Steve Moneghetti

"Moro! Mun mutsi pukkasi mut ulos 26.9.1962 Australian Ballaratissa. Edustin paikallista Ballarat Harriers -seuraa koko urheilu-urani ajan. Meitsi on seurauskollinen, nääs. Olen yksi harvoista maapallomme väestön edustajista, jotka ovat juosseet neljä olympiamaratonia. Kolmella niistä sijoituin kymmenen parhaan joukkoon. Mun lisäkseni kolmella olympiamaralla top kymppiin sijoittuneita ovat ainoastaan Sam Ferris Isosta-Britanniasta, Kenji Kimihara Japanista, Karel Lismont Belgiasta, Erick Wainaina Keniasta ja tietenkin maanmieheni Rob de Castella. Kovia poikia kaikki!

Vaikka musta tuli siis aikuisena kivenkova, en ollut junnuissa mikään ylenpalttinen lupaus. Alitin kympillä ekaa kertaa 29 minuuttia vasta 22-vuotiaana, mutta meikäläinen ei panostanutkaan junnumitskuihin. Mulla oli onni, että sain koutsikseni Chis Wardlawin, joka tiesi kestävyysjuoksusta kaiken tarpeellisen ja ehkä myös kaiken tarpeettoman. Krisu oli ollut myös itse aika kova poika ravaamaan omalla urallaan, sillä vuonna 1976 hän oli juossut kympin olympiafinaalissa ja vetänyt myöhemmin maratonin 2.11. On myös syytä mainita, että kerran erään kympin kisan jälkeen Krisu oli kussut verta kolme päivää, koska oli raastanut niin kovaa.

Meillä oli Krisun kanssa plääni, joka huipentuisi Soulin olympiamaratonille 1988. Tämän pläänin mukaan juoksisin ekan maratonini vuonna 1986 Kansainyhteisön kisoissa, jolla varmistaisi paikkani vuoden 1987 Rooman MM-maratonille, jolla varmistaisin paikkani Soulin olympiamaratonille, jolla puolestaan sijoittuisin mitaleille. Siis yksi mara vuodessa kohti päätavoitetta. Tämä plääni lähes onnistui. Vuoden 1986 Kansainyhteisön kisoissa juoksin debyyttimarallani 2.11.18 ja sijoituin pronssille. Sen myötä mut valittiin Rooman MM-kisoihin, jossa yllätin monet sijoittumalla neljänneksi (2.12.49). Vähän mua kyllä korpesi, kun Italian parta-Pekka Gelindo Portin vei multa mitskun loppukirissä. Vuotta myöhemmin olin Soulin olympiamaralla viides (2.11.49).

1980-luvun loppu oli vielä sitä aikaa, jolloin 2.10-alitus maralla oli kova tulos. Meikäläinen rikkoi sen ekaa kertaa Lontoon maratonilla vuonna 1989. Sijoituin toiseksi ajalla 2.09.06. Silloin me nelistettiin Douglas Wakiihurin kanssa 40 kilometristä maaliin alle 6.30, mutta valitettavasti Douglas oli loppukirissä raastavaisempi. Saattoiko asiaan vaikuttaa se, että Douglas oli asunut jo vuosikausia Japanissa ja siellä miehet opetetaan totta vieköön raastamaan? Sinä keväänä olin muutenkin kunnossa, sillä olin Norjan Stavangerin mutavellisissä MM-maastoissa neljäs. Ngugin John korskui silloin(kin) voittoon.

Vuonna 1990 olin keväällä Kansainyhteisökisojen maratonilla toinen. Wakiihuri voitti mut jälleen. Se oli neljäs kerta peräkkäin, kun mä hävisin Douglasille. Ensin se voitti mut MM-Roomassa 1987, sitten olympia-Soulissa 1988, sitten Lontoossa 1989 ja nyt siis Aucklandin kansainyhteisökisoissa. No, sen jälkeen mä vedin määrälaatua koneeseen ja syksyllä 1990 voitin ensimmäistä kertaa urallani maratonkilvoittelun. Tämä tapahtui Berliinissä. Saksalaiset laittoivat sen verran paalua pöytään, etten voinut vastustaa Berliinin kutsua. Berliinissä juoksin 2.08.16. On muuten täysin tarpeetonta mainitakaan, että olin Berliinin maalissa maratononnellisuudessa tai ainakin maratontyytyväisyydessä tai ainakin maratoniloisuudessa tai ainakin jossain.

Seuraavina vuosina mulla oli tavoitteena arvokisamitali, vain arvokisamitali, eikä mikään muu kuin arvokisamitali. Toki Australian kenguruverkkareideni taskuissa oli jo kolme arvokisamitalia Kansainyhteisön kisoista, joista kaksi maralta ja yksi kympiltä, mutta himosin koko maailmanlaajuisista arvokisoista mitalia kuin ryyppyveikko juhlia. Tokion MM-kisoissa 1991 kuitenkin epäonnistuin. Siellä oli älytön kuumuuskosteus ja hyydyin kuin stadin kundi mottitalkoissa. Olin 11.

Se kuitenkin innoitti mua reenaamaan seuraavan vuoden Barcelonan olympiakisoihin kuin kitarasankari tilutusta ja olin vuonna 1992 nopeampi kuin koskaan. Muutamaa viikkoa ennen olympiakisoja juoksin kympin Oslossa 27.47.69. Aiemmin sinä vuonna olin vetänyt puolikkaan niukasti päälle tunnin (1.00.27). Niinpä olin täynnä toivoa olympiamaran viivalla, mutta kilvasta tuli urani pahin waterloo. Hyydyin kuin luistelija hietikolla. Juoksin lopulta maaliin kilvan 48. parhaana maratoonarina. Se oli niin kova pettymys, että olin monta kuukautta sen jälkeen lohduttomassa maratonsurussa. Juoksija-lehden maratonkirjassa (1993) oli mun epäonnistumisesta juttu, joka puolestaan oli otettu jostain kotimaani sanomalehdestä ja siinä arvelin epäonnistumisen johtuvan perinteisestä tyhjennys-tankkauksesta, joka veti mun ropan täysin tyhjäksi. Ton jälkeen en tehnyt enää tyhjennys-tankkausta koskaan.

Mun oli pakko kuitenkin jatkaa uraani, vaikka ensin meinasin lopettaa. Lopulta pääsin takaisin tolpilleni, mutta seuraavasta vuodesta tuli enemmän tai vähemmän välivuosi, mitä nyt vedin kympin 28 minuuttiin, puolimaratonin 1.00.06 ja olin puolimaran MM-kisoissa toinen. Vasta vuonna 1994 pääsin kuitenkin takaisin kunnon maratoniskuun. Silloin juoksin helmikuussa Tokiossa 2.08.55 ja voitin. Kesällä puolestaan voitin Kansainyhteisön maran. Se juostiin jossain Kanadassa.

Nyt olin taas kunnolla takaisin kehissä. Vuonna 1995 juoksin Lontoon maratonilla 2.08.33 ja myöhemmin kesällä olin Göteborgin MM-maratonilla kahdeksas. Fizin Mara muuten voitti raivotautisen ravin jälkeen. Seuraavana vuonna oli vuorossa mun kolmas olympiamaratonini Atlantassa. Juoksin sielläkin hyvin, sillä olin olympialaisen kilvan seitsemänneksi paras marttitoonari. Josiah Thugwane, Lee Bong-Ju ja Erick Wainana sahasivat viimeiset 15 kilometriä kuin hullut mullikat, eikä mulla ollut mahiksia laittaa heille kampoihin.

Arvokisamitali maralla odotti edelleen ottamistaan ja ikää mulla oli jo 34 vuotta. Onneksi vuonna 1997 se vihdoin tapahtui. Kesän MM-maratonin jälkeen mun kaulaan näet ripustettiin Ateenan hirveässä hellepätsissä pronssinen mitali. Antonin Abeli voitti ja Fizi oli toinen. Jos joku väittää, ettei toi mun MM-mitsku ollut työvoitto ja sitkeän yrityksen tulosta, niin hän kyllä puhuu täyttä jaskaa. Sinä vuonna olin muutenkin kunnossa, sillä vedin Lontoossa maratonin 2.08.45. 2.08-aikoja mulla alkoikin olla uraltani jo aika läjä.

Seuraavat pari vuotta olin vähän sahassa vedossa. Mara ei mennyt alle 2.10. Vuonna 1999 olin Sevillan MM-maralla vasta 29, mutta sitten pääsin akillesvammani parannuttua reenaamaan kunnolla. Kun juoksin vuoden 2000 aluksi Tokiossa 2.10.00, mut valittiin neljänsiin olympiakisoihini. Kaiken lisäksi ne järjestettiin Sydneyssä, joka on eräs kotimaani kaupunki. Joku oopperatalokin siellä kuulemma on. Olen kuullut myös, että siellä on joku tunnettu silta.

Viimeisellä olympiamaratonillani sijoituin ylväästi kymmenenneksi. Se ei ollut huonosti. Voitin monta kovaa sälliä. Keväällä Lontoossa hullun Euroopan ennätysravin (2.06.36) ravannut Antonio Pintokin hävisi mulle kuin vastaantulija. Tän jälkeen jäähdyttelin vielä muutaman vuoden samalla kun valmensin maanmiestäni Lee Troopia. Tähän jäähdyttelyyn kuului mm. 30. sija vuoden 2004 MM-maastoissa vahasta muistista. Nykyisin en sahaa enää kovia lenkkejä entiseen malliin, vaan olen urheilujohtotehtävissä. Ainakin sellaisissa toimin viime syksyn kansainyhteisön kisoissa. Näkyy reeneis”.