Martin Fiz

”Terse. Synnyin 3.3.1963 Vitoriassa Espanjassa. Olen mielestäni kovin raastaja heti oman pelikuvani jälkeen. Voitin maratonin maailmanmestaruuden vuonna 1995, MM-hopeaa vuonna 1997 ja EM-kultaa vuonna 1994. Lisäksi olin vuonna 1996 olympiamaratonilla neljäs ja vuonna 2000 kuudes. Tavoitteenani oli aina ensisijaisesti menestyä arvokisoissa ja meitsihän menestyi. Sevillan MM-maratonin kahdeksas sija vuonna 1999 oli huonoin arvokisani, mitä tulee 42195 metrin kilvanjuoksuun. Silloin mulla ei kulkenut, mutta kattokaa videolta Göteborgin MM-maraton vuodelta 1995. Jos joku ei nauhoittanut sitä silloin, niin omapahan on mokansa. Siinä kisassa jätin toiseksi tullutta Meksikon Dionicio Ceronia viimeisellä kolmosella 32 sekuntia. Vedin lopun niin kovaa kuin pääsin, mutta multa loppuivat välitykset. Muuten olisin vetänyt vielä kovempaa. Maaliin saavuttuani 29 asteen helteessä juostu maraton ei tuntunut missään, joten pompin kunniakierroksen kuin kengurun ja kanin risteytys. Sen sijaan monet muu kilpakumppanit olivat maalissa täydessä kantokunnossa. Ehkä ne eivät olleet reenanneet tarpeeksi. Tai sitten ne olivat reenaneet liian hiljaisilla vauhdeilla. Me Espanjan pojat emme juosseet koskaan edes kevyitä lenkkejä hiljempaa kuin 3.45 / km, kuten valmentajamme Yleisurheilun kuvalehdessä joskus 1990-luvun lopulla sanoi.

Monet, kuten maanmieheni Pablo Sierra olivat sitä mieltä, että meikäläisen menestys pohjautui johonkin muuhunkin kuin kovaan harjoitteluun. En ota kantaa tähän, mutta haluan painottaa, että en noussut huipulle tyhjästä. Olin aika lahjakas juoksija jo juniorina. Muuten ei ole mahdollista sijoittua MM-maastoissa junnujen sarjassa 16:nneksi, kuten minä tein vuonna 1982.

Olin myös kohtalainen ratajuoksija ennen maratonilla siirtymistäni. Juoksin vitosen parhaimmillani 13.20.01 vuonna 1991 ja esteet 8.28.9 vuonna 1988. Edustin maatani parissa arvokisoissakin vitosella. Tokion MM-kisoissa vuonna 1991 putosin alkuerissä. Ulmalan Rippe muuten taisi olla mun kanssa samassa erässä silloin. Toisin kuin mä, Rippe juoksi silloin itsensä finaaliin ja siinä seitsemänneksi. Kova jätkä, mutta olisiko senkin kannattanut keskittyä maralle, kuten mä tein Barcelonan olympiakisojen jälkeen? Silloin tajusin, että arvokisamitalistia ei meikäläisestä radalla tulisi. Sen sijaan jalkani nuolivat maantietä kuin pölynimuri karstaa.

Minulla oli tapana laittaa maratonilla täysi höyry päälle viimeisen kympin aikana ja niinpä juoksin arvokisoissa yleensä toisen puoliskon selvästi ensimmäistä nopeammin. Silloin ei ollut vielä kehissä Sammy Wanjirun kaltaisia maratonhurjapäitä, jotka takoivat arvokisamaratoneillakin ekasta metristä alkaen alle 3 min / km. Revitin yleensä maratonin loppupuoliskoa kuin vitosta radalla. Ilmoitin muille loppuvetoni alkaneen ottamalla aurinkolasit päästäni ja ripustamalle ne shortseihini. Muita tavaramerkkejäni oli silmien siristely, pään keikuttaminen ja vilkuilu molemmille sivuille joka viiden metrin välein. Lisäksi minulla oli kaulassani koru, joka hakkasi leukaani lakkaamattoman herpaantumattomasti.

Vaikka olin vuorenvarma poika takomaan arvokisamaratoneilla, pari pettymystäkin mahtui joukkoon. Atlantan olympiamaratonilla vuonna 1996 mun piti voittaa, mutta en ollut tarpeeksi valppaana Thugwanen, Bong-Jun:n ja Wainainan lähtiessä irti. Voi myös olla, että en uskonut noiden sällien vedon kestävän loppuun asti. Joka tapauksessa heräsin liian myöhään ja vaikka vedin samanlaista ravia viimeisen kympin kuin aina ennenkin, nuo hurjat vetivät lopun yhtä kovaa kuin minä, enkä saavuttanut heitä. Neljäs sija korpesi minua kuin sulatusuuni metalliharkkoa. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko pysynyt poikien mukana, jos olisin päässyt niiden kanssa samaan irtiottoon. Se on ainakin selvää, että silloin olisin kärsinyt julmemmin kuin koskaan ja maalissa olisin ollut 100 prosenttisessa kantokunnossa.

Toinen pettymys arvokisoissa oli maanmieheni Abel Antonin peesailu Ateenan MM-maratonilla vuotta myöhemmin. Vedin noin kolmestakympistä maaliin tuttua viirusilmärevitystäni aurinkolasit shorseissa, mutta Antoni ei pudonnut kirveelläkään. Sitten 300 metriä ennen maalia se aloitti pikajuoksun ja voitti. Aika pelkurimainen taktiikka vetää maralla ainostaan viimeiset 300 metriä, sanoo ehkä moni. En kiistä.

Minun kisarytmitykseni maratonien suhteen oli seuraava: vedin vuoden ekan maratonini
keväisin jossain kaukana Aasiassa, yleensä Japanin Lake Biwassa ja loppukesästä raastoin arvokisoissa. Lake Biwassa minulla totta vieköön kulki. Voitin Lake Biwassa vuosina 1997 (2.08.05), 1999 (2.08.50) ja 2000 (2.08.14) ja vuonna 1998 olin toinen (2.09.33). Kävinpä ottamassa Lee Bong-Jun:n kanssa yhteen myös Korean Kyongjussa vuonna 1996, jolloin voitin ajalla 2.08.25. Lee hönki silloin niskaani kuin herkeämätön kerkeämätön. Hän taisi silloin jäädä meitsistä peräti sekunnin.

Pari kertaa sorruin juoksemaan myös Euroopan kaupunkimaralla. Vuonna 1993 juoksin Helsinki Cityssä ekalla maratonillani ajan 2.12.47 ja vuonna 1995 voitin Rotterdamissa ajalla 2.08.57. Varsinkin tuo Helsinki Cityn aika on kova sillä reitillä. Ehkä vielä kovempi juoksu oli Helsingin EM-maraton vuonna 1994, jolloin voittoaikani oli 2.10.31. Rantakarin Pekka laski, että sillä reitillä on ainakin 100 mutkaa.

MM-maastoissa olin parhaimmillani kymmenes Durhamissa vuonna 1995 ja MM-puolimaratonilla Sveitsin Ulsterissa 15. vuonna 1998. Vedin siinä kisassa 1.01.47. Sandellin Annukka oli muuten naisten kisassa silloin viides ajalla 1.10.04. Juoksin puolikkaan parhaimmillani aikaan 1.01.08 ja ratakympin 27.49.61, mutta tämä oli vain maratonnopeuden hakemista. Olin aina täydessä maratonkeskittyneisyydessä.

Lopetin urani 2000-luvun alussa. Silloin alkoi ehkä jo ikä hieman painaa ja kone huutaa armoa. Nykyisin meikän kunniaksi järjestetään Espanjassa nimikkomaraton. Olen välillä vedellyt siellä maratoneja vanhasta muistista hieman päälle 2.20. Nykyisin valmennan tulevaisuuden kestolupauksia, mutta saapa nähdä tuleeko heistä yhtä kovia kuin meikäläisestä. Se on terse.”