fiz oli juossut tuon tilastokärkiaikansa samassa Gyeongjun kisassa kuin mä. Siinä maratonotatuksessa olin hävinnyt Fizille ainostaan sekunnin. Lisäksi olin juossut ekaa kertaa maran alle 2.10 jo vuonna 1994 Bostonissa (2.09.57) ja voittanut Honolulussa vuonna 1993. En siis ollut ensimmäistä kertaa maratonia hakkaamassa Atlantan kuumankosteassa olympiapätsissä. Haluan myös tuoda esiin, että vielä olympiavuoden lopulla voitin Fukuokan maratonin, tuon erään maailman perinteikkäimmistä maratonkilvoitteluista.

Meikäläisen urheilu-ura erosi toisesta maani 1990-luvun maratonin olympiamitalistista Young-Chosta siinä, että kun Young-Chon (mara 2.08.47) ura jäi lyhyeksi miehen raastettua Barcelonassa itsensä henkihieveriin, meitsi keikkui maratonin kärkikahinoissa harvinaisen pitkään. Ehkä olin jopa maratonriippuvainen, niin pitkään vedin maratoneja toisensa perään. En kuitenkaan ollut mikään maratonkeräilijä, vaan mun maratoneissa oli totta vieköön laatua. Vuonna 1998 olin Rotterdamissa toinen Fabian Ronceron jälkeen ajalla 2.07.44. Sitten Tokiossa vuonna 2000 vedin vielä kovempaa, sillä kellot eivät ehtineet käydä kuin 2.07.20 kun meitsi oli jo maalissa aikamoisessa maratontyytyväisyydessä. On täysin tarpeetonta sanoakaan, että toiveet Sydneyn olympiakisoja varten kohosivat valtoimenaan, mutta Sydneyn olympiakisoista tuli mulle joltinenkin waterloo. Hyydyin siellä kuin poliitikko vaalirahakuulusteluissa. Olin vasta olympialaisen maratonkilvan 24. paras toonari. Se ei paljon mun syömmeäin lämmittänyt. Kokosin itseni kuitenkin pian uuteen hyökkäykseen ja jo saman vuoden joulukuussa vetäisin Fukuokassa 2.09.04 ja olin toinen pillastuneen maratonmullikan Atsushi Fujitan (2.06.51) jälkeen.

Vuonna 2001 voitin ensimmäisenä ei-kenialaisena kymmeneen vuoteen Bostonin maratonin. Siellä juoksin 42 kilometriä ja siihen vielä 195 metriä päälle aikaan 2.09.43. Tämän johdosta lähdin täynnä maratonluottoa kesän MM-maratonille Edmontoniin, mutta siellä mulla ei kulkenut yhden yhtään ja niinpä hyppäsin ME-mies Khalid Khannouchin tavoin tien varteen ennen kuin maratoni oli saatu päätökseen. Se taisikin olla mun uran ainoa keskeytys arvokisoissa. Kyllä meitsiä silloin korpesi. No, vähän lohtua tuli myöhemmin syksyllä, sillä vetäisin muina miehinä maran Milanossa aikaan 2.09.11. Kato meitsin piti maratonmaailmanmatkaajana käydä edes kerran elämässäni Italiassa. Ihan vaan sen takia, että se on Stefun kotimaa.

Vuonna 2003 ajattelin, että olisipa mukava kokeilla Lontoon maratonia. Niinpä mun manatseri otti luurin kouraan ja soitti Lontoon järjestäjille. Sen jälkeen vedin vähän lenkkiä, hyppäsin koneeseen ja painuin Lontooseen. Sitten kuuntelin lähettäjän pistoolin – vai minkä lie haulikon - pamahdusta ja säntäsin matkaan. 42195 metriä sätkittyäni saavuin maaliin ajassa 2.08.10. Ei hullumpi juoksu sanoi kissa kun oravaa jahtasi.

Totta kai meikäläinen oli mukana myös vuoden 2003 Pariisin MM-maratonilla. Siitä tulikin hurjavauhtinen kilpa. Vaikka juoksin ajan 2.10.38, olin vasta 11. No, se oli vain hyvää viulun virittämistä seuraavan vuoden Ateenan olympiamaratonille – kuten oli myös keväällä 2004 kotimaani pääkaupungissa Soulissa juostu 2.08.15. Niinpä lähdin jo kolmannen kerran urallani olympiamaratonille täynnä maratonluottoa. Ateenan pätsissä juoksin kuitenkin aika keskinkertaisesti. Siis keskinkertaisesti mun mittapuullani. Saavuin nimittäin maaliin kilvan 14. parhaana maratonveikkona, aika lailla voiton vieneen Stefun takana. Yhtään kovempaa en kuitenkaan sinä päivänä päässyt, sillä jouduin kilvan jälkeen konttaamaan maalissa. Toisaalta se on merkki kunnon raastosta. Mikä raastaja se sellainen muka on, joka ei ole maratonin maalissa kantokunnossa?

Kolmannen olympiamaratonini jälkeen mä en oikein saanut kiksejä vuoden 2005 Helsingin MM-marasta. Toki juoksin Berliinissä 2.12.19 ja seuraavana vuonna Soulissa 2.10.49. Unohdinko muuten sanoa, että voitin kaksi kertaa Aasian kisojen maratonin? Näin tosiaan tein vuosina 1998 ja 2002. Viimeksi mainitun voiton arvoa nostaa aika lailla se, että se juostiin mun kotimaani kaupungissa nimeltä Pusan. Jotkut tosin väittävät, että se kirjoitettaisiin muodossa Busan.

Parin vaisumman vuoden jälkeen aloin tähtäämään vuoden 2008 Pekingin olympiamaratonille 100 prosenttisessa maratonkeskittyneisyydessä. Hinasin itseni vielä kerran huippukuntoon. Tämä on mahdollista päätellä siitä, että leivoin 2.08.04 Soulissa vuonna 2007. Se jäi mun viimeiseksi 2.10 alitukseksi. On syytä mainita, että mun ekan ja viimeisen 2.10 alituksen välinen aika oli 13 vuotta. Tehkää perässä jos pystytte.

Valitettavasti vuoden 2008 Pekingin olympiamaratonista tuli mulle pettymys. Siellä mulla hirtti maratonhihna kiinni pahemman kerran ja saavuin Linnunpesäksi kutsutulla olympiastadionilla sijaitsevaan maaliin sijoituksenani luku 28. Ton jälkeen en voinut muuta kuin tuumia, että onneksi onnistuin silloin vuonna 1996 ottamaan olympiamitalin. Se antoi aika hyvän suojan maratonpettyneisyyttä vastaan.

Pekingin jälkeen mulla ei ollut enää hirveästi motivaatiota maratonien paukuttamiseen, ainakaan huipputasolla. Urani viimeiseksi jääneen maratonin juoksi keväällä 2009 Soulissa, missä vedin vanhasta maratonmuistista 2.16.46. Ton kisan jälkeen Korean kansalla oli roska silmäkulmassaan, kutiseva pala kurkussaan ja väpätys alahuulessaan. Nykyisin meikäläinen on sellainen kansallissankari kotimaassani, että huh-huh. Se on mara, eikun moro.”