Raaston maratonfilosofiakirjoitukset osa 2

6) Voiko maratonammattimaisuutta olla liikaa?

Sitä ei käy kiistäminen, etteikö maratonkeskittyneisyys olisi tärkein asia maratonille valmistautuessa. Kun maratonkeskittyneisyys on kunnossa, juoksijan mahdollisuudet oman maratontuloksensa maksimointiin paranevat huomattavasti, kuten jo aiemmin on tullut ilmi. Edes täysi maratonkeskittyneisyys ei kuitenkaan välttämättä takaa maratononnistuneisuutta, sillä maratonilla voi mennä niin moni asia pieleen maratonkeskittyneisyydestä riippumatta. On asioita, joihin juoksija ei voi vaikuttaa, olipa hän kuinka täydessä maratonkeskittyneisyydessä tahansa. Näitä ovat esimerkiksi kilpailusää, luonnonmullistukset, terrori-iskut, katsojien käyttäytyminen tai flunssaisen kanssaihmisen aivastus päin naamaa ruuhkabussissa kotimaassa ennen maratonreissulle lähtöä. Jos maratoonarista itsestään riippumattomat asiat menevät pieleen aiheuttaen maratonwaterloon, voidaan puhua huonosta maratontuurista. Suurimpaan osaan asioista maratoonari voi kuitenkin vaikuttaa maratonammattimaisuuden avulla.

Maratonammattimaisuus on maratonkeskittyneisyyden alalaji. Maratonkeskittyneisyys on maratonammattimaisuutta, maratonammattimaisuus on maratonkeskittyneisyyttä. Kun maratonkeskittyneisyys keskittyy suuriin kokonaisuuksiin, eräänlaisiin maratonvalmistautumisen peruspilareihin (riittävän pitkä valmistautuminen, maratonille tähtäävä harjoitus- ja kilpailuohjelma, oikea asennoituminen maratonille), maratonammattimaisuus tarkoittaa lukuisia pieniä asioita, joilla maratononnistuneisuus pyritään varmistamaan. Maratonammattimaisuus ei välttämättä ole maratonammattilaisuutta, sillä vain harvalla juoksijalla on taloudellisesti mahdollista olla maratonammattilainen. Usein maratoonarin on siis käytävä töissä rahoittaakseen maratonriippuvaisuutensa. Töissä käyvän maratoonarin kohdalla maratonammattimaisuus tarkoittaa asioiden tekemistä aivan kuten juoksija olisi maratonammattilainen. Väärinkäsitysten välttämiseksi tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että maratonammattimaisuus ei tarkoita töissä löysäilyä heti kun pomon silmä välttää. Ei suinkaan, vaan se tarkoittaa maratonilla olevien muuttujien huomioimista mahdollisimman tarkasti jokapäiväisessä elämässä ja maratonvalmistautumisessa.

On olemassa pitkän ja lyhyen aikavälin maratonammattimaisuutta. Pitkän aikavälin maratonammattimaisuus tarkoittaa maratonasioiden ennakoimista jo useita kuukausia tai viikkoja ennen maratonia. Esimerkkinä tästä on elimistön totuttaminen maratonjuomiin ja -geeleihin harjoituksissa jo kauan ennen maratonia. Jos juoksijan maha kestää huonosti urheilujuomia ja geelejä, hänen on etsittävä harjoituksissa mahalleen parhaiten sopiva juoma ja geeli ja totutettava elimistönsä siihen sen sijaan, että nostaa jo valmiiksi kädet pystyyn sanoen: ”minun mahani ei kestä urheilujuomia eikä geelejä”. Jos juoksija on harjoituksissa kokeillut kaikkia mahdollisia sallittuja urheilujuomia ja geelejä sekä yrittänyt totuttaa mahansa niihin usean kuukauden ajan lukemattomissa harjoituksissa, mutta siltikään maha ei niihin totu, vasta silloin juoksija voi sanoa: ”minun mahani ei kestä urheilujuomia ja geelejä”.

Pitkän aikavälin maratonammattimaisuutta on myös maratonreitin- ja –ajankohdan valinta niin, että reitti on mahdollisimman nopea, omantasoista vetoapua on todennäköisimmin saatavilla ja että riski helteelle on mahdollisimman pieni. Käytännössä tämä tarkoittaa maratonin juoksemista keväisin ja / tai syksyihin, ei koskaan kesäisin (paitsi jos juoksija tähtää arvokisoihin, jotka juostaan kesällä). Täydessä maratonammattimaisuudessa oleva juoksija ei myöskään koskaan osallistu sellaisiin maratonkilpailuihin, joiden lähtö on iltapäivällä, päivän kuumimpaan aikaan, eikä todellakaan sellaisiin, jossa järjestelyistä ei ole huolehdittu asianmukaisella tavalla. Niinpä maratonammattimaisuutta noudattava juoksija vieroksuu esimerkiksi sellaisia maratonkilpailuita, missä juoksijoiden opastus on puutteellista ja joissa autoja päästetään samalle tielle juoksijoiden kanssa.

Lyhyen aikavälin maratonammattimaisuutta puolestaan ovat asiat, jotka juoksija tekee maratontuloksensa maksimoisiseksi viimeisen viikon aikana ennen maratonia. Tämä tarkoittaa muun muassa oikeaoppista tankkausta yli- ja alilyöntejä välttäen, matkustamista kisapaikalle viimeistään 2 vrk ennen kisaa (päivää ennen kisaa tehty matkustus rasittaa aina), rauhallista majoitusta (vaikka olisi hieman kalliimpi kuin rauhaton majoitus), omien juomien ja geelien käyttöä (täydessä maratonammattimaisuudessa oleva juoksija käyttää aina omia juomia) ja pullojen merkkausta niin, että juoksijan ei koskaan, yhdelläkään juoma-asemalla tarvitse etsiä pulloaan sekä kaikkein tärkeimpänä kaikkien ylimääräisten liikkeiden välttämistä maratonin aattopäivänä. Maratonammattimaisuuteen ei siis kuulu nähtävyyksien katselu tai kisaexpossa vaeltelu ennen kisaa tai yleensäkään turha kävely.

Lyhyen aikavälin maratonammattimaisuutta ovat myös ratkaisut, jotka juoksija tekee kilvan aikana. Maratonammattimaisuuteen kuuluu etukäteen laaditun taktiikan noudattaminen maratonkilvassa riippumatta muiden kilpailijoiden tekemisistä, koska tämä etukäteen laadittu taktiikka perustuu harjoituksiin ja alimatkan kilpailuihin perustuvaan faktaan. Jos taktiikka syystä tai toisesta osoittautuukin liian varovaiseksi, viimeisen kympin aikana ehtii vielä tykittää. Maratonammattimaisuuteen ei siis kuulu oman suorituskykyyn nähden päämäärätön säntäily kilvan aikana. Maratonammattimaisuuden vastakohta on luonnollisesti maratonamatööriys, maratonfilosofiakielellä maratonammattimattomuus, mikä tarkoittaa asioiden tekemistä päinvastoin kuin edellä on kuvattu.

Niin tärkeä asia kuin maratonammattimaisuus onkin, siinä piilee myös omat vaaransa. Maratonammattimaisuus voi nimittäin mennä liiallisuuksiin. Jos maratonammattimaisuus menee liiallisuuksiin, tässä tapauksessa voidaan puhua maratonammattimaisuusövereistä, tuloksena on yleensä maratonwaterloo. Maratonammattimaisuus on ihannetapauksessa tapissaan, mutta ei mene yli. Esimerkiksi, jos juoksija tunnustelee liiallisesti koko ajan omaa elimistöään maratonin aattopäivänä jokaisen maratonsängyssä tehdyn kyljenkäännön muodossa, eikä liiku päivän aikana mihinkään muualle kuin vessaan turhien liikkeiden välttämiseksi, maratonpaineet kasvavat liian suuriksi. Tällainen liiallinen maratonammattimaisuuden huomioon ottaminen saattaa myös vetää elimistön tukkoon. Elävästä maratonelämästä on myös tiedossa tapaus, jolloin maratonammattimaisuusövereissään oleva juoksija kittasi maratonin aattopäivänä seitsemän litraa vettä, ”koska maratonin aattopäivänä kuuluu juoda normaalia enemmän”. Tuloksena oli veren laimeneminen liikaa ja täydellinen energiahukka maratonilla. Maratonammattimaisuudessa on siis pysyttävä kohtuudessa. Ylettömien maratonpaineiden välttämiseksi maratonin aattopäivänä olisi syytä puhua mahdollisimman vähän maratonista, vaikka juoksija silloin välttämättömiä maratonaskareita tekeekin. 

7) Voiko maratoniskutusneisuuden tavoittelu murskata maratonluoton?

Parhaan mahdollisen maratontuloksen saavuttamiseksi juoksijan on oltava täydessä maratonkeskittyneisyydessä vähintään puolen vuoden ajan ennen maratonia. Tänä aikana maratonvauhtivauhtikestoa pidetään kuosissa jatkuvasti. Varsinainen maratonkeskittyneisyyden huipentuma koittaa kuitenkin viimeisen kahden kuukauden aikana ennen maratonia. Tällöin on vuorossa maratonin erikoisharjoittelujakso, jossa korostuvat maratonilla vaadittavat ominaisuudet. Tällöin on vuorossa maratonkestävyyden hiominen tappiinsa. Tämä tarkoittaa paitsi maratonvauhtikestoa eli kykyä ylläpitää maratonin kilpailuvauhtia mahdollisimman pitkään, myös maratoniskutusta, eli lihaksiston kykyä kestää juoksun hakkaavuutta mahdollisimman pitkään. Nämä ominaisuudet tulevat maratonilla oikeuksiinsa 30 kilometrin jälkeen. Maratonfilosofiassa sekä maratonvauhtikesto että maratoniskutus on yhdistetty saman termin alle ja tällöin kyseessä on maratoniskutusneisuus. Tällaista sanaa ei ole suomen kielessä, mutta maratonfilosofiakielessä on.

Juoksijoilla on vaihtelevia hakea 1) maratonvauhtikestoa ja 2) maratoniskutusta maratonin erikoisharjoittelujaksolla. Jotkut suosivat pitkiä vauhtikestävyysharjoituksia, jotkut taas kiihdyttävät esimerkiksi 35 kilometrin pitkillä lenkeillä viimeiset 10-15 kilometriä asteittain lähelle maratonvauhtia ja jotkut puolestaan vannovat pitkien toistojen nimeen juoksemalla esimerkiksi 4 x 5 km maratonvauhdilla. Oli tapa mikä tahansa, tavoitteena kaikilla on elimistön totuttaminen maratoniskutusneisuuteen, jotta keho kestäisi mahdollisimman hyvin maratonin armottoman säälimättömät rasitukset. Pelkillä kevyillä pitkillä lenkeillä maratoniskutusneisuutta ei saa viritettyä huippuunsa, sillä maratonin kilpailuvauhti on lihaksiston hakkaavuudeltaan ja energiavarastojen tyhjentävyydeltään kokonaan toinen asia kuin kevyt lenkki.

Tämän kirjan yhden hengen maratonjury vannoo maratoniskutusneisuuden haussa 15-20 kilometrin reippaiden lenkkien nimeen, jotka se on oppinut kahdelta maratonoppi-isältään, jotka juoksivat maratonin 1990-luvulla aikoihin 2.16 ja 2.22. Näiden maratonoppi-isien oppien mukaan viimeisen kahden kuukauden aikana juostaan 3-5 kappaletta 20 kilometrin reipasvauhtisia harjoitteita, joissa vauhti on viimeisellä vitosella lähellä maratonin kilpailuvauhtia. Esimerkiksi maratonilla aikaan 2.30 tähtäävällä juoksijalla vauhti tällaisissa 20 kilometrin harjoituksissa on ensimmäisellä vitosella noin 4 min / km, mistä sitä asteittain kiihdytetään niin, että viimeinen vitonen juostaan 3.30 / km eli maratonin kilpailuvauhtia. On tärkeää, että nämä harjoitukset ovat vauhdiltaan kiihtyviä, jolloin ne sisältävät maratonvauhtista rallatusta, mutta että niitä ei juosta liian kovaa (esim. alusta lähtien maratonvauhtia takoen), koska muuten niillä on maratonkestoa heikentävä vaikutus sen vahvistamisen sijaan. Jos iskutusneisuusjakso menee 100 % puikkareihin, juoksijan jalat eivät maratonilla mene lopussakaan totaaliseen jumiin, riippuen tietysti monista muistakin asioista, kuten vauhdinjaosta.

Se, kuinka monta maratoniskutusneisuuden erikoisharjoitetta viimeisen kahden kuukauden aikana juostaan, riippuu siitä, onko ohjelmassa vielä esimerkiksi puolimaratonin kilpailu. Selvää kuitenkin on, että kovin tiheästi maratoniskutusneisuuden hakukaudella ei kannata kilpailla, koska alimatkojen vauhtia on jo haettu ennen erikoisharjoittelujaksoa.

Maratoniskutusneisuuden luulisi vahvistavan maratonluottoa. Yleensä maratoniskutusneisuuden harjoitteiden läpiviemisellä onkin maratonluottoa vahvistava vaikutus. Se saattaa juoksijan maratonaivoituksista riippuen vahvistaa maratonluottoa jopa silloin, jos juoksija ei pysty iskutusharjoituksissa tavoittelemaansa maratonvauhtiin. Tämä tosin edellyttää sitä, että tavoitevauhteihin ei pyritä väkisin, vaan juostaan iskutusneisuusharjoitukset läpi hiljempaa. Joskus maratoniskutusneisuuden tavoittelu saattaa kuitenkin heikentää maratonluottoa. Tällainen tilanne saattaa tulla eteen ensinnäkin silloin, kun juoksijalla on epärealistinen käsitys omasta maratonsuorityskyvystään, jolloin hän yrittää maratoniskutusneisuusharjoituksissa juosta omaan suorituskykyynsä nähden liian kovaa vauhtia, jolloin maratoniskutusneisuus vain heikentyy, mikä nakertaa maratonluottoa. Toiseksi, koska maratoniskutusneisuuden hakeminen on jaloille kovaa – juostaanhan iskutusneisuusharjoitteet samalla alustalla kuin maraton – se saattaa aiheuttaa myös vammoja, jotka tietenkin murskaavat maratonluoton. Yhteenvetona siis todettakoon, että maratoniskutusneisuudesta on parhaimmillaan selvää hyötyä maratonilla ja viimeisen kahden kuukauden aikana maratonsuorituskykyä on mahdollista parhaimmillaan selvästi nostaa, mutta pahimmillaan iskutusneisuuden tavoittelu saattaa viedä juoksijalta maratonluoton ja aiheuttaa suoranaista maratonpelkääväisyyttä.   

8) Voiko juoksija olla piittaamaton maratontuskasta?

Maraton on kestävyysurheilun kuninkuuslaji. Eriävän mielipiteen tästä saattavat esittää esimerkiksi pyöräilijät, triathlonistit, ultrajuoksijat tai maratonia lyhyempien kestävyysmatkojen juoksijat. Maratonin raakuus piilee kuitenkin siinä, että siinä yhdistyvät pitkäkestoinen suoritus ja kova teho (mikäli se vedetään juoksijan kunnon äärirajoilla). Jokainen mahdollisimman hyvään maratontulokseen pyrkivä vetää tietenkin jokaisen maratoninsa niin kovaa kuin senhetkisessä kunnossaan pystyy. Maailman huippumiehet pystyvät juoksemaan maratonin läpi hyvin lähellä omaa anaerobista kynnystään ja kansallisen tason menijätkin aerobisen ja anaerobisen kynnyksensä välimaastossa, mikä kuvastaa lajin äärettömän kovaa pituuden ja tehon yhdistelmää.

Pitkää kovalla teholla juokseminen aiheuttaa maratoonarille kuin maratoonarille vääjäämättä tuskia maratonin loppukilometreillä, vaikka sitä ei maailman huippujuoksijoista aina huomaakaan. Tältä tuskalta eli maratontuskalta ei säästy kokonaan yksikään täpöillä maratoniansa vetävä maratonkuolevainen, mutta miksi sitten joillain juoksijoilla maratontuskaa ei juuri huomaa päällepäin? Toisin sanoen, onko maratoonarin mahdollista olla maratonkilvassa piittaamaton, jopa täysin piittaamaton maratontuskasta?    

Tähän kysymykseen vastaamisessa emme tukeudu niinkään ihmisen fysiologiaan, koska maratonfilosofian yhden hengen toimituksella ei ole riittävää asiantuntemusta eikä alan koulutusta urheilufysiologian kysymyksiin. Todettakoon kuitenkin, että juoksun taloudellisuudella eli kyvyllä juosta mahdollisimman vähäisellä energiankulutuksella mahdollisimman kovaa mahdollisimman pitkään on tärkeä osuus siihen, kuinka suuren osan maratonkilvasta juoksija voi viettää vapaana maratontuskasta. Olla vapaa maratontuskasta on kuitenkin eri asia kuin olla piittaamaton maratontuskasta, sillä piittaamattomuus maratontuskasta tarkoittaa sitä, että juoksija tuntee maratontuskaa, mutta ei piittaa siitä. Niinpä meidän on etsittävä vastausta maratontuskasta piittaamattomuuden arvoitukseen ensisijaisesti maratonfilosofiasta, vaikka asiaan vaikuttaa myös raaka maratonfysiologia.

Maratonkilvan aikana juoksija tuntee maratonkehossaan monenlaisia tuntemuksia. Tämä maratonkilvan kulkevaisuusasteikko voidaan esittää seuraavassa muodossa:

Täydellinen maratonkulkemattomuus (ainoaksi tavoitteeksi muodostuu kilvan aikana maaliin pääsy, joka sekin tuntuu epätoivoiselta)

Maratonkulkemattomuus (aikatavoitteille joudutaan jättämään kilvan aikana hyvästit, mutta maaliin pääsy tuntuu mahdolliselle)

Maratonkulkevaisuus (aikatavoitteissa tai lähellä niitä pysytään koko kilvan ajan)

Täydellinen maratonkulkevaisuus (reilu ennätysparannus tai juokseminen kovempaa kuin uskoi pystyvänsä)

Maratonkulkevaisuuteen vaikuttavat monet asiat, joista tärkein on maratonkeskittyneisyyden onnistuminen. Maratonkulkevaisuuteen vaikuttaa myös juoksijan henkinen tila kilvan aikana. Mitä lähempänä juoksija tietää olevansa negatiivista splittiä tai tasaista vauhdinjakoa maratonkilvassa 35 kilometrin jälkeen, sitä piittaamattomampi hän on maratontuskasta, koska maratonhyytymättömyydenmahdollisuus antaa hänelle uusia voimia. Juoksija voi tällöin päästä eräänlaiseen maratonhurmioon. Hän voi päästä ikään kuin ulkopuoliseksi maratontuskasta. Asia voidaan ilmaista myös niin päin, että mitä pahemmin juoksijan vauhti romahtaa maratonin toisella puoliskolla, sitä enemmän hän huomaa maratontuskan olemassaolon. Tähän tuskan tunteeseen vaikuttaa fyysisen romahduksen lisäksi myös henkinen tietoisuus siitä, että maraton on jyrännyt ihmispolon.

Voidaankin esittää seuraava maratonfilosofian maratonkulkevaisuutta kuvaava yleislauseke: mitä lähempänä juoksija on täydellistä maratonkulkevaisuutta, sitä vähemmän hän piittaa maratontuskasta. Niinpä, vaikka juoksija vääjäämättä tuntee jonkinlaista tuskaa maratonin loppukilometreillä pyrkiessään juoksemaan maratonin niin kovaa kuin pystyy, hänen on tästä huolimatta mahdollista olla jopa täysin piittaamaton maratontuskasta. Se edellyttää tosin täydellistä maratonkulkevaisuutta, joka maratoonarille tulee korkeintaan 1-2 kertaa maratonelämässä, suurimmalle osalle ei koskaan. Pääsy täydelliseen maratontuskapiittaamattomuuden tilaan on siis mahdollista, mutta erittäin harvinaista.

9) Kumoaako maratonkeskittyneisyys maratonolevinaanolevaisuuden?

Maratonjuoksu asettaa harjoittajalleen omanlaisiaan fyysisiä ja henkisiä vaatimuksia. Maratonilla ei vetele pikajuoksijoiden harjoittama uhoaminen ja pullistelu ennen kilpaa ja lähtöviivalla, koska se vie turhaa energiaa ja kuten jokainen maratonin täpöillä juossut tietää, maraton vaatii ihmiskehosta kaikki mahdolliset voimavarat. Maratoonaria ei hyödytä yhtään, jos hän on täydessä raivossa ja uhossa ennen maratonkilpaa, koska maraton suorituksena ei vaadi lyhytkestoista räjähtävää voimantuottoa, kuten lyhytkestoiset äkkilajit. Päinvastoin, jos maratoonari on täydessä aggressiossa ennen kilpaa, hän hyytyy jo ennen puolta matkaa ja tuloksena on 100 prosenttisen varmasti maratonwaterloo. Niinpä maratoonarit eroavat ihmistyyppinä aika lailla esimerkiksi pikajuoksijoista ja muista äkkilajien edustajista.

Maratonin luonteesta johtuu, että lajin pariin eivät yleensä hakeudu lyhytjännitteiset, levottomat, keskittymiskyvyttömät ja pitkän tähtäyksen suunnittelua vieroksuvat poukkoilijat. Samoin ulkonäkökeskeiset narsistiset pullistelijat ja väkivaltaiset uhoajat loistavat yleensä maratonkilvoista poissaolollaan. Maratoonarit ovat keskimäärin hyvinkin pitkäjänteistä, turhaa mölyä ja pintaliitoa välttävää porukkaa. He ovat usein vaatimatonta väkeä, jatkuvaa hälinää ja joukkoa ympärilleen kaipaamattomia puurtajia, jotka antavat jalkojensa puhua puolestaan. Koska maraton on kuitenkin ihmiskeholle äärimmäisen kova rasitus ja koska se herättää harjoittajassaan suuria tunteita, jotkut maratoonarit unohtavat maratonnöyryyden ja he sortuvat maratonolevinaanolevaisuuteen.

Maratonolevinaanolevaisuus tarkoittaa perusteetonta kerskailua omilla maratonsuorituksilla. Maratonoleviaanolevaisuudella on muutamia tunnuspiirteitä. Ensinnäkin maratonolevinaanolevaisuudessa ei yleensä olla ennen elämän ensimmäistä maratonia, mutta toisesta maratonista alkean maratonolevinaanolevaisuuteen taipuvaisilla on möly päällänsä ja 50 maratonin jälkeen möly vasta suuri on. Sen sijaan maratonien laadulla ei ole väliä. Toiseksi maratonlevinaanolevaisuus on tyypillisempää maratonin jälkeen kuin ennen maratonia, johtuen ennen kisaa tunnettavasta maratonpelkääväisyydestä. Toki jotkut ovat maratonlevinaanolevaisuudessa myös ennen maratonia. Kolmanneksi, maratonolevinaanolevaisuus on prosentuaalisesti selvästi yleisempää miesten kuin naisten keskuudessa. Neljänneksi, mitä vähemmän on aihetta maratonolevinaanolevaisuuteen, sitä tyypillisemmin ollaan maratonolevinaanolevaisuudessa. Tämä johtuu siitä, että niiden, joilla tulosten puolesta saattaisi olla aihetta maratonolevinaanolevaisuuteen, ei tarvitse olla maratonolevinaanolevaisuudessa, koska tulokset puhuvat puolestaan. He eivät ole maratonolevinaanolevaisuudessa, koska he ovat.

Tyypillisin esimerkki maratonolevinaanolevaisuudesta on maratonin 3-5 tuntiin juossut mieshenkilö tai joukko mieshenkilöitä, jotka puhuvat lentokoneessa tai muissa julkisissa tiloissa suureen ääneen, että kaikki vähän kauempana olijatkin varmasti kuulevat, kuinka”he jäpittivät viiteen tuntiin, vaikka jalka oli aivan paskana” tai ”kuinka he ovat juosseet jo ainakin 50 maratonia” tai ”30 kilometrin kohdalla olin aivan puhki, mutta taas tuli vedettyä neljään tuntiin." Toinen tyypillinen piirre maratonolevinaanolevaisille on oman harjoittelun jatkuva vähättely tyyliin ”en oo treenannu paljoakaan, ei oo tullu juostua pitkiä lenkkejä, mutta taas tuli maratoni vedettyä”. Kolmas piirre maratonolevinaanolevaisilla on toisten juoksijoiden vammojen vähättely. Jos joku joutuu jättäytymään maratonkilvasta pois vamman takia tai keskeyttämään vamman takia, maratonolevinaanolevainen saattaa sanoa: ”kyllä sillä vammalla pystyy juoksemaan, minullakin oli sinä ja sinä vuonna akilles aivan hajalla, mutta vedin hirveillä kivuilla maratonin läpi”. Jos kuuluvin maratonolevinaanolevaisten porukka on julkisissa tiloissa maratontuloksiaan huutava miesporukka, näkyvimpiä maratonolevinaanolevaisia ovat puolestaan sellaiset yritysjohtajat ja poliitikot, jotka taatusti vähintään joka toisessa heistä kertovassa lehtihaastattelussa muistavat kertoa maratontuloksistaan, vaikka haastattelu koskisi heidän työasioitaan.

Maratonolevinaanolevaisuudella on myös taipumus murentaa maratonkeskittyneisyyttä. Tämä johtuu siitä, että huomio kiinnittyy silloin maratonin kannalta vääriin asioihin. Kun juoksija on täydessä maratonolevinaanolevaisuudessa, hän on myös täydessä maratonkeskittymättömyydessä. Jos henkilö on puolestaan täydessä maratonkeskittyneisyydessä, hän ei voi olla maratonolevinaanolevaisuudessa, koska täysi maratonkeskittyneisyys kumoaa maratonolevinaanolevaisuuden. Täyden maratonkeskittyneisyyden maratonolevinaanolevaisuuden kumoava vaikutus ulottuu myös maratonin jälkeiseen aikaan, jolloin maratonkeskittyneisyys on antanut juoksijalla maratonnöyryyttä, jolloin maratonolevinaanolevaisuus ei pääse juoksijaan käsiksi edes maratonin jälkeen. Juoksija ei ole maratonolevinaanolevaisuudessa edes silloin, jos hän on maratononnellisuudessa, koska maratononnellisuutta ei ole mahdollista saavuttaa ilman maratonkeskittyneisyyttä, joka puolestaan kumoaa maratonolevinaanolevaisuuden. On tärkeää muistaa, että juoksija voi aidosti iloita maratontuloksistaan esimerkiksi ystäviensä ja tuttaviensa kanssa ja olla tyytyväinen maratontuloksiinsa ilman maratonolevinaanolevaisuutta.  

10) Mikä on raaston merkitys maratonilla?

Kestävyysjuoksussa raastamisella eli raastolla on joltinenkin merkitys lopputulokseen. Sen sijaan muissa kuin kestävyyslajeissa raastolla ei ole sijaa. Raasto tarkoittaa juoksuvauhdin ylläpitämistä tai kiihdyttämistä tai tämän yrittämistä kehossa polttavasta tuskasta huolimatta. Raasto on mahdollista ainoastaan lajeissa, joissa hapenottokyvyllä on suuri merkitys. Niinpä esimerkiksi pallopelit eivät ole koskaan raastoa joidenkin urheilutoimittajien virheellisestä kirjoittelusta huolimatta.

Juoksumatkoilla raasto on keskeisesessä osassa erityisesti pitkillä ratamatkoilla, varsinkin 5000 ja 10 000 metrillä. Ne ovat raastomatkoja isolla R:llä. Toki myös 800 metrillä ja 1500 metrillä saattaa esiintyä ja esiintyykin raastoa, mutta sitä esiintyy vain hyvin vähän aikaa ja muilla ominaisuuksilla, kuten nopudella, nopeuskestävyydellä, maitohapon siedolla on suuri rooli. Jos ei ole tarpeeksi nopea näille matkoille, siinä ei mikään raasto auta, kun fyysiset rajat tulevat vastaan. Sen sijaan 5000 metrillä ja 10 000 metrillä raaston avulla voi parantaa lopputulosta huomattavasti. Jos 5000 metriä juostaan täpöillä, yleensä tuska alkaa tuntua jo viimeistään 2000 metrin kohdalla ja varsinkin parin viimeisen kilometrin aikana raastolla lopputulokseen suuri merkitys. Jos juoksija on silloin henkisesti valmis raastoon, loppuajassa voi olla runsaasti eroa sellaiseen tilanteeseen nähden, jossa juoksija juoksee näennäisesti täpöillä, mutta ei raasta. Samoin 10 000 metrillä noin viimeisen kymmenen kierroksen raastolla lopputulos saattaa olla selvästi parempi sellaiseen tilanteeseen nähden, jossa juoksija ei raasta.

Raasto on niin äärimmäinen tila, että juoksija ei pysty olemaan kyseisessä tilassa yleensä muutamaa kilometriä pidempään. Raasto on viimeinen keino estää vauhdin hidastuminen tai jopa kiihdyttää sitä, kun kaikki muut keinot on jo käytetty ja kun keho ulvoo tuskasta. Raasto vaatii juoksijalta yleensä riittävän hyvää kuntoa ja kulkevaisuutta, sillä huonokuntoinen tai kulkematon juoksija ei pysty raastamaan. Huonokuntoisen tai kulkemattoman juoksijan kilvan loppu on yleensä selvitymistaistelua ja jalkojen voimatonta läpsymistä kilpailualustaan, eikä hän yksinkertaisesti pysty raastamaan. Tässä hyvällä kunnolla tarkoitetaan kuntoa suhteessa juoksijan omaan suorituskykyyn.

Raasto on myös siitä vaativa tila, että se vie runsaasti henkistä energiaa. Niinpä raastosta kestää palautua yleensä henkisesti pidempään kuin fyysisesti. Jos juoksija on raastanut kestävyysjuoksukilvassa, liian pian tällaisen kilpailun jälkeen juostu uusi kilpailu saattaa aiheuttaa sen, että juoksija ei yksinkertaisesti ole henkisesti valmis raastoon "taasko pitää kärsiä tuskaa", vaikka hän fyysisesti olisikin palautunut. Raastosta palautuminen on yksilöllistä riippuen juoksijan fyysisestä ja henkisestä valmiudesta, eikä tämän vuoksi ole mahdollista asettaa mitään yleistä raastosta palautumisen aikataulua. Joillain esimerkiksi kovasta 5000 metrin kilvasta palautuminen, jossa viimeiset 3000 metriä on ollut silkkaa raastoa, voi viedä viikkoja ennen kuin hän on henkisesti jälleen valmis raastamaan, kun taas jotkut pystyvät raastamaan kisoissa viikko toisensa jälkeen. Suomessa oli eräs tällainen kaveri 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, jonka raastovalmius oli kenties parasta, mitä Suomen kestävyysjuoksussa on kuuna päivänä nähty.

Mikä merkitys raastolla on sitten maratonilla? Ensinnäkin on todettava, että pystyäkseen raastamaan maratonilla juoksijan on oltava ollut täydessä maratonkeskittyneisyydessä ennen maratonkilpaa. Vain valmistautumalla fyysisesti ja henkisesti maratonille niin hyvin kuin pystyy juoksijalla on edes teoriassa mahdollista käyttää raastoa apuvälineenään maratonilla. Toiseksi, kukaan ei pysty raastamaan maratonia alusta loppuun (jopa Samuel Wanjirulla ja Jaouad Gharibilla juoksun täytyi alkumatkalla olla kovasta alkuvaudista huolimatta  raastotonta Pekingin vuoden 2008 olympiamaratonilla, koska muuten heille olisi käynyt samalla tavalla kuin muille kärkiryhmässä juosseille. He eivät siis raastaneet alussa, vaan rallattelivat). Raasto tulee siis yleensä ajankohtaiseksi maratonin loppukilometreillä. Niinpä juoksijan on oltava siinä vaiheessa vielä riittävän hyvissä voimissa pystyäkseen raastamaan. Jos juoksija on täysin loppu, energiat on käytetty ja maratoniskutusneisuus on mennyttä silloin kun maratonin viimeinen kymppi alkaa, hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia raastaa loppumatkalla. Tällaisissa tapauksissa kilvan loppu on vain selviytymistaistelua, jossa juoksija taistelee kohti maalia, mutta minkäänlaista voimaa raastoon ei ole.

Pisin tiedossa oleva matka, jonka kukaan ihmiskunnan historiassa on kyennyt raastamaan maratonilla on Barcelonan olympiamaratonilta vuonna 1992, jolloin Etelä-Korean Whang Young-Cho ja Japanin Koichi Morishita raastoivat viimeiset 17 kilometriä. Näin pitkä raasto maratonilla vaatii paitsi maratonkeskittyneisyyden puikkareihin menemistä, myös poikkeuksellista henkistä valmiutta, suoranaista maratonpsykoosia, jossa ihminen ikään kuin asettuu tuskaisen kehonsa ulkopuolelle. Muuten sitä ei ole mahdollista kestää. Tämä pitkä raasto tosin vaati Young-Cholta ja Morishitalta niin kovan veron, että kumpikaan heistä ei palautunut siitä enää koskaan ennalleen, vaikka Young-Cho vielä pari vuotta myöhemmin Bostonissa 2.08 juoksikin. Henkisesti hän oli kuitenkin uskomattoman raastonsa jälkeen niin loppu, että meinasi lopettaa uransa ensimmäistä kertaa jo vuoden kuluttua olympiamaratonista ja lopullisesti hän laittoi kisakengät naulaan vuonna 1996.

Raastolla on siis maratonin lopputulokseen merkitystä, joskaan kilvan kokonaismatkasta sillä ei ole niin suuri osuus kuin 5000 ja 10 000 metrillä. Jos juoksija kuitenkin pystyy raastoon maratonilla, loppuaika voi parantua jopa useita minuutteja verrattuna tilanteeseen, jossa loppu on raastotonta tai suoranaista selviytymistaistelua. Juoksija voi onnitella itseään jo pelkästään siitä, jos hän yleensä pystyy enää maratonin loppuvaiheessa raastamaan, koska kilpaa juostava matka on siihen mennessä ollut pitkä, hiilihydraattivararastot on vääjäämättä käytetty, rasva-aineenvaihduntaan siirrytty ja lihaksisto loppuun hakattu.

11) Miksi maratonwaterloo kumoaa maratonuusivaisuuden?

Kuten aiemmin on käynyt ilmi, täysi maratonkeskittyneisyys mahdollistaa korkeintaan kahden maratonin juoksemisen vuodessa. Tämä johtuu siitä, että maratonkeskittyneisyys vaatii aikaa aina vähintään puoli vuotta. Niinpä maratoonarille on armoton takaisku, jos hän ei maratonpäivänä kykenekään juoksemaan tai jos hän joutuu keskeyttämään tai jos hänellä on päällänsä täydellinen kulkemattomuus. Maratonilla monen asian on onnistuttava juuri tiettynä päivänä, jotta juoksijalla olisi mahdollisuus päästä nauttimaan maratontyönsä maratonhedelmistä. Jos juuri sinä päivänä esimerkiksi kurkku on kipeä, kuume noussut, mahatauti tai ruokamyrkytys iskenyt, akillesjänne tulehtunut, polvi kipeytynyt, tapaturma sattunut, sää helteinen tai myrskyisä, joukkoliikenteen ja taksinkuljettajien lakko osunut kisapäivälle, maraton on peruttu, perhehuolet vaivaavat, niin seuraava maratonyritys on yleensä mahdollista vasta puolen vuoden päästä. Miksi pieleen mennyttä maratonia ei muka pystyisi yrittämään jo muutaman viikon päästä uudestaan?

Tämä johtuu siitä, että maratonkeskittyneisyydessä oleva maratoonari tietää tulevan maratoninsa ja sen päivämäärään vähintään puoli vuotta ennen maratonia. Niinpä hän tähtää harjoittelullaan siihen, että juuri sinä, eikä minään muuna päivänä hän on parhaassa mahdollisessa maratoniskussa, toisin sanoen maratoniskutusneisuudessa. Hän tähtää vain ja ainoastaan kyseiseen päivään sekä fyysisesti että henkisesti. Hän tähtää siihen sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Maratonpäivämäärä- ja kilpa ovat hänen mielessään lähes jokaisella lenkillä tuon puolen vuoden keskittyneisyysjakson aikana. Tästä seuraa se, että jos hän ei kykenekään tuona maratonpäivänä juoksemaan maratonia tai jos hän joutuu keskeyttämään, keskittyneisyyden uusiminen lyhyen ajan sisällä on erittäin hankalaa. Maratonkeskittyneisyys näet purkautuu yleensä juuri tuona suunniteltuna päivänä lopputuloksesta huolimatta.

Monella maratonjuoksijalla on tapana suunnitella varapaikka- ja päivämäärä valmiiksi odottamaan esimerkiksi kuukauden kuluttua alkuperäisestä päivästä, jos hänelle tuoksi päiväksi osuukin maratonwaterloo. Tällainen varasuunnitelma on teoriassa suositeltavaa, koska se vähentää maratonpaineita. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että alkuperäisen maratonsuunnitelman epäonnistuessa juoksijan on äärimmäisen vaikeaa koota itseään uuteen yritykseen. Tähän vaikuttavat sekä fyysiset että henkiset tekijät.

Jos juoksijalla ei maratonpäivänä kulje lainkaan, hän saattaa taktikoida ja keskeyttää yrittääkseen myöhemmin lähitulevaisuudessa uudelleen. On selvää, että mitä aiemmin juoksija tällöin keskeyttää, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on fyysisesti olla seuraavalla maratonillaan iskussa. Nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että 30 kilometrin jälkeen ei kannata enää keskeyttää kulkemattomuuden vuoksi yrittääkseen uudestaan lähitulevaisuudessa, koska siitä ei enää palaudu fyysisesti seuraavalle maratonille kovinkaan nopeasti. Käytännössä on kuitenkin niin, että vaikka juoksija keskeyttäisi jo hyvinkin aikaisin yrittääkseen muutaman viikon päästä uudestaan, seuraavasta maratonista ei silti tule mitään tai se on täydellisen kulkematon. Jopa niissäkin tapauksissa, joissa juoksija ei alkuperäisen suunnitelman mukaisella maratonilla kykene starttaamaan lainkaan eli ei siis juokse metriäkään, hän ei yleensä pysty uusimaan maratonia lähitulevaisuudessa. Tämä johtuu siitä, että maratonkeskittyneisyyden uudelleen käynnistäminen alkuperäisen suunnitelman mentyä pieleen ei onnistu. Tämä johtuu paitsi maratonkeskittyneisyyden purkautumisesta, myös maratonwaterloon aikaansaamasta maratonpettyneisyydestä, joka aiheuttaa niin suuren mielipahan, että maratonuusivaisuuteen ei ole henkisiä voimavaroja.

Mikäli vammat tai sairaudet eivät estä, juoksijan siis kannattaa aina pyrkiä juoksemaan maratoninsa maaliin siitäkin huolimatta, että hänellä olisi päällänsä maratonkulkemattomuus, koska käytännössä uusi yritys maratonilla lähitulevaisuudessa eli maratonuusivaisuus onnistuu vain äärimmäisen harvoin. Yleensä taktisesta maratonkulkemattomuuskeskeytyksestä maratonuusivaisuusmielessä ei ole seurauksena mitään muuta kuin DNF + seuraavalla maratonilla DNF tai DNS. Parempi on siis yksi maaliin juostu maraton maratonsesongin (kevät tai syksysesonki) aikana omiin tavoitteisiin nähden huonolla ajallakin kuin tuplakeskeytys tai keskeytys + starttaamattomuus saman sesongin aikana. Maaliin juostu maraton jopa huonolla ajallakin on tulevaisuutta ajatellen parempi vaihtoehto kuin maratonkeskeytys, koska jokainen maratonkeskeytys lisää maratonpelkääväisyyttä suoraviivaisen käyrän tavoin. 

12) Miksi rallattelevaisuus on tärkeää maratonilla?

Jokainen maratoonari maratonkeräilijöitä lukuun ottamatta tavoittelee maratonilla mahdollisimman hyvää tulosta. Hyvä maratontulos vaatii riittäviä toimenpiteitä ennen maratonkilpaa maratonkeskittyneisyyden muodossa, mutta myös tiettyjä edellytyksiä maratonkilvan aikana. Eräs tärkeimmistä asioista maratonkilvan aikana on maratonrallattelevaisuus. Ilman maratonrallattelevaisuutta maratonkilpa ei suju hyvin.

Maratonraasto ei onnistu ilman maratonrallattelevaisuutta. Maratonrallattelevaisuus ei puolestaan onnistu ilman maratonkulkevaisuutta. Maratonkulkevaisuus taas vaatii esiintyäkseen maratonkeskittyneisyyden. Maratonkeskittyneisyys, maratonkulkevaisuus, maratonrallattelevaisuus ja maratonraasto ovat siis sidoksissa toisiinsa.

Maratonrallattelevaisuus tarkoittaa maratonin kilpailuvauhdin juoksemista mahdollisimman rennosti ja vähällä energiankulutuksella. Koska kukaan ei pysty raastamaan maratonia alusta loppuun ja parhaimmillaankin raaston osuus maratonista on alle puolet, suurin osa onnistuneesta maratonkilvasta on maratonrallattelevaisuutta. Tarkemmin sanoen, onnistuneesta maratonkilvasta noin 60-80 prosenttia on rallattelevaisuutta ja loput raastoa. Jos maratonrallattevaisuutta on tätä pienempi osuus, juoksija ei pysty juoksemaan maratonia läpi ilman maratonhyytyneisyyttä. Jos taas maratonrallattelevaisuutta on tätä suurempi osuus (mikä on harvinaista), juoksija ei ole käyttänyt kaikkia voimiaan maratonilla. Voidaan sanoa, että jos juoksija ei pääse maratonkilvan alussa rallattelevaisuuden tilaan, hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia raastaa kilvan loppupuolella, koska energiavarastot ovat täysin lopussa silloin, kun kilvan ratkaisuhetket alkavat. Yleensä on jopa niin, että maratonrallattelevaisuuden puutteesta kärsivän juoksijan vauhti romahtaa maratonin jälkimmäisellä puoliskolla.

Maratonrallattelevaisuuden merkitys on siis suuri varsinkin maratonkilvan ensimmäisellä puoliskolla. Tällöin suunniteltua maratonvauhtia tulisi juosta niin pienellä energiankulutuksella, että juoksija tuntee ikään kuin valuvansa juoksijajoukossa ilman minkäänlaista puristusta. Jos juoksija joutuu maratonkilvan alusta lähtien panostamaan siihen, että pysyy mukana haluamassaan vauhdissa, tuloksena on armottoman vääjäämättömästi maratonepäonnistuminen tai jopa maratonwaterloo. Niinpä kärsiessään maratonrallattelevaisuuden puuttesta kilvan alussa, maratoonarin on tehtävä asiasta nopeat johtopäätökset hiljentämällä vauhtia niin, että hän pääsee maratonrallattevaisuuden tilaan. Jos rallattelevaisuuden tilaan pääsy ei tästäkään huolimatta onnistu, maratonkilvasta tulee enemmän tai vähemmän waterloo. 

Maratonrallattelevaisuutta ei pidä sekoittaa maratonrilluttelevaisuuteen. Varsinkin kokemattomilla maratoonareilla ja vahvan ratajuoksutaustan omaavilla on suuri vaara sortua maratonrilluttelevaisuuteen. Tällöin maratonkilvassa lähdetään liikkeelle omaan suorituskykyyn liian kovaa, koska "alkuvauhti ei tunnu missään", vaikka oikeasti hakataan koko ajan anaerobisen kynnyksen partaalla tai sen yläpuolella. Vauhti ei tunnu tuntuvan missään, koska ratajuoksuun verrattuna maratonrytmi tuntuu hitaalta, kilpailun tunnelma tempaa mukaansa, kokemusta maratonin toisesta puoliskosta ei ole jne. Maratonrilluttelevaisuuteen sortuvilla on yleensä lisäksi maratonpäivänä päällänsä hyvä kulkevaisuus, joten senkään vuoksi alkuvauhti ei tunnu kovalta.

Maraton eroaa kuitenkin kaikista muista kilpajuoksumatkoista siinä, että sillä ei voi aloittaa liian kovaa ja sitten sinnitellä loppua väkisin vauhdin kovinkaan paljon romahtamatta, kuten parhaimmillaan esimerkiksi 5000-10 00 metrillä tai jopa puolimaratonilla on mahdollista. Toisin sanoen, jos on hyvä kulkevaisuus, hieman liian kova alkuvauhti ei ole vielä välttämättä katastrofi vitosellla, kympillä ja puolimaratonilla, mutta maratonilla se johtaa vääjäämättä vauhdin romahtamiseen toisella puoliskolla. Maraton ei anna pienintäkään armoa liian kovaa aloittaneille ja sillä oikean vauhdinjaon merkitys on tärkemäpi kuin maratonia lyhyemmillä matkoilla.

Yhteenvetona siis todettakoon, että parhaan mahdollisen maratontuloksen aikaansaamiseksi juoksijan on juostava maratonilla mahdollisimman pitkään, reilusti yli puolet matkasta maratonrallattelevaisuuden tilassa. Rallattelevaisuuden merkitys on maratonilla suurempi kuin millään muulla kilpailumatkalla. Tämä tarkoittaa omaan senhetkiseen suorituskykyyn nähden mahdollisimman oikeaa vauhtia, ei liian kovaa, ei liian hiljaa, mahdollisimman rennosti, mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Jos juoksija pääsee maratonkilvassa tähän tilaan, hänestä tuntuu siltä, että hän voi mielessään ikään kuin lauleskella ja vihellellä siitä huolimatta, että hän leipoo maratonin kilpailuvauhtiaan. Tällöin hänellä on hyvät mahdollisuudet maratononnistuneisuuteen ja sitä myötä maratontyytyväisyyteen tai jopa maratononnellisuuteen.

13) Mikä on puolimaratonin ja maratonin suhde?

Kuten tiedetään, maraton on kilpailumatkoista kovin, koska siinä juostaan niin pitkään niin kovaa. Mutta eikö puolimaraton ole kovempi, koska siinäkin juostaan aika pitkään ja vielä kovempaa? Kun huippu-urheilijat pystyvät juoksemaan maratonin lähellä anaerobista kynnysvauhtiaan, puolimaratonin he saattavat niitata läpi jopa kokonaan anaerobisella kynnyksellään. Tästä huolimatta puolimaraton on itse asiassa helpoin kestävyysjuoksun kilpailumatkoista. Tämä siksi, että siinä ei ole samanlaista sairaanloista hapotusta kuin 800 ja 1500 metrillä, eikä siinä raaston osuus kilpailun kokonaismatkasta ole yhtä suuri kuin 5000 ja 10 000 metrillä. Tietenkään mikään kestävyysjuoksukilpa ei ole helppo, mutta maratoniin verrattuna puolimaraton on monin verroin kevyempi. Tähän on olemassa useita syitä.

Ensinnäkin, puolimaraton ei vaadi läheskään samanlaista keskittyneisyyttä kuin maraton. Puolimaratoneja voi vetää täysin rataharjoittelupohjalta, ilman mitään varsinaisia erikoisharjoittelujaksoja. Puolimaraton myöskään ei vaadi yhtä tarkkaa kilpailuohjelman suunnittelua kuin maraton. Toiseksi, puolimaratonilla ei tarvita armotonta iskutusneisuutta eli jalkojen ja elimistön totuttamista pitkäaikaiseen hakkaukseen, koska iskutusneisuus korostuu vasta maratonin toisella puoliskolla. Kolmanneksi, puolimaratonille ei tarvita tankkausta, koska suorituksena se on niin lyhyt, että lihaksiston energiavarastot eivät tyhjenny totaalisesti, kuten maratonilla, jossa lopussa juostaan tankkauksesta huolimattakin aina rasvojen avulla.

Neljänneksi, puolimaratonilla - jos se kulkee - suurin osa matkasta on rentoa rallatusta, eikä valtavaa tuskaa ole kuin muutama viimeinen kilometri, kun taas maratonilla - vaikka se kulkisi - vähintään kilvan viimeiset puoli tuntia ovat taistelua tuskaa, energioiden ja iskutusneisuuden loppumista vastaan. Yleensä jopa viimeinen tunti - 40 minuuttia maratonista on silkkaa tuskansietokyvyn venyttämistä ja vanuttamista, minkä ansiosta myös helpottuneisuus maratonin maalissa on kokonaan toista luokkaa kuin puolimaratonin maalissa. Maratonhelpottuneisuus saa ihmiset usein maratontunteen valtaan, jolloin he saattavat maratonin maalissa purskahtaa itkuun silkasta helpottuneisuudesta, mutta harvoin sellaista on puolimaratonin maalissa. 

Toisin sanoen, ei ole olemassa maratontunteeseen verrattavaa puolimaratontunnetta, maratonhelpottuneisuuteen verrattavaa puolimaratonhelpottuneisuutta, koska puolimaraton ei vaadi ihmiseltä sellaista äärimmäistä fyysisen ja henkisen kestokyvyn koettelemista kuin maraton. Viidenneksi, koska puolimaratonille valmistautuminen ei ole yhtä pitkä projekti kuin maratonille valmistautuminen maratonkeskittyneisyyksineen, eikä se tyhjennä samalla tavalla ihmispolon voimavaroja, puolimaratonin jälkeen ihmiselle ei myöskään tule elämän tyhjäksi kokemisen tunnetta, eikä ole vaikeuksia sopeutua arkeen, kuten on yleensä asian laita maratonin jälkeen.

Puolimaratonin hyöty on parhaimmillaan silloin, kun sitä käytetään maratonille valmistautumiseen.  Puolimaratoneja ei saa kuitenkaan olla ohjelmassa liikaa, sillä näennäisestä helppoudestaan huolimatta puolimaraton on kuitenkin sen verran pitkä matka, että liian tiheästi vedetyt puolimaratonin kilpailut saattavat tylsyttää maratonterää salakavalan kamalasti. Lisäksi puolimaratonin ja maratonin välillä pitäisi olla vähintään kolme viikkoa. Ihanteellinen on noin kuukautta ennen maratonia juostu puolimaraton. Tällaista rytmiä monet maailman huippumaratoonarit käyttävät mm. keväisin juoksemalla kuukautta ennen Lontoon maratonia Lissabonin puolimaratonin. Harvassa, suorastaan olemattomissa ovat ne maailman huippumaratoonarit, jotka juoksevat puolimaratonin kilvan vain 1-2 viikkoa ennen maratonia.

Jotkut käyttävät puolimaratonin tuloksia myös maratontuloksen ennustamiseen. On olemassa erilaisia laskukaavoja siitä, mitä puolimaratonin tulos ennustaa maratontulokseksi. Eräs käytetyimmistä on 2 x puolimaratonin aika + 5-8 minuuttia. Tämän opin mukaan esimerkiksi puolimaratonin aikaan 1.10 juosseen henkilön tulisi pystyä maratonilla tulokseen 2.25-2.28. Tällaisiin ennusteisiin on kuitenkin syytä suhtautua varauksella, sillä kuten edellä on käynyt ilmi, puolimaraton ja maraton ovat kokonaan toisesta maailmasta, kysykää vaikka moninkertaiselta puolimaratonin maailmanmestarilta, Eritrean Zersenay Tadeselta (puolimaraton 58.23 ME, maraton 2.10.41) tai Etiopian Sileshi Sihineltä (moninkertainen arvokisamitalisti 10 000 metrillä, puolimaraton 1.01.14, maraton DNF). Puolimaratonin aika saattaa kyllä ennustaa tulevan maratonajan, mutta se edellyttää monen asian, kuten maratonkeskittyneisyyden onnistumista. Ilman maratonkeskittyneisyyttä maratonilla ei ole mitään mahdollisuutta onnistua, vaikka olisi miten kova puolimaratoonari. 

14. Kuinka maratonpelkääväisyys pidetään loitolla?

Maratonfilosofian aiemmissa kirjoituksissa on sivuttu maratonpelkääväisyyttä. Tässä keskitytään maratonpelkääväisyyden syvimpään olemukseen

täydessä maratonpelkääväisyysarvoitusselvittäväisyydessä. Kuten kaikki maratoonarit tietävät, eräs maratoonarin pahimmista vihollisista ennen maratonkilpaa on nurkissa lymyävä maratonpelkääväisyys. Yleensä maratonpelkääväisyys johtuu kahdesta pääkokonaisuudesta, ensinnäkin puutteellisesta maratonkeskittyneisyydestä ja toiseksi aiemmista maratonwaterloista. Nämä aiheuttavat epävarmuuden omaan maratonkuntoon liittyen ja maratonepävarmuuspuolestaan on kuin bensaa maratonpelkääväisyyden liekkeihin. Toisinpäin käännettynä täysi maratonkeskittyneisyys on puolestaan kuin vaahtosammuttimesta ruiskutettua vaahtoa maratonpelkääväisyyden liekkeihin, koska maratonkeskittyneisyys mahdollistaa optimaalisen valmistautumisen maratonille, kunnossa olevan maratoniskutusneisuuden ja realistisen käsityksen omasta maratonsuorituskyvystä. Eräs keino enneltaehkäistä tulevien sukupolvien maratonpelkääväisyyttä olisi myös määrätä maratonfilosofia pakolliseksi oppiaineeksi Suomen koululaitokseen.

Ihanteellinen tilanne olisi, jos juoksija pystyisi lähtemään maratonille vähintään puolen vuoden täysi maratonkeskittyneisyysjakso takanaan. Valitettavasti tämä ei läheskään aina onnistu. Pääsyitä tähän ovat 1) puutteellinen harjoittelu (alikunto) 2) liian kova harjoittelu (ylikunto) 3) liian kovat maratonpaineet (pakkomielle maratononnistuneisuudesta) 4) kauden muiden kilpailuiden tärkeyden laittaminen maratonin edelle (maratoninerikoisharjoittelun puute). Nämä kaikki nakertavat maratonkeskittyneisyyttä ja ruokkivat maratonpelkääväisyyttä kuin rutto keskiajalla.

Onko maratonpelkääväisyys ylipäätään mahdollista pitää loitolla, jos täysi maratonkeskittyneisyys ei ole mahdollista, vaikka halua ja ymmärrystä maratonkeskittyneisyyteen olisi? Tällainen tilanne juoksijalla on edessä esimerkiksi silloin, jos hän ei vammojen takia pysty kunnolliseen fyysiseen maratonkeskittyneisyyteen, vaikka haluaisi. Tällöin maratonpelkääväisyyden ehkäisyyn on kaksi keinoa, joko 1) maratonluovuttaneisuus, jolloin edessä olevasta maratonista luovutaan (DNS) tai 2) täysi panostus henkiseen maratonkeskittyneisyyteen. Vaihtoehto yksi on edessä silloin, jos vamma on niin paha, että juoksija ei kerta kaikkiaan pysty juoksemaan ja tämän vuoksi keskeytys tulevassa maratonkilvassa on erittäin todennäköinen. Tämä vaihtoehto on järkevä silloin, jos edessä oleva maratoni todennäköisesti vaarantaisi juoksijan terveyden tai koko juoksijan uran. Tässä kohtaa on hyvä pitää mielessä maratonluovuttaneisuuden nyrkkisääntö: päätös maratonluovuttaneisuudesta on tehtävä viimeistään maratonviikon tiistaina jos kisa on sunnuntaina, sillä tätä pidempään tehty maratonarpovaisuus sen suhteen, että juostako vai eikö juosta, tuhoaa loputkin maratonmahdollisuudet.

Vaihtoehto kaksi tulee taas ajankohtaiseksi silloin, jos juoksijan vamma on lievä tai parantunut, jolloin todennäköisyys sille, että se saattaa kestää maratonin on suurempi kuin todennäköisyys keskeyttämiselle. On selvää, että tämän arviointi ei ole helppo tehtävä, eikä kukaan voi vaihtoehto kahden tapauksissa 100 prosenttisella varmuudella tietää, että kestääkö jalka maratonin vai ei.   

Käytännössä vaihtoehto kaksi, täysi panostus henkiseen maratonkeskittyneisyyteen fyysisen keskittyneisyyden käytyä mahdottomaksi tarkoittaa sitä, että vaikka juoksija ei pystykään valmistautumaan täydellä fyysisellä maratonkeskittyneisyydellään maratonille, hän toimii silti aivan kuin hän pystyisi. Pahin mahdollinen virhe fyysisen maratonkeskittyneisyyden mentyä mönkään on luovuttaa myös henkisesti: ”ei tarvitse tankata, kun ei ole pystynyt treenaamaan” tai : ”ei  tarvitse omia juomia, kun kuitenkin tulee keskeytys” tai: ”ei tarvitse välttää ylimääräisiä liikkeitä maratonin aattopäivänä, kun ei kuitenkaan kulje mihinkään, kun ei ole pystynyt vetämään maratonvauhtikestoa”.

Jos juoksija päättää startata maratonille vaikeuksistaan huolimatta, hänen on siis toimittava aivan kuin vaikeuksia ei olisi. Hänen on noudatettava normaaleja maratonrutiinejaan niin tarkkaan kuin mahdollista. Vaikka normaalien harjoitusten tekeminen ei onnistuisi, muut maratonrutiinit on suoritettava. Tietenkin juoksijan on oltava realistimaratontavoitteissaan, jos ei ole pystynyt kunnolla harjoittelemaan (esimerkiksi pistää tulevan maratonin tavoitteet uusiksi), mutta kaikki muut toimet on tehtävä mahdollisimman tarkasti kuten ennenkin. Maratonrutiinit (esimerkiksi tankkauksen suorittaminen kuten ennenkin, maratonmatkustus kuten ennenkin, kisanumeroiden haku kuten ennenkin, pullojen merkkaus kuten ennenkin, ylimääräisen jaloilla olemisen välttäminen aattopäivänä kuten ennenkin, juomien vieminen järjestäjille kuten ennenkin) ehkäisevät tällaisissa tapauksissa maratonpelkääväisyyttä, vaikka ne eivät välttämättä poista pelkääväisyyttä kokonaan. Maratonrutiinien suorittaminen estää juoksijaa jatkuvasti ajattelemasta ei-ihanteellisia maratonlähtökohtiaan. Jos juoksijan jalat epävarmoista lähtökohdista huolimatta kuitenkin kestävät maratonin, juoksija on maratonin maalissa tyytyväinen siitä, että hän ei luopunut näistä maratonrutiineistaan, sillä ne mahdollistivat niin hyvänmaratonsuorituksen kuin niistä lähtökohdista oli mahdollista tehdä. 

Z