Steve Moneghetti

Howley, Peter (1996). In the long run – Steve Moneghetti. The making of a marathon runner. Australia: Penguin Books, 262 s.

Jos joku on ansainnut kirjansa, niin hän on Australian Steve Moneghetti. Mies juoksi nimittäin pitkällä urallaan peräti neljä olympiamaratonia, joista kolmella hän sijoittui kymmenen parhaan joukkoon (viides 1988, seitsemäs 1996 ja kymmenes 2000). MM-maratonilla hän puolestaan oli neljäs vuonna 1987, 11. vuonna 1991, kahdeksas vuonna 1995 ja kolmas vuonna 1997. MM-puolimaratonilla tuli hopeaa vuonna 1993. MM-maastoissa Moneghettin parhaat sijoitukset olivat neljäs (1989), kuudes (1992), 11. (1987), 15. (1991 ja 1996). Suurista kaupunkimaratoneista hän voitti Berliinin maratonin vuonna 1990 (2.08.16) ja Tokion maratonin vuonna 1994 (2.08. 55). Lontoon maratonilla hän oli toinen vuosina 1989 (2.09.06) ja 1995 (2.08.33). Kun tähän vielä lisätään täysi värisuora kansainyhteisön kisojen maratoneilla (pronssia 1986, hopeaa 1990, kultaa 1994) voidaan sanoa, että Moneghetti oli todellinen kestokone. Kuinka hänestä sitten tuli sellainen? Siihen Moneghettin fysioterapeuttina vuosikaudet toiminut Howley antaa kirjassaan vastauksen.

Nuoruusvuodet

Sveitsiläiset sukujuuret omaava Stephen Moneghetti syntyi 26.9.1962 Australian Ballaratissa, 113 kilometrin päässä suurkaupunki Melbournesta. Kuten monen muun kestävyysjuoksuhuipulle nousseen, myös Moneghettin lapsuus oli liikunnallinen. Vaikka hänen vanhempansa eivät olleet erityisen urheilullisia, Steve harrasti nuoruudessaan kahden isoveljensä kanssa mm. krikettiä, koripalloa ja australialaista jalkapalloa. Harrastamalla monipuolisesti eri lajeja hän täten loi kuin huomaamattaan pohjia tulevaa kestävyysjuoksuharjoittelua varten. Steve ei kuitenkaan menestynyt missään urheilulajissa poikkeuksellisen hyvin, kunnes eräänä päivänä hän huomasi olevansa koulutovereitaan selvästi parempi 1600 metrin juoksussa. Tähän kiinnitti huomiota myös Moneghettin liikunnanopettaja Gavan Walsh, joka harrasti itsekin kestävyysjuoksua. Walsh rohkaisi Moneghettia osallistumaan koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin ja siitä Steven innostus kestävyysjuoksua kohtaan lähti kytemään.

Lopullisesti Moneghetti innostui kestävyysjuoksusta seuratessaan 13-vuotiaana Montrealin olympiakisojen maratonia televisiosta vuonna 1976. Waldemar Cierpinskin ja Frank Shorterin kaksintaistelu olympiamaratonin kultamitalista teki lähtemättömän vaikutuksen Moneghettiin, joka tiesi siitä päivästä asti haluavansa maratoonariksi, vain maratoonariksi, eikä miksikään muuksi kuin maratoonariksi. Pian alkoi käydä ilmi, että Moneghettin ominaisuudet myös viittasivat siihen suuntaan. Nuorten sarjoissa hän ei nimittäin pärjännyt radalla läheskään niin hyvin kuin valtaisaa kestoa vaativassa maastojuoksussa. Uransa alussa Moneghetti tuli tutuksi nimenomaan maastospesialistina.

Moneghettin ensimmäinen valmentaja oli mies nimeltään Tony Benson, joka oli edustanut Australiaa Münchenin olympiakisoissa vuonna 1972 5000 metrillä. Bensonin valmennuksessa Moneghetti voitti mm. Australian nuorten maastomestaruuden vuonna 1981 ja juoksi seuraavana vuonna 5000 metriä 14.32.09. Bensonin ja Moneghettin valmennussuhde kaatui kuitenkin siihen, että Benson lähti valmentajaksi Filippiineille. Tämän jälkeen Steve otti rohkeasti yhteyttä herraan nimeltään Chis Wardlaw (10 000m 28.15.6, maraton 2.11.55, olympiaedustaja 1976 ja 1980) ja pyysi tätä valmentajakseen. Hän oli seurannut 13-vuotiaana Wardlawin suoritusta Cierpinskin ja Shorterin varjossa Montrealin olympiamaratonilla täynnä innoitusta. Steven onneksi Wardlaw suostui hänen valmentajakseen ja se oli ratkaiseva asia nousussa huipulle.

Tuota pikaa kävi ilmi, että Wardlawin ohjelmat alkoivat purra nuoreen Moneghettiin kuin salama puunrunkoon. Vuonna 1983 21-vuotias Moneghetti juoksi ratakympin jo 29 minuutin pintaan (29.01) ja sijoittui kolmanneksi Australian mestaruusmaastoissa. Seuraavana vuonna hän puolestaan juoksi 5000 metriä 14.05 ja kympin alle 29 minuutin, vaikka oli ennen kaikkea maastojuoksija.

Moneghettin maastojuoksuvahvuuden tuntien ei ollut ihme, että ensimmäinen suuri edustustehtävä Australian paidassa tuli hänelle maastojuoksijana. Vuonna 1985 hänet nimittäin valittiin ensimmäistä kertaa MM-maastoihin.  Lissabonin kilvassa Stevelle tuli kuitenkin karua oppia maailman kestävyysjuoksutason kovuudesta 101. sijan muodossa. Joka tapauksessa Wardlaw oli saanut Moneghettin kehittymään selvästi juoksijana ja suuri läpimurto vain odotti tuloaan.

Täydestä tuntemattomuudesta maratonhuipulle

Suuri läpimurto koitti jo seuraavana vuonna. Se alkoi siitä, kun Moneghetti juoksi tammikuussa kympin aikaan 28.25.2, mikä alitti Australian karsintarajan Kansainyhteisön kisoihin. Valmentaja Wardlawin suuri suunnitelma oli, että Kansainyhteisön kympille valittu Moneghetti juoksisi kisoissa myös maratonin, minkä perusteella hänen valittaisiin seuraavan vuoden MM-maratonille, minkä perusteella hänet valittaisiin vuoden 1988 olympiamaratonille. Entisenä huippujuoksijana ja kokeneena valmentajana Wardlaw näki Moneghettin tulevaisuuden olevan ennen kaikkea maratonjuoksun parissa.

Kesän Kansainyhteisön kisoihin valmistautuminen menikin Steveltä putkeen, mistä oli osoituksena MM-maastojen 22. tila, mikä oli huomattava parannus edellisvuoden 101. tilaan. Kesällä hän juoksi lisäksi Oslossa kympin 28.21 ja kun Kansainyhteisön kisat alkoivat Edinburghissa, Moneghetti oli kunnossa. Alkuviikosta hän oli kympillä seitsemäs (28.29.2), mutta varsinainen sensaatio koitti viisi päivää myöhemmin. Elämänsä ensimmäisellä maratonilla ennakkoluulottomasti juossut Moneghetti yllätti itsensäkin ja otti pronssia ajalla 2.11.18. Kirjassa hän kuvaa, kuinka hämmästyttävän helpolta maraton tuntui muutamia viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta. Oli päivänselvää, että oma matka oli löytynyt ja mies oli kuin luotu maratonkoneeksi.  

Edinburghin juoksunsa ansioista Moneghetti valittiin seuraavan vuoden MM-maratonille Italian Roomaan. Sinne valmistautuessaan hän osoitti kehittyneensä edelleen juoksemalla kympin jo aivan 28 minuutin pintaan (28.09) ja olemalla MM-maastoissa Puolassa 11. parhaana valkoihoisena. Silti hänen suorituksensa MM-maratonilla yllätti monet. Kuumassa säässä Moneghetti kamppaili MM-mitalista stadionille saakka, kunnes Italian Gelindo Bordin jätti kirissä hänet neljänneksi ajalla 2.12.49. Kisan voittanut Kenian Douglas Wakiihuri juoksi 2.11.48 ja hopealle sijoittuneseen Djiboutin Ahmed Salahiinkin Moneghettilla jäi eroa vain 19 sekuntia. Oli ilmeistä, että hän oli noussut huipulle. 

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Moneghettin kirjassa kuvataan MM-maratonille valmistavaa tankkausta. Oli hyvin lähellä, että Moneghetti olisi tuhonnut MM-mahdollisuutensa totaalisesti. Hän nimittäin käytti kilpaan valmistautuessaan perinteistä tyhjennys-tankkausta, jossa ensin ei syödä kolmeen päivään lainkaan hiilihydraatteja ja sitten ahmitaan niitä hulluna. Tästä hevoskuurin johdosta Moneghetti toipui vasta viime hetkellä kisaan, oltuaan pari päivään ennen starttia niin heikossa kunnossa, että ei pystynyt omien sanojensa mukaan juoksemaan edes hölkkää.

”On the Wednesday before the marathon he wrote in his diary, ’in huge trouble running only 4.30 minute kilometre pace and worse in parts…I wordered how I’d ever be able to run a marathon in three and half days time…Steve was not the only one worried…It was alarming for Clohessy  (Rob de Castellan valmentaja, kirj. huomio) to see Moneghetti so weak. As he decribes, ’Steve was in real trouble. He looked terrible and he could hardly walk upstairs’.” (s. 62-63)

Ensimmäinen olympiamaraton

MM-maratonin nelosena Moneghetti oli eräs suosikeista vuoden 1988 Etelä-Korean Soulissa pidettävällä olympiamaratonilla. Niinpä hän valmistautui kilpaan huolellisesti. Eräs Moneghettin kirjan suurimpia ansioita on se, että siinä kuvataan mielenkiintoisella tavalla huippumaratoonarin kulissien takaista valmistautumista tärkeisiin kilpailuihin. Tätä ei tehdä niinkään harjoittelun, vaan maratonkeskittyneisyyden näkökulmasta. Käy ilmi, että esimerkiksi arvokisojen kisakylät ovat usein maratonkeskittyneisyyden kannalta huonoja paikkoja meluineen ja hälinöineen. Kovin tutulta jokaisen maratoonarille tuntuu myös Moneghettin kuvaama taistelu maratonpelkääväisyyttä vastaan (s. 83):

”The marathon is such a traumatic event and I suppose people think I enjoy running a marathon. I enjoy a lot of shorter races, but the marathon itself is just a bloody hard run, like nothing else you do to your body in those days leading into it. There’s anguish, nervousness, diarrhea, I’m worried about my drinks – all that stuff is pent up inside and makes me a difficult person to deal with. So that time leading into the marathon is a very, very hard time.”

Soulin olympiamaratonilla Moneghettin juoksu sujui hyvin aina 30 kilometriin saakka, mutta sen jälkeen hän joutui vaikeuksiin. Pahin isku oli huomata, että olympiamitali lipui tavoittamattomiin. Tässä vaiheessa hän ajatteli sijoittuvansa hyvällä tuurilla ehkä 20 parhaan joukkoon. Muutaman kilometrin kuluttua Moneghetti sai kuitenkin uudestaan juonesta kiinni ja nousi loppumatkan aikana aina viidennelle sijalle (2.11.49), mikä ei ole huono sijoitus. Olympiakisojen viidennellä sijalla Moneghetti vakiinnutti paikkansa maailman huippumaratoonareiden joukossa, eikä enää kukaan voinut sanoa hänen edellisvuoden MM-maratonin nelossijansa olleen sattuman.

Rahajuoksut kutsuvat

Soulin olympiamaratonin jälkeen Moneghettin uralla alkoi uusi vaihe. Tähän asti hän oli juossut pelkästään arvokisoihin keskittyen, vaikka oli saanut jo useita rahakkaita kaupunkimaratonien järjestäjiltä. Nyt oli aika takoa tuohta liiveihin. Ensimmäisenä vuorossa oli Lontoon maraton keväällä 1989. Sitä ennen Moneghetti kävi kuitenkin juoksemassa MM-maastot Norjan Stavangerissa nilkkoihin asti ulottuvassa mutavellissä. Mitä raskaampi maasto, sen paremmin se sopi Moneghettille. Stavangerista olikin tuloksena upea neljäs sija, mikä jäi hänen uransa parhaakseen MM-maastoissa.

Lontoon maratonilla Moneghetti kävi tiukan kamppailun Kenian edellisvuoden olympiakakkosen Douglas Wakiihurin ja Djiboutin olympiapronssimitalisti Ahmed Salahin kanssa. Loppukirikamppailussa voiton vei Wakiihuri (2.09.03) ennen Moneghettia (2.09.06) ja Salahia. Voittorahoja tärkeämpää kuitenkin oli, että Wakiihurista ja Moneghettista tuli elinikäiset ystävät, vaikka heidän suhtautumisensa juoksemiseen oli Moneghettin kertoman mukaan hyvin erilaista. Japanissa asuva ja harjoitteleva Wakiihuri pyhitti koko elämänsä juoksemisille kun taas Moneghettilla oli elämässään muutakin. Toki hän panosti juoksuun tosissaan ja vaihtoi insinöörin ammatinkin osa-aikaiseen matematiikan opettajan työhön voidakseen harjoitella paremmin, mutta kuitenkin hän pyrki aina luomaan tasapainon muun elämän ja juoksemisen välille.

Uudestaan ystävykset kohtasivat vuoden 1990 alussa Uuden Seelannin Aucklandissa Kansainyhteisön kisojen maratonilla ja jälleen Wakiihuri oli niukasti parempi (2.10.27 - 2.10.34). Sen jälkeen Moneghetti nousi elämänsä parhaaseen maratonkuntoon. Hän alkoi tähdätä Berliinin maratonille 100 prosenttisessa maratonkeskittyneisyydessä. Vain kaksi viikkoa ennen Berliiniä Moneghetti juoksi Englannissa puolimaratonin ME:n 1.00.34 ja voitti ensimäistä kertaa Wakiihurin (1.01.42). Sen jälkeen hän lensi suoraan Englannista Berliinin keskittymään suurta päivää varten. Sellainen Berliinin maratonista myös tuli, sillä loistavassa maratonsäässä (10 astetta, ei tuulta) kärkijoukko ohitti puolimatkan ajassa 1.04.04, minkä jälkeen Moneghetti jatkoi toisen puoliskon samaa kyytiä ja voitti ensimmäistä kertaa urallaan maratonin ajalla 2.08.16. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se jäi myös hänen ennätyksekseen.

Tässä kohtaa kirjaa Moneghetti ja valmentaja Wardlaw esittävät mielenkiintoisia pohdintoja sille, mikä on sopiva väli puolimaratonin ja maratonin välillä. Toisin sanoen, kuinka paljon Moneghettin kova puolimaraton kaksi viikkoa ennen maratonia vaikutti Berliinin tulokseen. Lopputulos miesten pohdinnoille on, että puolimaratonin vaikutusta on vaikea arvioida, mutta kaksi viikkoa puolimaratonin ja maratonin välillä on aavistuksen liian pieni väli ihanteellisen maratonvireen kannalta.

Joka tapauksessa vuonna 1990 Moneghetti oli kiistatta uransa huipulla. Sitten kuitenkin alkoi alamäki, sillä totuus on, että kukaan useita maratoneja urallaan juokseva ei juokse aina pelkkiä hyviä maratoneja. Joskus tulee väkisinkin joukkoon huonoja. Moneghettille ne sattuivat vuosiin 1991-1992.

Valtavia pettymyksiä

Loistavan kauden 1990 jälkeen oli selvää, että Moneghettin tavoite vuonna 1991 ei olisi mikään muu kuin maratonin MM-kulta. Kävi kuitenkin niin, että kaikenlaiset kissanristiäiset ja kestävyysjuoksuharjoittelun kannalta epäoleelliset tilaisuudet vievät liikaa aikaa. Tunnollisena henkilönä Moneghetti kyllä harjoitteli sitkeästi suunnitelman mukaan, mutta erilaiset tilaisuudet veivät liikaa aikaa elintärkeältä palautumiselta. Vaikka Moneghetti uskoi olevansa kunnossa Tokion MM-maratonilla, hän ei ollut. Kilvassa hän hyytyi 30 kilometrin jälkeen perusteellisesti ja raahautui maaliin kilvan 11. parhaana maratoonarina. Poissa oli parilta ensimmäiseltä maratonilta tuttu helppouden tunne. Eräs Moneghettin kirjan monista opetuksista on, että ei riitä, että harjoittelee hyvin. Myös palautumisille on jäätävä aikaa ja tämä puolestaan ei onnistu, elleivät elämäntavat ole sen mukaiset.

Tokion pettymyksen jälkeen Moneghettin tavoite oli tietenkin vuoden 1992 Barcelonan olympiamaratonilla. Sinä vuonna hän olikin kunnossa. Heti vuoden alussa hän juoksi puolimaratonin ME:n Tokiossa (1.00.27) ja paineli ennätyksensä myös vitosella (13.35). Kevään MM-maastoissa Bostonissa hän oli kuudes vain neljä sekuntia pronssista. Kesällä kymppi puolestaan kulki Oslossa omaan ennätykseen 27.47.69. Näiden esitysten perusteella hän oli yksi suurimmista voittajasuosikeista Barcelonan olympiamaratonilla, mutta valitettavasti Moneghetti mokasi homman pahemman kerran. Hän oli tehnyt ennen jokaista aiempaa maratoniaan tyhjennys-tankkauksen, jossa ensin nautitaan kolme päivää pelkkää proteiinia eikä yhtään hiilihydraatteja ja sitten lähes pelkkää hiilihydraattia kisaan asti ja vaikka hommat olivat sujuneet itse kisoissa pääsääntöisesti hyvin, välillä mies oli ollut veitsen terällä sen suhteen, palautuuko hän kisaan mennessä.

Barcelonassa huippukuntoinen Moneghetti päätti turvautua tähän menetelmään jälleen kerran (vaikka sen väitetty hyöty ei pohjaudu minkäänlaiseen tieteelliseen tutkimukseen, vaan pelkkään uskomukseen ja itse asiassa tutkimuksissa on todettu hiilihydraattien imeytyvän huonommin paaston jälkeen, koska elimistö on jo tottunut olemaa niitä ilman). Nyt kävi niin, että mies oli kisan lähtöviivalla täysin tyhjä. Moneghetti kertoo (s. 173):

”It had been so hot, and proteins just aren’t the sort of food you want to eat in the heat… I looked like someone out of a refugee camp. I was starting to feel the heat, couldn’t sleep at night because we had no air conditioning. It was a restless sleep and I could feel myself getting more tired and exhausted and run down. I was absolutely gone, down to 56 kg. I’ve never been that thin before. I analyse it like this. I had the V8 under the bonnet, I had all the equipments, but the fuel tank was on empty with nothing in the reserve tank.”

Ei siis ole ihme, että kisasta tuli Moneghettille täydellinen waterloo. Ensimmäisestä metristä asti seuranneen kulkemattomuuden jälkeen hän raahautui olympiamaratonin maaliin sijalla 48 (aika 2.23.38). Lukijalle tulee melkein itku silmään Moneghettin kuvatessa niitä tuntemuksia, joita hänen päässään liikkui elämänsä tärkeimmän kilpailun aikana, kun kaikki menee pieleen. Eräänä yksityiskohtana hän mainitsee myös sen, että niin ikään täydellistä kulkemattomuutta kilvassa poteneet Douglas Wakiihuri ja Rob de Castella ohittavat hänet 30 kilometrin kohdalla. Tällöin Wakiihuri sanoi juoksevansa kilpailun loppuun asti ystävänsä rinnalla, mutta vauhti oli niin hiljaista, että Moneghettin oli pakko sanoa Wakiihurille ja de Castellalle: ”Antakaa mennä vaan pojat. Nähdään maalissa.”

Uusi nousu

Kirjassaan Moneghetti antaa ymmärtää, että Barcelonan olympiamaraton oli viimeinen kisa, missä hän käytti tyhjennys-tankkausta. Ura kuitenkin jatkui. Vuonna 1993 Moneghetti oli jälleen kunnossa. Hän juoksi puolimaratonin ME:n Tokiossa ajallaan 1.00.06 ja myöhemmin syksyllä hän oli puolimaratonin MM-kisoissa toinen Belgian Vincent Rousseaun jälkeen. Sen sijaan maratonilla tulokset olivat keskinkertaisia (keväällä 2.12.36 Tokiossa, sijoitus toinen ja syksyllä 2.13.58 Pekingissä, sijoitus neljäs).

Vuonna 1994 myös maratoni alkoi vihdoin taas Monegehettilla kulkea. Helmikuussa hän otti uransa toisen maratonvoiton Tokiossa tiukassa kamppailussa Vincent Rousseaun kanssa ajalla 2.08.55 ja voitti kesällä Kansainyhteisön maratonmestaruuden Kanadan Victoriassa (2.11.49). Myös vuosi 1995 alkoi hienosti Lontoon maratonin kakkossijalla (2.08.33) Meksikon Dionisio Ceronin takana.

Kuitenkin vuoden 1991 Tokion MM-kisoista ja vuoden 1992 Barcelonan olympiakisoista Moneghettille oli jäänyt kytemään pieni maratonpelkääväisyys, erityisesti kuumaa säätä kohtaan. Tämä ilmeni Göteborgin MM-maratonilla, jolla Steve pelasi itsensä ulos mitalikamppailusta jo ennen kisaa. Hän oli etukäteen asennoitunut siihen, että Göteborgissa olisi viileä keli MM-maratonin aikana ja kun kisojen aikaan kaupungissa oli karmea helle, se sai Moneghettin maratonkeskittyneisyyden raiteiltaan. Helteen pelossa hän nautti kilpaa edeltävänä päivänä niin paljon nesteitä, että MM-kisan alkupuoliskon aikana mies oli täysin tukossa. Vasta viimeisen kympin aikana hänellä alkoi kulkea, jolloin hän nousi lopulta kahdeksannelle tilalle. Valmentaja Warlaw kertoo (s. 233):

”I believe he talked himself out of it. He was expecting cooler conditions but it was hot. Even so, he turned it around and ran well towards the end. I was disappointed though, I thought it was his chance for a medal.”

Uran loppu

Valitettavasti Moneghettin kirja loppuu alkuvuoteen 1996, jolloin lukijat eivät pääse elämään hänen kanssaan tämän jälkeisiä kilpailuita. Näyttää kuitenkin siltä, että Göteborgin MM-maraton oli eräänlainen käännekohta Moneghettin hellepelossa, sillä seuraavina vuosina hän juoksi helteessä hyvin. Atlantan olympiamaratonilla vuonna 1996 hän juoksi seitsemänneksi ja otti vihdoin henkilökohtaisen MM-mitalin Ateenan MM-maratonilla vuonna 1997. Muista huippujuoksuista mainittakoon Lontoossa vuonna 1997 juostu 2.08.45, uuden vuosituhannen alussa Tokiossa ravattu 2.10.00 ja ennen kaikkea uran ”päätösmaratonilla” Sydneyn olympiakisoissa juostu kymmenes sija. Tämän jälkeen hän jäähdyttelijänäkin oli vielä vuonna 2004, lähes 42-vuotiaana MM-maastoissa komeasti 30.

Kaiken kaikkiaan Steve Moneghettin kirja on mielenkiintoinen lukukokemus kaikille maratonfaneille. Ainoina miinuksina siinä on pientä epätarkkuutta nimien suhteen ja liian pikkutarkka erittely Moneghettin vammoista. Pienetkin polvikivistykset on selostettu hyvin tarkkaan, mikä todennäköisesti johtuu kirjan kirjoittaneen Howleyn ammatista fysioterapeuttina. Toki lukija voi ottaa jotain oppia näistä vammakuvauksista, sillä maratonuransa alussa Moneghettille tuli maratonin jälkeen toistuvasti vammoja, koska hän aloitti aina harjoittelun maratonin jälkeen liian nopeasti.

Nykyisin neljän lapsen isä Steve Moneghetti toimii opetustehtävien ohella valmentajana. Tunnetuin Moneghettin valmennettavista lienee 2.09-maratoonari ja kolmella olympiamaratonilla vuosien 2000-2008 välillä mukana ollut Lee Troop. Maratonfanit jäävät mielenkiinnolla odottamaan, nähdäänkö Steve ja Tanya Moneghettin jälkikasvua vielä joskus olympiamaratonia juoksemassa.

Esimerkki Steve Moneghettin harjoittelusta 18-vuotiaana vuonna 1981

Ma vr. + 8 x mäkivetoja + vr. = 13 km.

Ti 8 km kevyttä

Ke 1,5 km vr + 6 x 800m (2.31-2.14) + 3 km vr. = 9 km

To 16 km kevyttä

Pe 13 km kevyttä

La Kilpailu 16 km maastojuoksu, 1,5 km + 1,5 km vr

Su 26 km mäkisessä maastossa

Yhteensä 104 km

Esimerkki Steve Moneghettin harjoittelusta vuonna 1996

Ma ap 10 km kevyttä, ip 16 km kevyttä

Ti ap 8 km kevyttä, ip 6 km vauhtileikittelyä, 5 km + 6 km vr.

Ke ap 8 km kevyttä, ip 24 km kevyttä + painoharjoittelua

To ap 8 km kevyttä, ip 8 x 400m / 200m, 4 km + 4 km vr

Pe ap 8 km kevyttä, ip 15 km kevyttä

La ap 7 km kovaa? mäkisessä maastossa, 4 km + 4 km vr.

Su ap 35 km kevyttä, ip 10 km kevyttä + painoharjoittelua

Yhteensä 200 km

Teksti: Tuomas ”Z” Zacheus

Sebastian Coe

Miller, David 1992. Sebastian Coe. Born to run. A life in athletics. London: Pavilion Books, 232 s.  

Ison Britannian Sebastian Coe kuuluu epäilemättä kaikkien aikojen parhaisiin mailereihin, jotka ovat ikinä kiitäneet juoksurataa pitkin. Yhtä tänäkin päivänä hän on historian ainoa kaksinkertainen 1500 metrin olympiavoittaja. Coen skaala 400m 46.78 (viestissä 45,5), 800m 1.41.73 (ME 1981-1997), 1000m 2.12.18 (ME 1981-1999), 1500m 3.29.77, maili 3.47.33 (ME 1981-1985), 2000m 4.58.84 ja 3000m 7.54.32 on kovuudessaan vertaansa vailla. Coen aikana mailerit vielä juoksivat kisoja 800 metristä mailiin ja tämän ylikin, eivätkä hinkanneet pelkästään yhtä matkaa koko kauden, kuten nykyisin tehdään. Niinpä Coella oli hetken aikaa urallaan hallussaan neljä maailmanennätystä yhtä aikaa (800m, 1000m, 1500m ja maili). David Millerin kirja ”Born to run” kattaa koko Coen uran alusta loppuun ja on täten laajempi kuin hänen ensimmäinen Coe-kirjansa, Moskovan olympiakisojen jälkeen kirjoitettu ”Running free”, mikä myös suomennettiin nimellä voittoihin ja ennätyksiin. Raasto.com luki Millerin uudemman Coe-elämäkerran 100 prosenttisessa innostuneisuudessa ja teki siitä tiiliskivimäisen tiivistelmän.   

Sheffieldin oma poika

Sebastian ”Seb” Coe syntyi Lontoossa 29.9.1956, mutta vietti lapsuutensa Sheffieldissä. Koululaisena Coe kilpaili enemmän maastojuoksussa ja 3000 metrillä kuin mailerimatkoilla, joista oli tuleva myöhemmin hänen leipälajinsa. Pienestä pitäen Coe sai runsaasti saastaa niskaansa. Tämä johtui mm. siitä, että hänen valmentaja-isänsä Peter Coe tuli kuvioihin juoksupiirien ulkopuolelta, vailla aiempaa juoksu- tai valmennustaustaa. Sitä ei kuitenkaan otettu huomioon tai tiedetty, että aktiiviuran puuttumisensa Peter Coe korvasi opiskelemalla juoksusta kaiken. Niinpä esimerkiksi hänen tietonsa fysiologiasta hämmästyttivät myöhemmin monet ammattifysiologit, kuten amerikkalaisen David Martinin, jonka matolla Coe oli tuleva juoksemaan uransa aikana erinäisiä testejä. Myös George Gandyn vallankumoukselliset lihaskunto-ohjelmat tulivat olemaan Coen huipulle nousun avittajina.

Sebastianin ollessa nuori hänen ja Peterin selän takana kuiskuteltiin jatkuvasti, että Peter ajaa poikansa loppuun käskyttämällä tätä liian kovaa, liian varhain. Tähän vaikutti paitsi se, että Peter Coe ei kuulunut ”piireihin”, myös se, että Sebastian voitti yleensä ”piireihin” kuuluneiden suojatit. Peter Coe kuitenkin tiesi mitä teki. Sebastianin ollessa 14-vuotias, Peter teki pitkän tähtäyksen suunnitelman, jonka mukaan 24-vuotiaana vuonna 1980 Sebastian tulisi juoksemaan 1500 metriä alle 3.30. Coe muistelee:

”At School, I’d run mostly 3,000, partly because, for competition, it meant just one day, in and out; not heats the previous day, which there usually were for the 1,500. The principle for Peter, in my young development, was to run over-distance, at 3,000, and under distance, at 800, with the eventual target being 1,500.” (s. 149)

Tähän suunnitelmaan isä ja poika uskoivat järkähtämättä veisaten viis siitä, mitä muut ajattelivat. Sebastianin luottamus Peteriin oli rajaton ja Peter puolestaan tunsi poikansa paremmin kuin kukaan muu ja tiesi sen perusteella millaista harjoitusta poika kestää missäkin ikävaiheessa. Coen kouluaikojen liikunnanopettaja Ian Hague kertoo (s. 50):

”Yet it was apparent so early, with the combination of Peter’s vision and Seb’s competitiveness. People may have said Peter was killing him, but he wasn’t. I was aware of the training that anyone had to do to be successful, and what Peter was doing wasn’t cruel…Some thought he was being too hard, but Seb could handle it because they had such a fine relationship. They were friends!”

Vaikka Sebastian Coe oli nuoruudessaan lupaava juoksija, hän ei ollut mikään poikkeuksellinen ihmelapsi. Hän juoksi 17-vuotiaana 800m aikaan 1.56.0, 1500m 3.55.0 ja 3000m 8.34.6. Pari vuotta myöhemmin vuonna 1975 eli viimeisenä juniorivuotenaan, hän pystyi tuloksiin 1.53.8 (800m), 3.45.2 (1500m) ja 8.14.8 (3000m). 1500 metrin aika syntyi nuorten EM-kisojen pronssijuoksussa Ateenassa, jossa hän hävisi kaksi vuotta itseään nuoremmalle Ari Paunoselle selvästi.

Coen junioritulokset eivät olleet kummoisia myöskään hänen vuotta vanhempaan maanmieheensä Steve Ovettiin verrattuna. Ovett oli nimittäin juossut ennen 19-vuotispäiväänsä 800 metriä huimaan aikaan 1.45.77 ja ollut aikuisten EM-kisoissa hopealla. Näistä kahdesta oli lähitulevaisuudessa tuleva kovat kilpakumppanit ja yhdessä myöhemmin huipulle nousseiden Steve Cramin ja Peter Elliottin kanssa he tulisivat muodostamaan 1980-luvulla Ison Britannian historian uljaimman mailerinelikon, jollaista maalla ei ollut koskaan ollut, eikä todennäköisesti tulisi enää koskaan olemaan. Kaikki neljä palkittiin myöhemmin olympiamitaleilla, kolme heistä juoksi 800 metriä alle 1.43 ja hitainkin nelikosta tulisi käyttämään 1500 metriin aikaa vain 3.32.69.

Siirtyminen aikuisten sarjaan helppoa

Moni juoksija kohtaa vaikeuksia siirtyä nuorten sarjasta miesten sarjaan, koska tasoero miesten ja nuorten välillä on niin suuri. Sebastian Coelta tämä hankala vaihe sujui kuitenkin kivuttomasti, vaikka hänen aikanaan ei ollut 22-vuotiaden sarjaa. Vuonna 1976, ensimmäisenä vuonnaan yleisessä sarjassa hän sijoittui brittien olympiakarsinnoissa 1500 metrillä seitsemänneksi ja juoksi sinä vuonna 1500 metriä aikaan 3.42.67. Ehkä vieläkin merkittävämpi saavutus oli hänen uransa ensimmäinen neljän minuutin alitus maililla (3.58.35). Häpeämistä ei ollut myöskään sen vuoden 800 metrin ajassa (1.47.7).

Nämä tulokset olivat kuitenkin vasta alkusoittoa seuraavien vuosien kansainväliselle läpimurrolle. Juniorivuosinaan Coe oli keskittynyt matkoille 1500 metristä ylöspäin, mutta yleiseen sarjaan siirryttyään hän huomasi olevansa verraton 800 metrin juoksija. Kehitys oli huimaa. Vuonna 1977 hän juoksi Ison-Britannian ennätyksen 1.44.95, eli lähes kolme sekuntia kovempaa kuin vuotta aiemmin! Samaan aikaan Steve Ovettista oli puolestaan tullut maailman paras 1500 metrin juoksija, joka suorastaan leikitteli vastustajiensa kanssa.

Niinpä seuraavan vuonna Prahan EM-kisoissa näiden kahden nuoren hurjapään kohtaaminen 800 metrillä oli kisojen varsinainen herkkupala. Vaikka Ovettia pidettiin 1500 metrillä parempana kuin 800 metrillä, hän oli kasillakin kivenkova. Paitsi että hän oli ollut edellisissä EM-kisoissa 800 metrillä hopealla juniori-iässä, kaksi vuotta myöhemmin hän oli sijoittunut vain 20-vuotiaana Montrealin olympiakisoissa samalla matkalla viidenneksi. Ovettilla oli myös raakaa nopeutta, mistä kertoi hänen 400 metrin ennätyksensä 47,5.

Prahan finaalissa Peter Coe halusi Sebin tekevän jotain sellaista, mitä kukaan ei ollut 800 metrillä aiemmin tehnyt. Niinpä Seb tempaisi ensimmäisen satasen 12.2:een ja ensimmäisen kierroksen väliaika oli kovempi kuin koskaan aiemmin missään kasin kilvassa, 49.32. Ei ihme, että toinen kierros oli kaikilta hirveää taistelua hyytymistä vastaan. Kaikkien yllätykseksi vähiten hyytyi DDR:n Olaf Beyer, joka voitti ajalla 1.43.84. Ovett oli toinen ajalla 1.44.09 ja kolmikosta pahiten katkennut Coe kolmas (1.44.76). Kisa antoi nuorelle Sebastianille kuitenkin arvokasta kokemusta, joka olisi tulevina vuosina arvoisassa arvossaan. Muutaman päivän päästä Ovett voitti täysin ylivoimaisesti 1500 metrin EM-kultaa, kun taas Coe viritteli viuluaan kisojen jälkeen ravaamalla 800 metriä ensimmäisenä brittinä alle 1.44 (1.43.97). Oli selvää, että Ovett ja Coe olivat Britannian yleisurheilun kirkkain tähtikaksikko sillä haavaa.

Ennätysmurskajaiset alkavat

Vuonna 1979 Coen kehitys jatkui edelleen hurjana. Isokokoisen lihaskimpun Alberto Juantorenan voitettua Montrealin olympiakisoissa sekä 400 että 800 metriä monet uskoivat pienten miesten ajan olevan 800 metrillä ohi. Pienikokoinen ja hentoinen (vaan ei lihaskunnoltaan hentoinen) Coe kuitenkin osoitti, että koolla ei ole 800 metrillä väliä. Oslon Bisletillä hän taikoi erään 800 metrin historian ihmeellisimmistä juoksuista, joka yllätti hänen itsensäkin. Ennen Oslon kilpaa 800 metrin ME oli Juantorenan 1.43.44. Seb kertoo (s. 64): “My own feeling was that if the wind died when the sun went down the next day, I might get somewhere near the European record 1.43.7”

Hän juoksi kuitenkin kovempaa, paljon kovempaa. Jänis veti Coelle ensimmäisen kierroksen aikaan 50.6 ja sen jälkeen hän oli yksin. Ihmeellisellä tavalla rytminsä säilyttäen hän kimmahti toisen kierroksen niin, että maalissa kellot näyttivät aikaa 1.42.33, yli sekunnin alle Juantorenan ennätyksen ja yli puolitoista sekuntia kovempaa kuin hänen aiempi oma ennätyksensä! Paikalla olleista esim. Uuden Seelannin huippumaileri John Walker ei ollut uskoa silmiään, siksi vaivattoman näköistä Coen meno oli. Coe itse muistelee (s. 64): ”I had no particular sensation of speed, and I think I could have run even faster. I wasn’t exhausted at all at the end”. On täysin tarpeentonta sanoakaan, että hän oli kunnossa.

Ennätystehtailu jatkui. Sijoituttuaan toiseksi Englannin mestaruuskisoissa 400 metrillä ajalla 46.87, Coe suuntasi mailin ME:n kimppuun. Sitä piti hallussaan John Walker ajalla 3.49.4. Paikkana ennätysjuoksulle oli jälleen Oslo, missä Coe leijaili runsaan neljän kierroksen ravaamisen jälkeen maalilinjan yli ME-ajassa 3.48.95. Nyt hänellä oli maailmanennätykset sekä 800 metrillä että maililla. Niinpä ei tarvinnut olla kummoinenkaan meedio arvatakseen Coen seuraavan tavoitteen. Parin välikisan jälkeen (mm. 400 metrin viestiosuus 45.5) hän juoksi kauden päätteeksi Zürichissä 1500 metrin ME:n 3.32.03. Coe muistelee tuota unohtumatonta iltaa kenties ääni yhä väristen (s. 67): ”With a 800 time of 1.53, I knew the record was there if I wanted it badly enough. Years afterwards, I can still hear the roar that night of the Swiss crowd as I went in front, and it was that which spurred me.” Nyt Coe oli kolmen matkan ME-mies ja oli selvää, että seuraavan vuoden Moskovan olympiakisoissa hänen paineensa tulisivat olemaan valtavat. Kuinka hän tulisi kestämään ne?

Moskovan olympiakisat

Moskovan olympialaisiin Coe valmistautui huolellisesti. Ensimmäistä kertaa elämässään Loughboroughin yliopiston taloustieteen ja sosiaalihistorian opiskelija Coe oli ammattijuoksija, sillä hän vietti talven 1979-1980 harjoittelemassa Italiassa. Kesällä 1980 hän olikin kunnossa. Tästä oli osoituksena Oslossa juostu 1000 metrin ME (2.13.40). Muutaman tunnin ajan hän oli yhtä aikaa neljän matkan ME-mies, kunnes samoissa kisoissa juossut Ovett riisti Coelta mailin ME:n ajalla 3.48.8. Olympiakuume Britanniassa alkoi nousta hysteerisiin mittoihin. Toki näiden kahden titaanin kohtaamista olympiakisoissa myös muut kuin Britit odottivat vesi kielellä.

Yleinen käsitys ennen Moskovaa oli, että Coe hoitelisi 800 metrin kultamitalin kotiinsa, mutta Ovett olisi vahvempi 1500 metrillä. Tämä arvio perustui mm. siihen että Coen ennätys 800 metrillä oli yli puolitoista sekuntia kovempi kuin Ovettin tai kenenkään muun olympialaisiin osallistuvan, kun taas Ovettia pidettiin mestarillisena 1500 metrin taktikkona. Kävi kuitenkin niin, että leikitellen tiensä 800 metrin finaalin juossut Coe ei kestänyt paineita. Rehellisesti hän kertoo kirjassaan (s. 73):

”I’ve never known pressure like it. I thought people had exaggerated, but they hadn’t. There was no comparison…It began after semi-final. I remember catching Peter’s eye at dinner, and he must have sensed that I was uneasy, because he smiled and said, ‘Don’t start now’. I had the worst night sleep I’ve ever had, just lying there and listening to my own heartbeat. It was the same next day.”

Olympiafinaalista tuli Coelle waterloo. Hän juoksi kuin unessa. Hän vaelsi joukon takaosassa täysin omissa maailmoissaan ja kun Ovett iski viimeisessä kaarteessa, hän oli auttamatta liian kaukana. Hirveällä kirillä Coe onnistui lopulta nousemaan juuri ja juuri hopealle ohi Neuvostoliiton Nikolai Kirovin, mutta Ovettin voittaminen ei ollut edes lähellä. Majesteetillisesti Ovett purjehti voittoon ajalla 1.45.40 ja Coe (1.45.85) joutui tyytymään hopeaan. Tämä tappio oli Coelle pahempi kuin märkä rätti naamaan, varsinkin kun se tuli taktisesti surkean juoksun jälkeen. Paljon parempi olisi ollut hävitä uljaan kamppailun jälkeen.

Coe tunnustaa, että 800 metrin kisaa edeltävä pelkääväisyys johtui osaksi siitä, että pohjimmiltaan hän ei uskonut pystyvänsä voittamaan Ovettia. Ovett oli nimittäin ollut juniorina täysin eri luokkaa kuin hän. Kun Ovett oli ollut juniorina aikuisten EM-kisoissa hopealla, hän oli samanikäisenä ollut nuorten EM-kisoissa pronssilla. Kun Ovett oli ollut Montrealin olympiakisoissa viides, Coe oli ollut maansa karsinnoissa seitsemäs. Ja kun Ovett oli voittanut kaikki maailman parhaat vuonna 1977, Coe oli vasta ottanut ensimmäisiä kunnon askeliaan huipulle. Kuitenkin se, mikä tekee Coesta erityisen suuren urheilijan on, että hän pystyi nousemaan muutamassa päivässä yli murskaavan 800 metrin tappionsa. Kun tuollainen tappio olisi vienyt 99 juoksijalta sadasta itseluottamuksen pohjamutiin loppukisojen ajaksi, Coe pääsi sen yli.  Tällainen valtava henkinen kantti erottaa mestarit niistä, jotka eivät voita koskaan suuria kisoja.

Ovettia pidettiin siis 800 metrin voittonsa ansiosta entistä suurempana voittajasuosikkina leipämatkallaan 1500 metrillä. Kukaan muu ei uskonut Coe voittoon kuin Peter Coe ja englantilainen toimittaja Chris Brasher (3000m esteiden olympiakultaa vuonna 1956). Kun joukkuetoverit tulivat olympiakylässä Sebastiania vastaan, he saattoivat sanoa: ”uusi mahdollisuus tonnivitosella”, mutta kukaan ei pystynyt katsomaan häntä silmiin. Kaikki ajattelivat Coen pelin olevan pelattu. Paineet olivat siis 1500 metrin finaalin koittaessa jälleen kerran hirveät, mutta tällä kertaa jokin oli Coen osalta toisin. Enää hän ei ollut kaameassa, lamaannuttavassa pelkääväisyydessä, sillä pohjamudista olisi vain yksi suunta ja se oli ylöspäin. Coe sanoo ajatelleensa ennen finaalia seuraavasti (s. 78):

”I knew, whatever the result today, that I would get better. My doubt had been, could I beat him at this stage? Could I change in four days? I don’t think I went into that final any more belief that he could be beaten – but I was feeling better about myself. I now had a clear focus: that I had to be relaxed, and that if I lost, it had to have been in a great, spectacular race. I did feel capable of a great race now, win or lose.”

Kilvasta tulikin komea, ei niinkään loppuaikojensa perusteella, vaan tavasta millä se juostiin. Ensimmäiset kaksi kierrosta juostiin kyttäillen, mutta sitten DDR:n Jürgen Straub aloitti kaamean kiihdytyksen, johon Coe ja Ovett liimautuivat heti mukaan. 3.33-tonnivitosen ja 8.19 estemies Straub toteutti taktiikkaa, johon hän oli valmistautunut ennen kisoja huolellisesti juoksemalla mm. harjoituksissa 3 x 1000m 2.35, 2000m 5.20, 3 x 1000m 2.35 viiden minuutin palautuksella. Hänellä oli siis vauhtikestoa kuin turboahdetulla muulilla. Kolmas kierros vei vain 54 sekuntia ja vauhti kiihtyi koko ajan. Tämä sopi Coelle, sillä kukaan muu kuin hänen matkavauhtikestoisensa ja kirinopeutensa omaava kaveri ei pystyisi räväyttämään tuosta vauhdista nopeaa loppukiriä.

200 metrin päässä maalista Straub oli edelleen kärjessä, Coe toisena ja Ovett kolmantena kytäten Coen jokaista liikettä. Loppusuoran auetessa Coe ampaisi kiriin, joka vei hänet Straubin ohi ja samaan aikaan Ovett aloitti oman hyökkäyksensä. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan Coe kiisi vastustamattomasti voittoon, mutta kaikkien yllätykseksi Ovett ei päässytkään Straubin ohi, vaan jäi pronssille. Vaikka Coen voittoaika oli ”vain” 3.38.40, hänen loppukiihdytyksensä oli vertaansa vailla: viimeiset 800 metriä 1.48.5, viimeiset 200 metriä 24.7 ja viimeiset 100 metriä 12.1. Coe oli ottanut mitä Coelle kuului. Täydellinen sivuseikka oli se, että syksyn rääppiäiskisoissa Saksan Koblenzissa Ovett ravasi 1500 metrin ME:ksi 3.31.36.

Unohtumaton vuosi 1981

Olympialaisten aiheuttaman henkisen stressin lauettua Coe juoksi seuraavana vuonna vapautuneesti vailla ylenpalttisia paineita. Kaudesta 1981 tulikin hänen uransa paras. Hän oli kunnossa heti kauden alusta asti. Kesäkuussa hän veti Italian Firenzessä uransa nopeimman 800 metrisen. Siellä vauhtihullu Coe paahtoi ohi jänis Billy Konchellahista jo ensimmäisen kierroksen (49.50) jälkeen ja jatkoi hurjaa vauhtiaan perille asti ajassa 1.41.73. Tämä maailmanennätys oli niin kova, että se tulisi kestämään aina vuoteen 1997 ja Wilson Kipketerin päiviin saakka. Nyt Coen viiden parhaan 800 metrin kisan keskiarvo 1.43.27 oli parempi kuin kenenkään muun juoksijan yksittäinen paras kisa.  

Hurja tahti jatkui kuukautta myöhemmin. Ensiksi Coe kävi kipaisemassa Tukholmassa 1500 metriä omaan ennätysaikaansa 3.31.95 ja sieltä hän suuntasi Osloon, jossa matkana oli 1000 metriä. Siinä kilvassa Coe veti 800 metrin merkin ohi ajassa 1.44.56 eli paremmin kuin saman päivän 800 metrin voittoaika, mutta sitten hänellä alkoi painaa. Coe sakkasi hänelle harvinaisella tavalla loppusuoralla:

”For the first time ever in a race, I was aware of the clock as I came into the finishing straight. With 50 yards or so to go, I could see it winking alongside the photo-finish camera, ‘2.05, 2.06…’ The clock was going faster and I was going slower. It seemed that my feet were only barely leaving the ground. It was the toughest of all my records.” (s. 93)

Lopun hirveästä hapotuksesta huolimatta Coe ennätti maaliin ajassa 2.12.18, mikä tarkoitti yli sekunnin parannusta hänen edellisvuonna juoksemaan ennätykseensä. Tämä ME tulisi elämään Coen ennätyksistä kaikkein kauimmin, sillä vasta vuonna 1999 Kenian Noah Ngeny pystyi rikkomaan sen. Coen uran jälkeen myös Peter Coe piti sitä poikansa ennätyksistä kovimpana.

Keskikesällä Coe lähti Sveitsin vuoristoon hiomaan virettään loppukesän kisoja ajatellen. Hän tavoitteenaan oli ottaa Ovettilta takaisin 1500 metrin ja mailin ME:t ja vieläpä samassa kilpailussa. Zürichissä nimittäin otettiin mailin kisassa myös virallinen 1500 metrin väliaika. Siellä Coella ei kuitenkaan ollut aivan paras mahdollinen luiku päällänsä. 1500 metrin paalu ohittui 3.33.27 kuluttua lähtölaukauksesta, mikä oli hitaampi väliaika kuin Ovettin ME:ssä. Viimeisen 109 metrin aikana Coe onnistui kuitenkin kehittämään sellaisen kirin, että ennätti maaliin niukin naukin alle Ovettin ME:n ajallaan 3.48.53. Maailmanennätyksestä huolimatta Coe ei ollut juoksuunsa tyytyväinen. Niinpä hän vetäytyi kotiin harjoittelemaan Brysselin mailia varten. Zürichin ja Brysselin välillä Coen harjoittelu oli seuraavaa:

Torstai: 7 mailia ennen aamiaista Zürichissä.

Perjantai: Kotiin Sheffieldiin. 5 x 800m alle 2 min / pal. 1,5 min + verryttelyt.

Lauantai: aamu 9 mailia maastojuoksua, ilta 4 x 300m + verr.

Sunnuntai: aamu 6 x 200m + verr., ilta 10 x 100m + verr.

Maanantai: 10 mailia tiellä

Tiistai: aamu 15 x 200m 28 sek / pal. 30 sek. + verr., ilta 9 mailia maastossa.

Keskiviikko: aamu 5 mailia kovaa, ilta mäkivetoja + 4 mailia

Torstai: Lepo. Matkustus Brysseliin.

Perjantai: aamu 25 min verr., ilta mailin kilpailu.

Sillä aikaa Ovett oli juossut Koblenzissa uudeksi mailin ME:ksi 3.48.4. On siis täysin tarpeetonta sanoakaan, että Coe oli Brysselissä täynnä ennätyshimoa. Alku olikin siellä aika reipas, sillä ensimmäiset 800 metriä kulkivat 1.52.67. Kilometrin kohdalla Coe painoi jäniksen ohi ja nyt hän oli yksin keulassa, ainoastaan tuska seuranaan. Toki Kenian Mike Boit saalisti häntä lakkaamattoman herpaantumattomasti. Kun viimeinen kierros lähti, Coella oli 56.5 sekuntia aikaa Ovettiin rekordiin ja tämän tiedostaen hän alkoi pistää jalkaa toisen eteen entistä ripeämpään tahtiin. Boit jäi ja Coe ravasi maaliin uudessa ennätysajassa 3.47.33. Jälleen hän oli ottanut takaisin itselleen Ovettilla lainassa olleen mailin ME:n. Coe muistelee tuota maagista iltaa ehkä kutiseva pala kurkussaan (s. 99):

”I was a feeling I only had two or three times in my career, that night. I did feel unbeatable, and was toying in my mind whether to run from the front – a thought I had later, in the Olympic Games in Los Angeles: that my condition was good enough to lead from the start.”

Vaikeudet alkavat

Vuoteen 1981 päättyi ensimmäinen, loistelias jakso Coen urasta. Parista seuraavasta vuodesta tuli hänelle joltisiakin pettymyksiä. Kausi 1982 ei ollut vanhentunut pitkällekään, kun Coelle tuli marssimurtuma. Siitä toivuttuaan hänellä ei ollut kestoa, koska harjoittelua oli jäänyt niin paljon väliin. Niinpä hän päätti jättää suosiolla Ateenan EM-kisojen 1500 metriä väliin ja keskittyä vain 800 metrille. Molempien matkojen juokseminen ei onnistuisi heikolla kestävyyspohjalla.  EM-kisojen lähestyessä näyttikin siltä, että Coe kuntoutuu. Hän juoksi elokuussa Zürichissä 800 metriä aikaan 1.44.48 ja vähän myöhemmin Lontoossa Ison Britannian 4 x 800 metrin viestijoukkueen ankkurina osuutensa 1.44.01 (tuloksena ME 7.03.89). Näistä sinänsä hyvistä juoksuista huolimatta hän oli kuitenkin kaukana parhaasta kunnostaan.

Ateenan EM-kisoissa Coe selvitti kohtalaisen helposti 800 metrin alku- ja välierät, mutta finaalissa hänen jalkansa eivät olleet alkuunkaan tuoreet. Taktisesti hän juoksi kyllä hidasvauhtisessa kilvassa hyvin ja oli loppusuoran avautuessa oivassa hyökkäysasemassa, mutta sitten kun piti aloittaa pikajuoksu, Coen jalat eivät totelleet käskyä. Hän hyytyi hopealle Saksan Hans-Peter Fernerin jälkeen ajalla 1.46.68. Jos oli Ferner kilvan superyllättäjä, vielä suurempi yllättäjä oli pronssille sijoittunut Suomen Jorma Härkönen, jolle jo finaalipaikka oli sensaatio, puhumattakaan mitalista.

Pieleen menneen kauden 1982 jälkeen Coe harjoitteli täynnä intoa vuotta 1983 varten, järjestettäisiinhän sinä vuonna historian ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat Helsingissä. Enää hän ja vuonna 1982 niin ikään vammoista kärsinyt Ovett eivät kuitenkaan olleet kaksi ehdotonta Britannian maileritähteä. Esiin oli näet tullut nuori hurjimus nimeltään Steve Cram, joka voitti vuonna 1982 1500 metriä sekä EM- että Kansainyhteisön kisoissa. Cram oli saanut varttua huipuksi vailla ylettömiä paineita kaiken huomion kohdistuessa Coehen ja Ovettiin. Cram oli juossut jo 17-vuotiaana 1500 metriä aikaan 3.40.1 ja mailin 17-vuotiaiden ME-aikaan 3.57.43, mutta näihin ei paljon kiinnitetty huomiota Coen ja Ovettin varjossa. Hän oli kehittynyt tasaisesti vuosi vuodelta ja 22-vuotiaana hän leipoi 1500 metriä jo 3.33:een ja mailin alle 3.50.

Vuonna 1983 Coe pääsi kohtalaiseen kuntoon. Jo talvella hän veti hallissa 800 metrin halli ME:n 1.44.91 ja kesällä Oslossa saman matkan 1.43.80. 1500 metriä puolestaan kulki 3.35.15, mutta pian kävi ilmeiseksi, että kaikki ei ollut Coen osalta kunnossa. Hänelle alkoi tulla harjoituksissa merkillisiä väsymyskohtauksia, joiden hän arveli vain johtuvan julmista harjoitteista. Lopulta Coen oli pakko mennä sairaalaan tutkimuksiin ja tuomio oli tyly: hänellä todettiin tauti nimeltä toksoplasmoosi (toxoplamosis). Tämä tarkoitti sitä, että Helsingin MM-kisat oli pakko jättää väliin ja päättää kausi jo heinäkuussa. Koko loppuvuoden 1983 Coe voi huonosti vahvasta lääkityksestä huolimatta ja tuota pikaa hänen tavoitteensa ei liittynyt enää siihen, että hän pystyisi vielä juoksemaan, vaan siihen, että hän voisi ylipäätään paremmin.

Paluu huipulle Los Angelesin olympiakisoissa

Vuosi 1984 oli olympiavuosi ja Brittien edustuspaikoista mailerimatkoille tulisi tiukka kilpailu. Steve Cram oli voittanut edellisvuonna Helsingissä 1500 metrin MM-kultaa (ja juossut 1500 metriä 3.31), paluun huipulle tehnyt Steve Ovett oli puolestaan laukannut 1500 metrin ME:n 3.30.77 ja nuori kaveri nimeltään Peter Elliott oli vatkannut 800 metriä alle 1.44 ja sijoittunut Helsingin MM-kisoissa neljänneksi. Coe taas päästi takaisin harjoittelemaan vasta alkuvuodesta 1984, eikä hänen olonsa ollut vielä silloinkaan normaali. Vasta huhtikuussa Coen vire alkoi kohentua merkittävästi. Kysymys kuului, ehtisikö hän ajoissa olympiakuntoon?

Kun Coe kesällä hävisi Englannin mestaruuskisojen 1500 metrillä Elliottille, moni ajatteli että Coen loru on lopussa. Hän sai myös lehdistöltä vähätteleviä kommentteja jatkuvasti. Se oli lehdistöltä virhe, paha virhe. Koko uransa ajan Coeta oli motivoinut ennen kaikkea se, että hän halusi todistaa ihmisten uskomukset vääräksi. Kun joku väitti, että noin pieni kaveri ei voi juosta 800 metrin ME:tä Coe otti ja juoksi. Kun väitettiin, että Coe ei voi Moskovan 800 metrin tappionsa jälkeen kukistaa Ovettia 1500 metrillä, Coe otti ja kukisti. Coen luonteelle oli tunnusomaista se, että kun häntä mollattiin lehdistössä tai muuten vaan, hän ei lähtenyt mukaan sanalliseen mollaukseen, vaan antoi jalkansa puhua juoksuradalla. Niin kävi tälläkin kertaa.

Coe alkoi päästä kuntoon. Ensiksi hän näytti olympiavalitsijoille vetäisemällä Oslossa 800 metriä aikaan 1.43.84. Sitten, saatuaan tietää, että hänen valittiin olympialaisiin sekä 800 metrille (yhdessä Elliottin ja Ovettin kanssa) että 1500 metrille (yhdessä Cramin ja Ovettin kanssa Elliottin porusta huolimatta), hän lähti monta viikkoa ennen kisoja USA:an totuttautumaan aikaeroon ja harjoittelemaan. Coe lähti matkaan poikkeuksellisesti yksin, ilman Peteriä, koska hän halusi keskittyä täysin omissa oloissaan 100 prosenttisessa keskittyneisyydessä. Samaan aikaan Cram ja muut hitsasivat kisasirkuksessa kisoja jatkuvalla syötöllä, kenties taskurahoja tienatakseen.  Matkansa aluksi Coe harjoitteli Chicagossa ja siirtyi sitten hyvissä ajoin ennen kisojen alkua Californiaan. Hänen kuntonsa nousi kuin hevikitaristin soolo ja olympiakisojen alkaessa hän oli täydessä vireessä.

Täyttä virettä olympiakisoissa tarvittiinkin, sillä suuren osanottajamäärän takia 800 metrillä juostaisiin peräti neljä kierrosta neljänä päivänä peräkkäin ennen kuin olympiavoittaja olisi selvillä. Heti ensimmäisissä alkuerissä mentiin eikä meinattu, mistä todisteena Coen voittoaika 1.45.71. Seuraavana päivänä toisissa alkuerissä hän pääsi vähän helpommalla, sillä jatkoon pääsyyn riitti 1.46.75. Sitä seuraavana päivänä välierissä Coelta tarvittiin finaalipaikkaan 1.45.51, mutta toisessa semifinaalissa uusi kahden kierroksen tähti, Joaquim Cruz, kotimaa Brasilia, paahtoi peräti 1.43.82. Sen sijaan Ovett pääsi Cruzin erästä vasta viimeisenä miehenä finaaliin ajalla 1.44.81. Kahden kierroksen kansainvälinen taso oli silloin kovempi kuin koskaan.

Toisin kuin Moskovassa neljä vuotta aiemmin, tällä kertaa Coe juoksi 800 metrin olympiafinaalissa hyvin. Hän oli taktisesti oikeassa paikassa oikeaan aikaa, eikä nuokkunut liian kaukana, mutta Cruz oli yksinkertaisesti sinä päivänä niin ylivoimainen, että Coe ei mahtanut hänelle mitään. Keskinopean ensimmäisen kierroksen (51.3) jälkeen Coe nousi hyviin asemiin takasuoralla ja loppusuoran auetessa jo Cruzin rinnalle, mutta sitten tämä Brasilian gaselli harppoi vastustamattomasti kultaan ajalla 1.43.00. Coe tappeli hopean itselleen tuloksella 1.43.64 ja USA:n nuori Earl Jones otti viimeisen mitalin 1.43.83 kuluttua lähtölaukauksesta. Sitä vastoin keuhkoputkentulehduksesta kärsinyt Ovett oli finaalin viimeinen ajalla 1.52.28, mikä jälkeen hänet kiidätettiin suoraan sairaalaan. Vielä puolitoista tuntia kisan jälkeen Ovettin syke hakkasi 160-170 lyönnin lukemia, joten syystäkin hänen terveydestään oltiin huolissaan.

Parin välipäivän jälkeen Coe lähti 1500 metrille tietäen, että kenties hänen kovin vastuksensa tulisi olemaan edellisvuoden maailmanmestari Steve Cram. Cram oli kylläkin kärsinyt olympiavuonna vammoista, mutta oli kuntoutunut aikamoiseen vireeseen olympiakisoihin tultaessa. Alkuerät (3.45.30) ja välierät (3.35.81) Coe purjehti läpi helposti. Välierien jälkeen kirjan kirjoittaja David Miller muistelee vieneensä Coen autolla kisakylään ja vakuuttuneensa sen jälkeen kisan voittajasta (s. 130):

”He was calmer than I had ever seen him before, prior to a major race. It was almost as thought he were going on holiday, rather than running in an Olympic final which was the climax of a year of superhuman effort and determination to rescue his reputation. On arrival at Westwood, he jogged up the steps into the village, and I could sense that it was the gait of a man who could sleep untroubled.”

Seuraavana päivänä 1500 metrin olympiafinaali ei alkanut kovavauhtisena, mutta siitä kehkeytyi sellainen. Ensimmäinen kierros mentiin tunnustellen Sudanin Omer Khalifan kohdolla, mutta sitten USA:n Steve Scott, edellisvuoden MM-hopeamies ampaisi kärkeen. Perusteluksi rohkea Scott sanoi myöhemmin taktiikalleen: ”I wanted it to be a true milers’ race, not a kickers’ race.” Vauhti kiihtyi selvästi, ja 800 metrin väliaika oli 1.56.8. 1000 metrin jälkeen kärkeen siirtyi puolestaan Espanjan Jose Manuel Abascal vauhdin kiihtyessä edelleen. Tämä oli Coelle mieleen:

” The early pressure was applied for me by Scott, then by Abascal. When Scott had taken the lead on the third bend, I was comfortable, and was glad, because his speed was providing me with more space to run in, more than if we were niggling around 3.40 pace. It was like Moscow with Straub…”(s.136)

Viimeisen kierroksen lähtiessä Abascal veti kärjessä, perässään Coe, sitten Cram ja ihmeellisellä tavalla sairaanakin finaaliin selvinnyt Ovett. Noin 350 metrin päässä maalista Ovettin oli kuitenkin pakko keskeyttää, sillä hän ei halunnut joutua uudestaan letkuihin, kuten 800 metrin jälkeen. Takasuoralla Cram lähti ohittamaan Abascalia, mutta tästä tietämättä Coe teki täsmälleen saman liikkeen samaan aikaan ja niinpä viimeiseen kaarteeseen syöksyttiin järjestyksessä Coe, Cram ja Abascal. Loppusuoran auetessa Cram yritti hyökätä, mutta silloin Coe lähti kuin lentokone kiitoradalta, eikä Cramilla ollut mitään jakoa. Niin Coe juoksi voittoon kovalla ajalla 3.32.53 ennen Cramia (3.33.40) ja Abascalia (3.34.30). Coe (s. 135):

”That last thirty yards, when you’re at an absolute limit, is always agonizing, knowing that there’s nothing extra you can find. You have to think like a sprinter. Forget the discipline of a middle-distance runner, think like a 200 metre man on a rolling start: arm action, don’t let your head sit back, make sure you have a high knee-lift, don’t tense the shoulders, raise the arms and hands. That’s why speed drills are so important in training.”

Maalissa koitti Coen kosto, kun hän huusi lehdistökatsomon edessä brittitoimittajille: ”Who says I’m finished”? Siitäpähän asiantuntemattomat toimittajat saivat ja joutuivat häpeämään korvat punaisena aiempia kirjoituksiaan. Vaikka 5000 metriä niissä kisoissa voittanut Marokon Said Aouita uhosi vitosen voitostaan riemastuneena, että olisi voittanut yhtä helposti myös 1500 metriä, monet Coen juoksun nähneet sanovat, että sinä päivänä häntä ei olisi voittanut kukaan. Finaalissa pahasti sakannut ja kymmenenneksi jäänyt Steve Scott tunnustaa:  (s. 131, 137):

 “I feel Coe’s was the best performance I’ve ever seen, considering the facts – his illness, his second victory, his ability totally to focus on a single event. He never raced as much as the rest of us, he only ever raced for a purpose, and cared little for minor events…No-one was going to beat Coe. He was a man with a mission”

Arvokisavoitto 800 metrillä ja 1500 metriä alle 3.30

Los Angelesin olympiakisojen jälkeen Coe oli suunnitellut siirtyvänsä 5000 metrille. Talvella 1984-1985 hän lisäsi tämä tavoite mielessään määrää koneeseen, mutta Coen jalat, tarkemmin sanottuna pohkeet sanoivat yhteistyösopimuksen irti, joten hän päätti jatkaa mailerina. Ja miksi ei jatkaisi? Hän oli nopea kuin tuuli ja kestävä kuin muuli.

Kaudesta 1985 tulikin kohtalainen, vaan ei loistelias Coen mittapuulla. Hän kipaisi kaksi ratakierrosta 1.43.07:ään, kolme ratakierrosta ja 300 metriä aikaan 3.32.13 sekä neljä ratakierrosta ja yhdeksän metriä tulokseen 3.49.22. Hän ei voittanut yhtäkään edellä mainituista kisoista, sillä 800 metrillä hänet voitti Cruz, 1500 metrillä edellä oli elämänsä kuntoon päässyt Sveitsin Pierre Deleze ja maililla ME:n juossut Cram (3.46.32) sekä Espanjan Jose Luis Gonzalez. Muutenkin kesä 1985 oli tosi kova mailerikesä, sillä Cram rikkoi ensimmäisenä ihmisenä 3.30 rajan 1500 metrillä (3.29.67), Aouita paransi sitä loppukaudesta (3.29.46) ja myös USA:n Sydney Maree hakkasi 3.30-rajan säpäleiksi (3.29.77).

Tason koveneminen antoi Coelle uutta potkua kaudeksi 1986, järjestettäisiinhän silloin sekä Kansainyhteisön kisat että EM-kisat. Heti talvella Coe olikin kunnossa, minkä osoituksena hän kiisi hallissa 3000 metriä omaan ennätykseensä 7.54.32. Tästä kolmosen kokeilustaan huolimatta Coeta himotti kesällä erityisesti 800 metrin arvokisakulta, sillä se häneltä vielä puuttui. Lisämotivaatiota 800 metrille toi se, että sinä vuonna 30 täyttävää Coeta pidettiin lehdistössä liian vanhana huipputasolle, ja moinen kirjoittelu oli tunnetusti kuin bensaa Coen saunanlämmittimeksi.  

Kaikki ei kesällä mennyt kuitenkaan Coelta puikkareihin. Valitettavasti hän sairastui heinäkuussa ennen Edinburghissa pidettäviä Kansainyhteisön kisoja flunssaan, joten hänen oli pakko jättäytyä pois kisojen finaalista (ja näin myös Englannin joukkueen lääkäri hänelle suositteli). Coen poissa ollessa Cram kiisi voittoon kovalla ajalla 1.43.22, ja paskakirjoittelu Coesta sai lehdistössä jälleen tuulta viireihinsä.

Onnekseen Coe parantui pian flunssastaan ja lähti harjoittelemaan Sveitsiin. Siellä hän alkoi päästä julmettuun kuntoon. Kesken harjoittelujakson hän kävi kipaisemassa pari 1500 metrin kilpaa muina miehinä Zürichissä (3.35.22) ja Bernissä (3.35.09). Sitten hän matkusti EM-areenalle Stuttgartiin valmiina juoksemaan jälleen arvokisoissa sekä 800 että 1500 metriä. Hän oli taas kerran osannut ajoittaa kuntonsa oikein. Amerikkalainen liikuntafysiologi ja Coen ”hovitestaaja” David Martin muistelee erästä päivää Stuttgartin harjoituskentällä ennen kisojen alkua:

”He managed to get the timing exactly right in Stuttgart, even though it was miserably cold leading up the races. Two days before the heats, he ran a 200 in 21.8. That’s fast. One of the black sprinters came up to him to give him some arm action advice, he was so impressed. Seb was delighted.” (s. 152)

Tuttuun arvokisatyyliinsä Coe hoiteli 800 metrin alku- ja välierät helposti pois jaloista kuleksimasta. Sitten koitti finaali. Sen ensimmäinen kierros mentiin 52 sekuntiin, kunnes alkoi kilvanjuoksu. Takasuoralla Ison Britannian Tom McKean hyökkäsi kärkeen ja Cram seurasi herhiläisenä. Ehkä liian takana kytännyt Coe saavutti Cramin vasta viimeisen kaarteen alkaessa. Loppusuoralle tultaessa Coe syöksyi Cramin ohi, mutta McKean oli päässyt hieman karkuun. Vasta viimeisen 50 metrin aikana Coe painoi McKeanin ohi ja voittoon ajalla 1.44.50. McKean jäi 11 sadasosaa ja pettymyksekseen pronssille jääneen Cramin aika oli 1.44.88. Vihdoinkin Coe oli ottanut 800 metrin arvokisavoiton tuossa Brittien kolmoisvoittoon päättyneessä kilvassa.  

Kisat kuitenkin jatkuivat. Heti 800 metrin finaalia seuraavana päivänä oli vuorossa 1500 metrin alkuerät. Niissä ei Coeta neljäntenä perättäisenä päivänä juokseminen painanut, vaan hän rallatteli kevyesti finaaliin hieman alle 3.40-ajalla. Sitten oli yksi välipäivä, kunnes Coe ja Cram kohtasivat jälleen. Stuttgartin 1500 metrin EM-finaali ei ollut mikään ikimuiston kilpa, vaan täyttä kyttäilyä siihen asti, kunnes alkoi hirveä kiri. Cram veti viimeisen kierroksen 50 sekuntiin ja liian kaukana kirin alkaessa ollut Coe oli vailla mahdollisuuksia. Toki hän nousi lopulta hopealle ajalla 3.41.67, mutta ero Cramiin (3.41.09) oli kohtalaisen selvä.

Coe oli kuitenkin edelleen kunnossa. Viikkoa myöhemmin hän juoksi Italian Rietissä kauden kärkituloksen 1500 metrillä ja oman ennätyksensä 3.29.77, mikä puuttui vain 0.31 sekuntia Said Aouitan maailmanennätyksestä ja oli silloin kaikkien aikojen kolmanneksi kovin tulos yhdessä Sydney Mareen kanssa. Coe juoksi siis 1500 metrin ennätyksensä juuri ennen kuin täytti 30. Hänen ystävänsä ja harjoittelukaverinsa Steve Mitchell muistelee:

”When you look back and consider that he ran under 3.30 just before his thirtieth birthday, you have to wonder what he might have done earlier in his career…There was some dire pacemaking at times in the early Eighties. Age was never factor with Seb, yet an athlete is at his peak at about twenty-seven, so, logically, he should at some time have run much faster.” (s. 162)

Valtava pettymys Soulin olympiavalinnoissa

Edelleen jatkoi Coe kiitoaan kansainvälisillä juoksuradoilla. Oli selvää, että hän tähtäsi kolmansiin olympialaisiinsa, jotka pidettäisiin vuonna 1988 Etelä-Korean Soulissa. Sopivana välitavoitteena olivat vuonna 1987 järjestettävät Rooman MM-kilpailut. Niissä Coe tähtäsi tietenkin voittoon, olihan häneltä jäänyt edelliset MM-kisat vuonna 1983 väliin sairauden vuoksi (silloin MM-kisoja oli vain joka neljäs vuosi).

Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että MM-kisoihin osallistumista ei Coelle suotaisi. Jälleen Coe yritti siirtyä 5000 metrille vetämällä enemmän määrää talven 86-87 aikana ja ottamalla osaa muutamiin maantiekisoihin. Keväällä 1987 kävi kuitenkin niin, että hänen kantapäänsä hajosi. Vähän aikaa Coe yritti juosta sillä väkisin, mutta kesällä hänen oli pakko heittää valkoinen pyyhe kehään antautumisen merkiksi ja hoidattaa jalka kuntoon. Hän ehti juosta vain yhden 800 metrin kisan (1.46.18) ja yhden 400 metrin viestiosuuden (46.8).

Seuraava vuosi oli olympiavuosi ja Coe himosi kolmatta olympiakultaansa kuin poliitikko kansanpalvontaa. Harjoitus sujuikin aika hyvin, mutta valitettavasti Britannian valintasysteemi olympialaisiin ei ollut mistään kotoisin. Heidän karsintakisansa 1500 metrille oli nimittäin lähes kaksi kuukautta ennen kisoja, jolloin kuntoa ei voinut ajoittaa tappiinsa karsintoihin, jos meinasi olla kunnossa olympialaisissa. Toisaalta kunnon oli pakko olla aika tapissaan karsinnoissa, mikäli meinasi mahtua joukkueeseen, sillä Britannian maileritaso oli kivenkova. Kun alkukaudesta 800 metrinä 1.45:een kipaissut Coe vielä sairastui flunssaan ennen karsintoja, peli oli pelattu. Hän putosi karsinnoissa jo 1500 metrin alkuerissä ja samalla koko olympiajoukkueesta. Siinä eivät paljon painaneet Coen aiemmat näytöt kunnonajoituksen täydellisestä onnistumisesta.

Brittien olympiajoukkueeseen valittiin 800 metrille Elliott, McKean ja Cram sekä 1500 metrille Elliott, Cram ja viimeksi mainitun lähes täyskaima Steve Crabb. Sairaudestaan tervehtyneen Coen vastaus valitsijoille tuli muutamaa viikkoa myöhemmin, kun hän juoksi Koblenzissa 800 metriä aikaan 1.43.93 (ja siitä oli vielä kuukausi kisojen alkuun). Muutamaa päivää myöhemmin 1500 metriä kulki Rietissä 3.35.72. Olympiakisoissa Elliott oli 800 metrillä neljäs, mutta Cram ja McKean putosivat erissä ja 1500 metrillä Elliott otti hopeaa, Cram oli neljäs ja Crabb putosi erissä. Olympialaisissa 1500 metrin kulta voitettiin ajalla 3.35.96, eli hitaammalla kuin Coen Rietin aika.

Urheilu-uran loppu

Koska Coeta oli kohdeltu olympiavalinnoissa kaltoin, hän päätti jatkaa uraansa vielä yhden vuoden. Eräs keskeinen motivoija päivittäisiin harjoituksiin oli olympiavalitsijoiden täydellisen asiantuntemattomuuden esiintuonti. Tämä onnistui parhaiten antamalla piikkarien puhua korutonta kieltään.  

”For 1989, I wanted not only to finish top domestically but also as high as possible internationally, with a string of good races that I could be proud of. It wasn’t for the British Board to tell me my career was over because they hadn’t selected me…”, tuumi Coe (s. 172) ja lähti harjoituksiin.

Vuonna 1989 Coe olikin kunnossa. Hän voitti Brittien karsinnat maailman cupiin 1500 metrillä, juoksi Zürichissä saman matkan aikaan 3.34.05 ja ennen kaikkea veti kohta 33-vuotiaaksi mieheksi huiman 800 metrisen Bernissä. Siellä aikaa kului kahteen ratakierrokseen vain 1.43.38. Barcelonan maailman cupissa hän sijoittui 1500 metrillä toiseksi tiukassa taistelussa Somalian Abdi Bilen kanssa ajalla 3.35.79. Jäähyväiset kotimaansa kilpakentille Coe jätti juoksemalla Lontoossa 800 metriä 1.45.70.

Vielä oli kuitenkin yksi tavoite urheilussa jäljellä. Coe ei ollut sairastumisten ja vammojen vuoksi päässyt vielä koskaan osallistumaan Briteille ylenpalttisen tärkeisiin Kansainyhteisön kisoihin terässään, ja koska sellaiset järjestettiin tammi-helmikuussa 1990 Uuden Seelannin Aucklandissa, Coe päätti jatkaa uraansa vielä muutaman kuukauden. Koko kautta hän ei olisi enää missään nimessä jatkanut. Syksyllä 1989 hän piti vain viikon lepotauon ja aloitti sitten uuden kilpailuun valmistavan kauden.  

Loppuvuodesta 1989 Coe matkusti viimeistelyleirille Australiaan kunnossa. Hänet oli valittu kisoihin sekä 800 että 1500 metrille. Harjoitukset sujuivat hyvin ja harjoituskisassa tammikuun alussa Sydneyssä Coe veti 800 metriä helposti aikaan 1.47.66. Sitten kohtalo puuttui peliin. Coe sairastui jälleen flunssaan tärkeällä hetkellä ja peli oli pelattu. Hän juoksi väkinäisesti Kansainyhteisön kisojen 800 metrin alku- ja välierät, eikä finaalissa kulku ollut yhtään parempi. Coe hyytyi kuudenneksi ajalla 1.47.24. Kilpaa seuranneena päivänä hän oli niin huonovointinen, että 1500 metrille ei ollut mitään järkeä osallistua. Niin oli eräs hienoimmista juoksijanurista päätöksessään ja oli aika kilpauran jälkeisen elämän.  

Siitäkin onkin tullut komea. Millerin Coe-kirja kirjoitettiin vuonna 1992. Silloin Coe oli pyrkimässä mukaan politiikkaan. Hänet valittiin samana vuonna Ison-Britannian parlamenttiin Konservatiivipuolueen edustajana. Hän putosi pois parlamentissa vuoden 1997 vaaleissa, mutta 2000-luvulla hänet valittiin Kansainvälisen Yleisurheiluliiton IAAF:n hallitukseen ja myöhemmin sen varapuheenjohtajaksi. Coella oli merkittävä rooli olympiakisojen saamisessa Lontooseen vuodeksi 2012. Tällä haavaa hän on Lontoon olympiakisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja.

Coen urheilumenestyksen salaisuus?

Mikä oli Coen mahtavan uran salaisuus? Millerin kirjan avulla on mahdollisuus löytää joitain keskeisiä tekijöitä sille, miksi Coe oli niin kova kuin oli. Ensinnäkin hän oli ilmiömäinen lahjakkuus juuri keskimatkoille. Fysiologi David Martin sanoo Coelle tekemiensä mattotestien perusteella (s. 152):

”Seb had unusual abilities both to produce and to tolerate lactic acidosis. This showed us that his enormous performance capacities were explained by not only a world class maximum oxygen uptake but also by an above-average tolerance to anaerobic work. In other words, Seb’s anaerobic fitness was good even when he was not training anaerobically…Anaerobically he was very gifted. The reason is probably genetic.”

Toiseksi Coella oli hänelle parhaat mahdolliset valmentajat eli Peter Coe ja lihaskuntopuolesta vastannut George Gandy. Näihin herroihin Coe luotti täysin ja kaiken lisäksi heidän Sebille teettämänsä harjoitteet olivat ilmeisen oikeita. Peter Coella oli suorastaan yli-inhimillinen kyky vaistota juuri oikean kovuinen harjoitus pojalleen. Peter Coe (s. 10):

”There is nothing revolutionary in what I did with Seb, but is was tailor-made for his physique. An athlete to a great extent determines his own training by his responces to the tasks you set for him, and by his racing results. The coach must adjust to the athlete. I never told him a false time to encourage him…He was exceptional because his trust in me was total… The danger for the coach is that if the athlete’s trust is total, he may consent to anything.”

Osoitukseksi Peter Coen valmentajan kyvyistä mainittakoon, että hän valmensi Sebin lisäksi myös sellaisia maailman huippuja kuin vuoden 1984 naisten 3000 metrin olympiahopeamitalisti Wendy Sly (3000m 8.37.06) ja Sveitsiläinen maileri Peter Wirz (1500m olympiakuutonen 1984).

Kolmanneksi, Coe kilpaili säästeliäästi, mutta kuitenkin riittävästi huippuvireeseen pääsemiksi.  Hän ei juossut rahan tai silkan kilpailemisen riemusta kisoja jatkuvasti, kuten esimerkiksi Cram, Scott ja Elliott tekivät, vaan jokaisella kilpailulla oli oma tarkoituksensa. Coen kilpailuohjelma rakennettiin hyvin tarkkaan, eikä täten ollut ihme, että hän oli yleensä arvokisoissa huippukunnossa ja jalat tuoreina. Coe (s. 109):

”I’ve always believed that less is more. Whenever you race, you should be making a statement. That is why, say, I would run 1.44 in a country championship. You should only race when it’s important: an experiment or a benchmark within training, or en route something else. A race for me has never been run without a specific purpose. Sometimes, to bring on a particular aspect of fitness that cannot be achieved in training. You never forget that the name of the game is to be mentally competitive…I’ve always taken the attitude that if someone is willing to pay you to run, that’s splendid. But it has never been more that a by-product of my racing.”

Ja lopuksi, Coella oli riittävän hyvä paineensietokyky arvokilpailujen henkiseen piinaan. Moskovan 800 metrin epäonnistumisen jälkeen hän oli aina arvokisoissa täydessä vireessä myös henkisesti. Sitä, kuinka vaikeaa Coelle on täytynyt olla nousta muutamassa päivässä Moskovan 800 metrin jälkeen henkisesti jaloilleen, kuvaa entinen huippujuoksija Dave Bedfod:

”As an athlete, I know how difficult it is to come back overnight. When you are beaten badly you usually have to go through a period of reappraisal before you win again at this level. It’s not like other sports, where you can blame other people. In that situation, the 800, there was only one man to blame. But have to go into the 1,500 with such a chink in your armour…I can’t think of any sport in which you could have to do this, even less so was there the chance for Seb to succeed.” (s. 83)

Sebastian Coen parhaat tulokset

400 metriä

46.87 (2.) Lontoo 14.7.1979

46.95 (1.) Lontoo 13.7.1979

46.9 (1.) Lontoo 3.5.1981

800 metriä

1.41.73 (1.) Firenze 10.6.1981

1.42.33 (1.) Oslo 3.7.1979

1.43.07 (2.) Köln 25.8.1985

1.43.38 (1.) Bern 29.8.1989

1.43.64 (2.) Los Angeles 6.8.1984 Olympiakisat

1.43.80 (1.) Oslo 24.6.1983

1.43.84 (1.) Oslo 28.6.1984

1.43.93 (2.) Koblenz 28.8.1988

1.43.97 (1.) Lontoo 15.9.1978

1.44.0 (1.) Enfield 18.5.1985

1.44.06 (1.) Lontoo 3.6.1981

1.44.10 (1.) Lontoo 11.7.1986

1.44.17 (2.) Tukholma 1.7.1986

1.44.25 (1.) Bryssel 18.8.1978

1.44.28 (1.) Lontoo 12.9.1986

1.44.34 (1.) Lontoo 19.7.1985

1.44.50 (1.) Stuttgart 28.8.1986 EM-kisat

1.44.48 (1.) Zürich 17.8.1982

1.44.76 (3.) Praha 31.8.1978 EM-kisat

1.44.7 (1.) Chaps Hull 7.6.1980

1.44.91i (1.) Cosford 12.3.1983

1.44.95 (2.) Lontoo 9.9.1977

1.44.99 (1.) Loughborough 12.6.1983

1000 metriä

2.12.18 (1.) Oslo 11.7.1981

2.13.40 (1.) Oslo 1.7.1980

2.14.90 (1.) Haringey 16.7.1986

1500 metriä

3.29.77 (1.) Rieti 7.9.1986

3.31.95 (1.) Tukholma 7.7.1981

3.32.03 (1.) Zürich 15.8.1979

3.32.13 (2.) Zürich 21.8.1985

3.32.19 (1.) Zürich 13.8.1980

3.32.39 (1.) Zürich 22.8.1984

3.32.53 (1.) Los Angeles 11.8.1984 Olympiakisat

3.33.27 (1.) Zürich 19.8.1981 Virallinen mailin väliaika

3.34.32 (1.) Hengelo 27.6.1986

3.35.09 (1.) Bern 20.8.1986

3.35.17 (2.) Pariisi 24.6.1983

3.35.22 (2.) Zürich 13.8.1986

3.35.72 (3.) Rieti 31.8.1988

3.35.81 (3. sf) Los Angeles 10.8.1984 Olympiakisat

Maili

3.47.33 (1.) Bryssel 28.8.1981

3.48.53 (1.) Zürich 19.8.1981

3.48.95 (1.) Oslo 17.7.1979

3.49.22 (3.) Oslo 27.7.1985

Teksti: Tuomas ”Z” Zacheus

Z:n maratonkisaraportit 2005-2013

Frankfurtin maraton 2005

Frankfurtin maraton juostiin 30.10.2005. Kyseinen paikka sijaitsee Saksassa. Myös raasto.comin toimitus oli paikalla. Seuraava kisaraportti julkaistaan vain ja ainostaan raasto.comissa.

Nopea reitti

Frankfurtin maraton on yksi Saksan tunnetuimmista maratonkilvoista Berliinin ja Hampurin ohella. Kun Berliinin miesten reittiennätys on 2.04.55, ovat Hampurin ja Frankfurtin vastaavat 2.07.27 ja 2.08.29. Naisissa Berliinin, Hampurin ja Frankfurtin ennätykset puolestaan kirjataan lukemin 2.19.12, 2.24.35 ja 2.25.12. Frankfurtin reittiä voi siis sanoa kohtalaisen nopeaksi. Tämä puolesta puhuu myös se, että esimerkiksi sellaiset raastomestarit kuin Jaakko Kero ja Marko ”vaitsa” Vaittinen ovat alittaneet 2.20 siellä. Suuruusluokaltaan Frankfurtin maraton on runsaan 10 000 juoksijan kisa eli siis hieman pienempi kuin noin 20 000 juoksijan Hampuri puhumattakaan yli 30 000 menijän Berliinistä.

Tämän(kin) vuoden maratonille järjestäjät olivat onnistuneet haalimaan tukun kansainvälisen luokan huippumenijöitä, joihin kuului myös Suomen raastovaltti Janne Holmen. Huippujuoksijoiden kisaa edeltävän illan palaverissä (johon raasto.com sai salakuljettua piilokärkensä Jukka Keron) syntyi juoksijoiden (ja heidän valmentajiensa) välillä kuulemma kiistaa siitä, pitäisikö kärkiryhmän jänisten vetää puolimatkaan ajassa 1.04.20 vai 1.04.40 (tarkkaa touhua). Lopulta taivuttiin siihen, että kärjen väliaika tulisi olemaan 1.04.40. Kakkosryhmän jänisten oli tarkoitus saapua puolimatkaan ajassa 1.05.20 ja tässä ryhmässä myös Holmen suunnitteli juoksevansa. Koska raasto.comin toimituksesta Frankfurtissa oli paikalla ainoastaan Z, suunnitelma oli hänen osaltaan saapua puolimatkaan ajassa 1.16 ja vetäistä toinen puolisko samaa kyytiä tai raastaa peräti ”negative split”, ts. juosta toinen puolisko kovempaa kuin eka.

42 km 195m

Frankfurtin maratonin erottaa monesta muusta kansainvälisestä maratonista se, että siellä lähtö on vasta klo 11. Jos ei kuulu eliittiryhmään, on syytä tunkea itsensä lähtöpaikalle viimeistään 10 minuuttia ennen starttia. Verrytellessään lähtövaatteen edessä muina miehinä eliittiryhmän seassa, raasto.comin toimittajaa vastaan juoksivat Vaajakosken koneet Matti Haapala ja Jari Lahti sekä Hämeenlinnan raastojyrä Kari Virtanen. Olipa paikalla myös mailerisuuruus Juha ”käki” Kukkamo, joka juoksi kilvan Jaakko Herrasen numerolla. Kun edellä mainitut Suomi-pojat olivat onnistuneet raivaamaan tiensä lähtöviivalle heti eliittiryhmän taakse, olikin jo aika puhista viimeiset puhaukset ennen lähtöä.

Lähtölaukauksen pamahdettua kisaa ei ehditty juoksemaan vielä kaukaakaan, kun eliittiryhmä jo katosi raasto.comilta kauas horisonttiin. Koska reitti kierteli aluksi aivan Frankfurtin keskustassa, tuli kärki myös jossain 8 km:n kohdalla vastaan tien toista puolta. Se näytti viilettävän ohi juuri ohjeiden mukaista 1.04.40 puolikkaan vauhtia (puolikas oli lopulta 1.04.42) ja Holmen rentoili kakkosryhmässä kevyen näköisesti (puolikkaan väliaika hänellä tuli olemaan 1.05.50). Raasto.comin toimittajalla sen sijaan tuntui hyvin tehdystä tankkauksesta johtuen tuossa kohtaa aavistuksen tukkoiselta.

10 km:n väliaikapiste oli todennäköisesti hieman väärässä paikassa päätellen siitä, että kaikilla tuntui toinen vitonen olleen selvästi ensimmäistä kovempi. Joka tapauksessa tämän jälkeen reitti lähti kulkemaan poispäin Frankfurtin pilvenpiirtäjien katveesta. 10km:n ja 20km:n väli oli aika lailla suoraa tietä muutamaa pientä mutkaa lukuun ottamatta. Porukka tuntui olevan voimainsa tunnossa, siksi railakkaan oloista vauhtia moni kilpakumppani pyyhki tuolla suoralla ohi raasto.comin toimittajasta, joka päätti pitäytyä toistaiseksi tasaisessa n. 3.40 / km-vauhdissa veisaten viis kilpakumppanien vauhdinjaosta. 15 km:n ja 20km:n välin raasto.comin toimittaja juoksi eräässä porukassa, johon kuului joku italiaanon näköinen häiskä, joka tunki koko ajan iholle. Sille oli pakko näyttää kuinka Suomi-poika raastaa.

Puolimatkaan saavuttiin ajassa 1.16.35 eli juuri sopivassa aikataulussa. Tässä vaiheessa raasto.comin toimittajalla ei ollut tukkoisuudesta enää tietoakaan, vaan juoksu tuntui kulkevan kepoisanlaisesti. 26 km:n jälkeen reitti nousi jonkun ison maantien laitaan, missä paikalla ei ollut yleisöä yhtään, mutta eipä kulunut kauaakaan kun jo juostiin jonkun esikaupunkialueen poikki, missä katsojat kannustivat myös raasto.comin toimittajan tasoisia menijöitä.

30 km:n kohdalla juoksu tuntui edelleen hyvältä ja pian tämän jälkeen alkoi pitkä suora, joka jatkui paria mutkaa lukuun ottamatta aina 38 kilometriin saakka. 30 km:n väliajasta raasto.comin toimittaja laski loppuaikansa tulevan olemaan todennäköisesti 2.33-2.34 edellyttäen, että hyytymistä ei tapahdu. Niitä hurjapäitä, jotka olivat voimainsa tunnossa pyyhkineet ohi 10-20 km:n välillä alkoi nyt tulla selkä edellä vastaan runsain mitoin. Jonkinlaisena hidasteena tuntui olevan tosin vastainen tuuli jota vastaan raasto.comin toimittaja nojautui kuin Verderlei de Lima konsanaan.

Aina 36 kilometriin asti juoksu sujui hyvin, mutta sitten alkoikin hirvittävä raasto jalkojen tönkköönnyttyä. 37 kilometristä maaliin raasto.comin toimittaja irvisti koko ajan. Frankfurtin maratonilla on se henkisesti raskas piirre, että reitti käy noin 37,5 kilometrin kohdalla aivan maalialueen vieressä, minkä jälkeen kierretään kuitenkin vielä muutaman kilometrin lisälenkki. 38 km:n kohdalla tien toista puolta toimittajaa vastaan kohti maalia viiletti Belgian naissuuruus (ennätys 2.23) Merleen Renders. Tätä ei ollut aikaa kuitenkaan seurata kovinkaan keskittyneesti, sillä elimistössä polttava tuska vei kaiken huomion. Hampaat alkoivat narista hirvittävästä irvistämisestä noin 39 km:n kohdalla, jolloin oli pakko siirtyä Koichi Morishitan käyttämään ”kala kuivalla maalla –irvistykseen.” 40 km:n paalulla oli kansaa valtavasti ja he jaksoivat kannustaa myös raasto.comin toimittajan kaltaisia tavallisia taapertajia, mutta sitäkin kovempia raastajia.

Viimeiset 2 km 195m sujahtivat alle 8 min, mikä on raasto.comin toimittajan ennätys 40 km:n ja maalin välillä. Maaliintulo Frankfurtissa on järjestetty hienosti hallin sisälle, jossa juostaan noin viimeiset 50 m. Raasto.comin toimittajan saapuessa maaliin (2.34.46) kyseinen halli oli aivan täynnä sakkia ja tunnelma oli luonnollisesti helpottunut viimeisten kilometrien raivoamisen tauottua. Maalialueen takana olevalla anniskelualueella näkyivät olevan myös Kälviän raivoraastaja Petri Kykyri (ilman paitaa) ja Vaajakosken vetokone Matti Haapala. Raasto.comin pikahaastattelussa Kykyri (2.30.51) kertoi, että hän oli vajonnut maaliviivan ylitettyään kanveesiin, mistä mies oli kannettu ensiaputiloihin. Sieltä hän oli noussut letkunjäljet suonissaan nauttimaan järjestäjien virvokkeista. Haapala (2.32.46) taas kertoi taipaleen 35 kilometristä maaliin olleen suorastaan infernaalista tuskaa vauhdin pudottua neljään minuuttiin / km. Sisukkaasti Suomi-pojat olivat kuitenkin leiviskänsä hoitaneet.

Seuraavana päivänä raasto.comin toimittaja tapasi pikaisesti Janne Holmenin eliittiryhmän hotellin aulassa. Hän kertoi olevansa hieman pettynyt aikaansa (2.14.58), koska tavoitteena hänellä oli ollut Jukka Toivolan SE:n (2.11.35) murskaaminen. 25 kilometriin asti juoksu oli kuulemma kulkenut hyvin, mutta sitten oli meno alkanut hieman painaa. Janne totesi myös, että hänen mielestään reitillä puhissut tuuli ei juurikaan menoa hidastanut. Seuraavaksi hänellä on luonnollisesti tähtäimessään kevätmaraton EM-kisojen ohella.

Yhteenvetona Frankfurtin maratonista voidaan sanoa, että sen reitti on kohtalaisen nopea: siinä ei ole paljon mäkiä eikä ylettömästi jyrkkiä mutkia. Järjestelyt pelaavat siellä (kuten saksanmaalla yleensäkin) rasvatun koneen kaltaisella jämäkkyydellä. Heikkoutena kisassa on se, että reitti on melko altis tuulelle ja että 2.15-2.25 tasoisille raastajille sieltä ei kenties löydy tarpeeksi muita juoksijoita auttamaan vetotöissä viimeisen kympin tuskassa.

Hampurin maraton 2006

Hampurin maraton juostiin 23.4.2006 Hampurissa. Kyseinen paikka sijaitsee Hampurissa. Raasto.com oli tapahtumien keskipisteessä. Lue Hampurin maratonin kisaraportti yksinoikeudella nyt raasto.comista.

Hampurin maraton on osanottajamäärältään Saksan toiseksi suurin kilpa heti Berliinin maratonin jälkeen. Osanottajia on noin 20 000 ja yleisöä reitin varrella noin puoli miljoonaa, joten aivan kyläkilpailusta ei ole kyse. Reitti on osoittautunut kautta vuosien kohtalaisen nopeaksi, onhan Espanjan Julio Rey juossut siellä 2.07-aikoja viime vuosina tiuhaan tahtiin. Tämän vuoksi ei ollut ihme, että myös raasto.comin toimitus löysi itsensä tuosta pohjoissaksalaisesta kaupungista maratonin aikaan. Paikalla toimituksesta olivat Toho Hell ja Z. Lisäksi Suomalaisista raastajista maisemissa näkyivät olevan mm. Vesa Erojärvi, Jaakko Herranen, Jari Seppälä, Maija Oravamäki, Mira Tuominen ja Kimmo Toivainen.

Järjestäjät olivat hankkineet miesten kisaan jäniksiä kolmeen eri vauhtiin. Ensimmäiset kolme jänistä vetäisivät 2.06-vauhtia, toiset kolme jänistä 2.08-vauhtia ja viimeiset kolme jänistä 2.09-vauhtia. Tämän kuultuaan raasto.comin toimitus oli yhtä mieltä siitä, että moisessa touhussa ei ole mitään järkeä. Selvää nimittäin oli, että 2.08 ja 2.09 ryhmät tulisivat juoksemaan yhdessä. Paljon järkevämpää olisi ollut laittaa jäniksiä esimerkiksi 2.06, 2.10 ja 2.12-vauhteihin. Naisissa puolestaan jäniksiä oli tarjolla 2.20, 2.24 ja 2.29 aikoja tavoitteleville. Tämän lisäksi eräällä saksattarella oli mukana omat jänikset, jotka vetivät hänelle 2.31-vauhtia. Tulossa olisi siis armoton raasto, jossa armoa ei annettaisi, mutta eipä sitä kukaan pyytäisikään.

Kovaa peliä maratonilla

Kisa-aamun valjetessa sunnuntaiaamuna 23.4. aattopäivänä riehuneesta sateesta ei ollut enää tietoakaan. Lämpötila oli maratonille ihanteellinen noin kymmenen astetta, eikä tuulikaan tuntunut juuri hönkivän. Kaikki oli siis valmista armottomaan rutistukseen, jossa tuska polttaisi kehon karrelle kuin palaneen korpun. Lähtöviivan taakse kokoontuneet tuhannet ja taas tuhannet juoksijat olivat varmaan yhtä mieltä siitä, että keli oli omien ennätysten juoksemiseen unenomainen. Kysymys oli vain siitä, kuinka ihmiset pystyisivät kestämään kipua.

Kisan startatessa liikkeelle kello 9.00 paikallista aikaa huippujuoksijat alkoivat latomaan kolmen minuutin kilometrejään, kun taas raasto.comin toimittaja Z:n kaltaiset hölkkärit tyytyivät noin 3.40 km-vauhtiin. Ei ollut vielä ehditty juoksemaan kauaakaan, kun Raasto.comin toimittaja Z jo löysi sopivan vauhdin erään naisjuoksijattaren ryhmästä, jolla oli mukana oman seuransa kaksi miesjuoksijaa. Nämä vetivät erittäin tasaista vauhtia, joten mikäs oli raasto.comin toimituksen heikoimmalla lenkillä läpsytellä mukana völjyssä. Kuinka pitkään hän siinä kestäisi?

Kolme ekaa kymppiä sujuivat raasto.comin peränpitäjältä ajassa 36.48, 36.02 ja 36.38, mutta kolmenkymmenen kilometrin paalun jälkeen oli selvää, että loppumatka tulisi olemaan tuskan kyllästämää taistelua vauhdin hiipumista vastaan. Tässä taistelussa tosin suurena etuna oli valtavasti kannustava yleisö, joka muodosti reitille aina 35 kilometristä maaliin asti muutaman metrin levyisen kujan, jossa meteli oli valtava (vrt. Suomen kylämaratonit, jossa känniläiset pilkkaavat). Viimeisen vitosen alkaessa 37,2 kilometrin kohdalla raasto.comin toimittaja oli tuskissaan. Jalat olivat kuin liimaantuneet maantiehen ja niiden nosteleminen irti siitä tuntui vaativan yli-inhimillisiä ponnistuksia. Kaiken lisäksi mahtavasti juossut Maija Oravamäki sujahti hieman ennen 40 kilometrin paalua ohi kuin kiitoradalta ylös nouseva lentokone, jolloin raasto.comin toimittajan henkinen selkäranka katkesi kuin rutikuiva korsi. Viimeiset 2,2 kilometriä olivat kauheaa vääntöä. Loppusuoralle kaarruttaessa maalin päällä oleva kello näytti 2.35:n alkuosia. Äkkiä raasto.comin toimittaja muisti A-luokan tuloksen olevan 2.36, johon saattaisi olla hirvittävällä raastolla mahdollisuuksia. Viimeisten kymmenten metrien silmät kiinni –irvistyksen jälkeen maaliviima vihdoin ylittyi ajassa 2.35.57 (nettoaika 2.35.52), joten kerrankin sekunnit olivat raasto.comin toimittajan puolella.

Eipä kulunut aikaakaan, kun maalialueelta löytyi muitakin suomalaisia. Raasto.comin pikahaastattelussa (flash interviews) suomalaisten  kommentit olivat kisan jälkeen seuraavia:

Toho (2.20.27): ”Valtava pettymys. Peli on pelattu.”

Hell (2.23.57): ”Ei muuta kuin kaljaa koneeseen.”

Erojärvi (keskeytys): ”Valtava pettymys. Peli on pelattu.”

Herranen (2.29.44): ”Pari kertaa on mennyt niukasti päälle 2.30, onneksi nyt meni alle. Tavoitteet olivat kovemmat. Tänään saunotaan.”

Seppälä (2.31.54): ”Meni paremmin kuin viiteen vuoteen. Olin muuten eilen katsomassa HSV:n matsia.”

Oravamäki (2.35.37): ”Upeaa. Mahtavaa. 2.35! En meinaa uskoa tätä. Toinen puolisko kovempaa kuin eka. Upeaa. Mahtavaa”.

Tuominen (2.51.42): ”Aloitin liian kovaa.”

Tämän lisäksi Kimmo ”raasto” Toivainen juoksi oman ennätyksensä 2.41.08

Raasto.comin toimittajan omat tunnelmat kisan jälkeen olivat kaksijakoiset. Kovempaakin olisi mara saanut liikahtaa, mutta toisaalta kauden aiempien esitysten (Tulppaanijuoksu) perusteella kovin paljon parempaa ei ollut realistista odottaa. Iltapäivällä Herrasen ja Erojärven kanssa Suomen merimieskirkossa saunoessa ja kestävyysjuoksusta jauhaessa mieli alkoi kuitenkin kuin itsestään jo askarrella seuraavissa tavoitteissa. Ja illan jo hämärtyessä hampurinsuomalaisen Markku Nurmisen siirtolapuutarhan pöydän antimista yhdessä maratonhenkisten ihmisten kanssa nauttiessa oli jo selvää, että maratoneja juostaan jatkossakin.

Berliinin maraton 2006

Berliinin maraton juostiin 24.9. samannimisessä Saksan pääkaupungissa. Myös raasto.comin toimitus oli luonnollisesti paikalla siellä missä sattuu ja tapahtuu. Lue raasto.comin kisaraportti Berliinin maratonilta vain raasto.comista.

Pe 22.9.

Raasto.comin toimituksen huonoin juoksija Z herää kotonaan klo 5.00 aamulla. Hän säntää aamupalapöytään syömään puuroa ja muroja sekä lukemaan päivän lehden. Urheilusivuilla on juttu SM-maratonista. Mukava huomata, että vielä löytyy sellaisiakin urheilutoimittajia, jotka kirjoittavat muustakin kuin peleistä ja leikeistä tai moottorien kamppailusta moottoreita vastaan. Aamupalan jälkeen raasto.comin toimittaja sanoo näkemiin vaimolle ja koiralle, minkä jälkeen hän ottaa kassit kantoon, ajaa polkupyörällä 17 minuutin matkan Turun linja-autoasemalle ja hyppää Helsinki-Vantaan lentoasemalle vievään bussiin. Uran viides matka Berliinin maratonille on alkanut.

Miksi raasto.comin toimituksen huonoin juoksija sitten lähtee merta edemmäs kalaan, kun samana viikonloppuna olisi tarjolla Joutsenossa SM-maraton? Syyt tähän ovat seuraavat: 1) Berliin maratonin reitti on maailman nopein 2) tunnelma siellä on parempi kuin missään toisella raasto.comin toimittajan juoksemalla maratonilla, joten 3) sieltä saa sellaisia elämyksiä, joita raasto.comin toimittajan kaltainen kokenut juoksija tarvitsee pystyäkseen motivoiman itsensä lenkille 4) SM-maratonilla raasto.comin toimituksen huonoimmalla juoksijalle ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia mitaleille joten 5) joku SM-maratonin 10-15 sija ajalla 2.35-2.40 ei anna raasto.comin toimittajalle mitään. Varjopuolena Berlinissä juoksemissa on puolestaan se, että ilmastonmuutoksesta johtuen ennen maratonille sään puolesta niin hyvä ajankohta syyskuun lopussa alkaa olla liian lämmin.  

Bussimatkan aikana raasto.comin toimittaja litkii tankkausjuomaa (tankkaus on aloitettu keskiviikkoaamuna sisältäen aika lailla hiilihydraattipitoista ravintoa). Lentokentälle saavuttuaan ja turvatarkastuksen selvitettyään raasto.comin toimittaja menee lentokentän levykauppaan kuuntelemaan Lordin uusinta ja ilokseen hän huomaa, että se rokkaa kuin peura. Niinpä hän ostaa kyseisen levyn ja marssii levyä kuunnellen lentokentän ravintolaan syömään pastaa.

Jonkin ajan kuluttua raasto.comin toimittaja astuu lentokoneeseen, vetää vyön kiinni ja lentää Berliinin. Sää kaupungissa on vuodenaikaan nähden kuuma, mutta ei tunnu miltään aivan tappohelteeltä. Lentokentältä raasto.comin toimittaja suuntaa kisaexpoon hakemaan kilpailunumeronsa ja aktivoimaan jalkaan kiinnitettävän chippinsä, minkä jälkeen hän suuntaa nopeasti tiensä hotelliin, joka sijaitsee kisareitin varrella noin 33 kilometrin paalulla. Hotellissa ohjelmassa on tunnin verran loikoilua ja Lordin kuuntelua, minkä jälkeen on aika lähteä lenkille. T-P K:n kanssa juostaan 9 km, josta 6 minuuttia on kovaa (n. 3.27 / km), jotta lihasten hiilihydraattitönkkö hieman aukeaisi. Tämän jälkeen mennään aika nopeasti syömään nuudeleita, kuunnellaan hieman Lordia, minkä jälkeen raasto.comin toimittaja vajoaa unten maille klo 22 paikallista aikaa.

La 23.9.

Maratonin aattopäivä. Raasto.comin toimituksen huonoin juoksija Z herää yhdeksän tunnin yöunien jälkeen, kuuntelee herättyään peiton alla hieman Lordia, menee aamupalalle, loikoilee tunnin peiton alla ja kuuntelee Lordia, kunnes on aika lähteä lenkille. T-P K:n kanssa juostaan 6 km hyvin hiljaa, noin 5 muutin km-vauhtia, minkä jälkeen vedetään pari n. 100 metrin kiihdytystä. Lenkin jälkeen ohjelmassa on ruokailu. Tämän jälkeen katsotaan hotellin aulan tietokoneesta SM-maran tuloksia, spekuloidaan niitä, minkä jälkeen raasto.comin toimittaja vetäytyy huoneeseensa päiväunille.

Iltapäivä kuluu maratonvalmistelujen parissa. Juomien lantraus ja juomapullojen merkkaus vie paljon aikaa. Jos Berliinin maratonin kaltaisella 40 000 juoksijan massakisassa näet meinaa käyttää omia juomia, on ne merkattava niin hyvin, että ne varmasti löytyvät juottopöydiltä ilman, että niitä pitää pysähtyä hakemaan. Juomien osalta raasto.comin toimittajan taktiikka on seuraava: kolmella ensimmäisellä juottoasemalla (5km, 10km, 15 km) hän juo maximin urheilujuomaa. 20 ja 25 kilometrin juoma-asemilla urheilujuoma on laimeampaa, mutta niiden kanssa huuhdotaan kurkusta alas powerbarin energiageelit, jotka raasto.comin toimittaja kantaa juoksushortsiensa taskussa. Kolmeen viimeiseen juomapisteeseen (30 km, 35 km, 40 km) tuleviin juomapulloihin raasto.comin toimittaja teippaa kiinni kofeiiniä sisältävät powerbarin energiageelit, jotka hän nauttii laimean urheilujuoman kera.  

Loppupäivä kuluu Lordin kuuntelun, TV:n katselun ja yleisen makoilun parissa. Kello 19 on ohjelmassa päivän viimeinen ruokailu hotellin ruokalassa, pastaa vielä viimeisen kerran. Myös pari Kälviän poikaa tulee käymään hotellissa, jossa heidän kanssaan vaihdetaan muutama sana. Hieman jutellaan myös muiden maratonhenkisten ihmisten kanssa, jonka jälkeen on aika vetäytyä omaan koppiin odottamaan kidutuspaaluun pääsemistä. Viimeisten tarkastelun jälkeen (numerolappu kiinni kisapaidassa, chippi kiinni kisakengissä, juomat OK) jälkeen valot sammuvat klo 22.30 ja raasto.comin toimittajan pää putoaa tyynyyn.

Su 24.9.

Maratonpäivä. Raasto.comin toimituksen huonoin juoksija Z on tilannut herätyksen klo 5.30 ja oma kello on herättämässä samaan aikaan (tuplavarmistus), mutta kone herättää raasto.comin toimituksen huonoimman juoksijan jo klo 5.00. Hän kuuntelee hieman Lordia, juo puoli lirtaa urheilujuomaa verensokerin nostamiseksi yön jälkeen ja hyökkää aamupalalle tasan klo 6.00. Hyvin tehdystä tankkauksesta johtuen ei ole yhtään nälkä, mutta silti raasto.comin toimittaja syö hieman puuroa ja mysliä. Tämän jälkeen hän juo vielä lisää urheilujuomaa.

Koska omat juomat on toimitettava järjestäjille klo 7.30 mennessä, on raasto.comin toimittaja yhdessä T-P K:n kanssa tilannut taksin hotellin eteen klo 6.55. Juomat otetaan kantoon, kisavehkeet laitetaan päälle ja lähdetään kohti kisapaikkaa. Miljoonakaupungin katuja on aika paljon jo suljettu maratonin takia, joten taksikuski joutuu hieman raastamaan yrittäessään ajaa raasto.comin toimittajan ja T-P K:n mahdollisimman lähelle Brandenburgin porttia ja hyvin äijä siinä onnistuukin. Branderburgin portilta (jossa on 42 km:n paalu) muutama sata metriä kisa-alueelle käveltyään raasto.comin toimittaja ja T-P K saavat vietyä omat juomansa järjestäjille. Ensimmäinen huoli on ohi. Enää täytyy vain hoitaa itsensä ajoissa lähtöpaikalle ja juosta 42 km 195 m. 1 tunti 30 min ennen kisan alkua raasto.comin toimittaja vetää vielä energiageelin naamaansa.  

Ohjelmassa on makoilua puiston penkillä aina klo 8.15 asti, jonka jälkeen luovutetaan varusteet kisajärjestäjille. Kamojen jättämisen jälkeen Raasto.omin toimittaja jättää päällensä kisa-asun lisäksi vielä vanhan kalsaripaidan, joka on tarkoitus heittää päältä viime hetkellä ennen lähtöä. Tämän jälkeen vuorossa on kävely oman lähtökarsinan lähelle, 1 km verryttelyä + 3 kiihdytystä, meno lähtökarsinaan klo 8.45, kalsaripaita pois päältä, viimeiset puhaukset ennen lähtöä ja kello 9.00 startti.

Pamauksen kuultuaan raasto.comin toimittaja säntää matkaan. Tavoitteena on juosta maraton läpi 3.40 km-vauhtia ja niinpä muutamien ensimmäisten satojen metrien aikana raasto.comin toimittaja tunnustelee vauhtia. Tuota pikaa hän löytää mielestään 3.40-rytmin, minkä myös kello todistaa: 3 ekaa tonnia kaikki tasan 3.40. Ennen ensimmäistä juomapistettä raasto.comin toimittajaa hieman askarruttaa, löytääkö hän oman pullonsa pöydältä. Huoli on kuitenkin aiheeton, sillä pullot on merkattu siksi hyvin, että jo useita kymmeniä metrejä ennen pöytää hän tunnistaa pullonsa lukuisten muiden pullojen joukosta ja nappaa sen mukaansa vauhtia hiljentämättä. Vitosen paalu tulee vastaan ajassa 18.20.

Tasainen meno jatkuu. Tuuli on kovempi kuin raasto.comin toimittaja on kokenut Berliinissä koskaan, joten hän pyrkii pysyttelemään aina jonkun juoksijan selän takana voimiaan säästellen. Valitettavasti tämä vaikuttaa muidenkin vetohaluihin ja 10 kilometriä ohitetaan ajassa 36.47. Suuressa juoksijamassassa porukka elää koko ajan, välillä joku menee ohi ja välillä joku ohitetaan. Kun raasto.comin toimittaja peesaa porukan vetomiestä, alkaa tämä vähän ajan kuluttua kiemurrella kuin käärme haluamatta halkoa tuulta vastatuulessa. 

15 kilomeriin kuluu aikaa 55.20, joka on aavistuksen hiljaisempaa vauhtia, mitä raasto.comin toimittaja olisi halunnut. Hän päättää kuitenkin odottaa vielä ennen kuin lähtee puskemaan vastatuuleen, sillä 11 aiemmin juoksemallaan maratonillaan hän on oppinut ainakin sen, että maratonin toisella puoliskolla tarvitaan joka ainoa voimanripe mitä koneesta lähtee. Ennen puolimatkan on siis turha säntäillä. 15 kilometrin juomapiste on viimeinen, jossa raasto.comin toimittaja juo pelkkää urheilujuomaa.

19 kilometrin jälkeen raasto.comin toimittaja kaivaa taskustaan ensimmäisen energiageelin ja huuhtelee sen alas 20 kilometrin juoma-asemalla. Puolimatka ohittuu ajassa 1.17.58, mikä on noin minuutin hiljempaa kuin mitä raasto.comin toimittaja oli etukäteen suunnitellut. Juoksu tuntuu kuitenkin erittäin hyvältä ja heti puolimatkan jälkeen hän säntää vetämään juoksuporukkaansa tavoitteenaan negative split. Tuota pikaa raasto.comin toimittaja huomaa olevansa yksin omassa yhden hengen juoksuporukassaan. Liian kovaa aloittaneita maratoonareita alkaa tosin tulla jo tässä vaiheessa selkä edellä vastaan. Kälviän pojilla ei jostain syytä kulje ja Pirkolan tuttu hahmo tulee vastaan jossain 23 kilometrin paikkeilla ja 26 kilometrin kohdalla on vuorossa Hautamäki. Omasta kulkemattomuudestaan huolimatta Hautamäki jaksaa kannustaa myös raasto.comin toimittajan kaltaista tökkijää.

25 kilometrin kohdalla huiviin vedetään viimeinen tavallinen geeli, jatkossa ne tulisivat olemaan kofeiinipitoisia. Vastatuuli välillä 22-32 km on hirveä, mutta peesiä ei ole tarjolla. Yksin on painettava tuleen. 30 väliaika (1.50.57) onkin pettymys. Mahdollisuudet omaan ennätykseen (2.33.19) alkavat olla olemattomat. Onneksi kuitenkin joku espanjalaisen näköinen häiskä painaa takaa ohi noin 10 km maalista ja raasto.comin toimittaja iskeytyy öljyyn kuin hai. Samaan aikaan myös T-P K tulee ohitetuksi joka karjuu keuhkonsa pihalle kannustaessaan huonompaansa.

Espanjan häiskä vetää todella tasaisesti ja raasto.comin toimittaja huomaa pysyvänsä völjyssä. Hän tajuaa vetävänsä maratonin jälkipuoliskoa nyt hyvin lähellä negatiivista splittiä, mikä luonnollisesti antaa uusia voimia. Jos suurella massamaratonilla onnistuu säilyttämään vauhtinsa suunnilleen ennallaan, tarkoittamaa tämä sitä, että ohittelee porukkaa koko ajan, sillä 90 prosenttia porukasta aloittaa kisan sen päivän kuntoonsa nähden liian kovaa. Sekin antaa voimia taisteluun. Samoin sitä tekee yleisön kannustus, joka on välillä suorastaan korvia huumaava. Järjestäjien mukaan Berliinin maratonia seuraa reitin varrella noin miljoona ihmistä ja sen kyllä kuulee.

Hieman ennen 35 kilometrin paalua edessä näkyy Kykyrin hahmo, joka jaksaa kannustaa raasto.comin kaltaista, normaalisti itseään selvästi huonompaa juoksijaa rehdin maratonkoneen lailla, vaikka hänellä itsellä onkin päällä täydellinen kulkemattomuus. 35 kilometrin juoma-asemalla oleva geeli alkaa olla tarpeen, sillä nyt ensimmäistä kertaa kisassa raasto.comin toimittaja huomaa energian olevan vähissä. Geeli kihahtaa kuitenkin päähän jo parin minuutin jälkeen ja raasto.comin toimittaja jaksaa roikkua espanjalaisen völjyssä. 37 kilometrin kohdalla suomalaiskatsoja tarjoaa raasto.comin toimittajalle kofeiinigeeliä, mutta hän kuitenkin kieltäytyy, sillä uusi annos moista ainetta on odottamassa 40 kilometrin paalulla. Sen sijaan jatkuvasti nousevassa lämmössä raasto.comin toimittaja kaataa päälleen pullon vettä (kuten hän on tehnyt joka vesiasemalla kisan alusta lähtien).

40 kilometrin paalu tulee vastaan ajassa 2.28.20 (tässä vaiheessa pitäisi olla jo maalissa) ja raasto.comin toimittaja heittää viimeiset energiat huiviin. On kyseenalaista, onko 40 kilometrin kohdalla nautitusta energiasta enää mitään hyötyä 2,2 kilometrin päässä maalista, mutta raasto.comin toimittaja on huomannut sen henkisesti tärkeäksi itselleen. 35-40 kilometrin mittainen pätkä näet tuntuu maratonilla niin pitkältä, että on henkisesti tärkeää kun tietää jotain olevan tarjolla 40 kilometrin juomapisteellä.

Noin kaksi kilometriä ennen maalia reitti kääntyy pitkälle loppusuoralle, jonka päässä häämöttää Brandenburgin portti. Tätä suoraa hampaat irvessä takoessa raasto.comin toimittajasta tuntuu siltä, että portti ei tule yhtään lähemmäksi. Jokainen minuutti tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä ajalta ja jokainen metri ainakin kymmeneltä metriltä. Hirveällä raastolla portti alkaa kuitenkin suurenemaan silmissä ja noin 42 kilometrin paalulla raasto.comin toimittaja juoksee portin läpi rinta rinnan jo 32 kilometristä peesaamansa espanjalaisen kanssa. Vielä viimeinen 195 metrin puristus ja maali koittaa raasto.comin toimittajalle nettoajassa 2.36.18. Heti ensimmäiseksi maaliin päästyään hän menee kiittämään espanjalaista vetojuhtaansa, joka paljastuukin jenkki Oscar Asin Arranziksi. Asin Arranz sanoo: ”raastoimme viimeiset kilometrit kovaa.” Samaa sanoo myös kello, jonka mukaan toista kertaa maratonurallaan raasto.comin toimittaja pystyi juoksemaan 40 kilometrin ja maalin välin alle 8 minuutin. Muuten loppuajassa ei kuitenkaan ole hurraamista.

Maalialueen läpi kävellessään raasto.comin toimittaja nauttii järjestäjien virvokkeista frendaten samalla erään norjalaisen maratonsahaajan kanssa. Järjestäjien hierontapenkille mentäessä seuraan lyöttäytyy myös T-P K (2.38.02), jonka aika on OK siihen nähden, että tämä aikoinaan maratonin 2.19.05 juossut hurjimus on vuoden aikana harjoitellut varmaan neljäsosan siitä mitä raasto.comin toimittaja. Siinä on miesten lahjakkuudessa vähän eroa.

Raasto.comin toimittaja ja T-P K hakevat kamansa ja ajavat taksilla hotelliin. Taksin lämpömittari näyttää lämpötilaa 24,2 astetta, joten monilla maratonreitillä vielä taivaltavilla on edessään tuskainen kuumuushorkka (myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli kuumin sää koskaan Berliinin maratonin historiassa). Hotelliin päästyään raasto.comin toimittaja tarkistaa netistä aikansa, kirjoittaa raasto.comiin tunnelmiaan ja vetäytyy huoneeseensa puhkomaan verisiä rakkojaan ja kuuntelemaan Lordia. Suihkussa käytyään ja hetken huilailtuaan on aika mennä syömään. Loppupäivä / ilta kuluukin syödessä, levätessä (Lordia kuunnellessa, sillä kone hylkii unta) ja maratoonareiden kanssa frendatessa.

Ilalla raasto.comin toimittaja käy kisabanketissa tavoitteenaan saada Hailen ja Kurao Umekin nimmarit (vuonna 2003 raasto.comin toimittaja sai Berliinissä Tergatin nimmarin ja vuonna 2001 Naoko Takahashista hyviä kuvia), mutta tällä kertaa lihamuuri raasto.comin toimittajan ja em.henkilöiden välillä on niin suuri, että siihen ei ole mitään mahdollisuuksia. Haile pitää maratoonareille hienon puheen, jossa hän onnittelee kaikkia maaliin juosseita tasosta riippumatta. Siinä on raasto.comin toimittajan miestä sympaattinen heppu. Palattuaan hotelliin n. klo 24 raasto.comin toimittaja kuuntelee vielä hieman Lordia ennen kuin menee nukkumaan klo 1.00 yöllä.

Ma 25.9.

Maratonin jälkeinen päivä. Raasto.comin toimituksen huonoin juoksija Z herää jo 5.30 aamulla, sillä maratonin jälkeen kone hylkii unta. Hän kuuntelee hetken aikaa Lordia, käy netissä ja menee aamupalalle klo 6.30. Tämän jälkeen hän torkkuu puoliunessa klo 8.30 asti, minkä jälkeen on aika pakata kamat kasaan kotimatkaan varten. Kamat pakattuaan raasto.comin toimittaja käppäilee hieman kaupungilla ja lähtee klo 11.30 lentokentälle. Kone Suomeen nousee ilmaan klo 13.30 ja perillä Helsingissä olaan Suomen aikaa klo 16.30. Matkatavarat saatuaan raasto.comin toimittaja hyppää bussiin, joka on Turussa klo 19.35. Tämän jälkeen hän polkee polkupyörällä 17 minuuttia kotiin, jossa vaimo ja ennen kaikkea koira ovat innokkaina vastassa. Nyt alkaa maratonunivelka painaa toden teolla päälle ja valvottuaan väkisin pari tuntia, vaipuu raasto.comin toimittaja syvään uneen herätäkseen taas aamulla suunnittelemaan uusia maratontavoitteita. Toivoa sopii, että maraton kulkisi jatkossa kovempaa ja että ero kärkeen ei olisi yli puolta tuntia.

Hampurin maraton 2007

Hampurin maraton juostiin 29.4.2007. Lue raasto.comin kisaraportti ei niin huippunäkökulmasta Hampurista nyt!

Perjantai 27.4.

Herään helsinkiläisessä hotellissa klo 4.45 aamulla ja avaan teksti-tv:n. Siellä sanotaan: SAS:n lentolakko on päättynyt. Viimeiset pari päivää on ollut hirveää säätämistä tuon lakon takia. Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan minun piti lentää Hampuriin Turusta Kööpenhaminan kautta perjantaina klo 12.55, mutta kun SAS:n tanskalaisen lentohenkilökunta sai päähänsä mennä ennalta varoittamattomaan lakkoon tiistaina, on siitä lähtien lennot Kööpenhaminaan ja varsinkin sieltä eteenpäin peruttu. Lento olisi kyllä Hampuriin jotain muuta kautta SAS:n mukaan järjestynyt, mutta vasta lauantaina, mikä olisi tarkoittanut sitä, että peli maratonia ajatellen olisi pelattu. Kisapaikalle ei näet ole mitään järkeä reissata päivää ennen kisaa. Siispä oli otettava käyttöön suunnitelma B. Varasin Finnairilta lipun Helsingistä Hampuriin, mutta kone lähtisi jo perjantaina Helsingistä klo 7.50, joten Helsinkiin olisi mentävä yöksi. Finnairin lippu piti maksaa torstaihin klo 17 mennessä ja koska lakko ei siihen mennessä ollut loppunut, maksoin Finnairin lipun ja lähdin torstai-iltana Helsinkiin. Illalla nukkumaan mennessä lakko oli vielä päällä, mutta nyt aamulla herätessä se on siis päättynyt.

Turha on kuitenkaan murehtia läikkynyttä maitoa, sillä mikään ei saa nyt häiritä maratonkeskittymistä. Siispä mysliä ja tankkausjuomaa naamaan, kamat kantoon ja lentokenttäbussilla 35 minuuttia Helsingin lentoasemalle. Saavuttuani lentokentälle ja läpäistyäni turvatarkastuksen nousen Hampurin koneeseen ja olen täydessä unessa jo ennen kuin koneen pyörät irtautuvat maasta. 1,5 tunnin nukkumisen jälkeen herään ja puoli tuntia myöhemmin laskeudun Hampuriin paikallista aikaa klo 8.50. Otan kassini hihnalta ja astelen lentokentän ovesta ulkomaailmaan, missä kyyti suomalaiseen merimieskirkkoon on jo odottamassa.

Ahtaudun parin merikarhun kanssa samaan pakettiautoon, matkustan lentokentältä majapaikkaani merimieskirkkoon, syön siellä aamupalan, litkin tankkausjuomaa, huilaan tunnin, minkä jälkeen on aika lähetä lenkille. Ohjelmassa on 8 km, josta 6 minuuttia on kovaa (hieman maratonin kilpailuvauhtia kovempaa), jotta paikat aukeaisivat. Keli tuntuu todella kuumalta (se on 25 asetta, vaikka on vasta aamupäivä). Täytyy toivoa, että maratonpäivänä se olisi viileämpi. Lenkin ja suihkun jälkeen huilaan hetken, käyn läheisessä ruokapaikassa syömässä pastaa, menen metrolla kisaexpoon hakemaan kilpailunumeroni, palaan takaisin kämpille ja menen peiton alle tarkoituksenani nukkua päiväunet. Juuri kun olen vaipumassa uneen, oveen koputetaan. Kukapa muukaan siellä on kuin juuri pelipaikalle saapunut Pasi ”Elmeri” Hautamäki. ”Mitä äijä?” ”Mitäs tässä.” ”Oletko kunnossa?” ”Olenpa hyvinkin”. Tämän syvällisen keskustelun jälkeen vajoan unten maille ja herään herätyskellon ääneen vajaa 2 tuntia myöhemmin. Loppupäivä sujuu täyden maratonkeskittyneisyyden ja tankkauksen parissa. Illalla käyn vielä Elmerin ja hänen tyttöystävänsä, manageri Markku Varjon (maraton 2.35.30 v. 1990) sekä hänen valmennettavansa Juha Kuusiston kanssa syömässä. Tämän jälkeen on aika mennä nukkumaan ja uni tuleekin hyvin, sen verran manageri Varjon kertomukset suomalaisten armottomasta harjoittelusta Etelä-Afrikan leiriltä heikottavat.

Lauantai 28.4.

Maratonin aattopäivä. Herään paikallista aikaa klo 8.55 noin 9,5 tunnin yöunien jälkeen. Menen aamupalalle, huilaan tämän jälkeen tunnin ja lähden lenkille. Keli ei onneksi tunnu yhtä kuumalta kuin eilen. Ohjelmassa on 6 km kevyttä + 2 noin 100 metrin kiihdytystä. Jalat tuntuvat aika raskailta tankkauksen jäljiltä, mutta myös tietyllä tapaa kulkevaisilta. Tämä on hyvä merkki. Lenkin + suihkun jälkeen aloitan juomien lantrauksen, sillä mikäli Hampurissa meinaa käyttää omia juomia, on ne vietävä järjestäjille kisaa edeltävänä päivänä klo 15-18 välillä. Juomien osalta suunnitelmani on lukuisten edeltävien maratonien osalta muodostunut seuraavaksi: 5km:n, 10 km:n ja 15 km:n juoma-asemilla juon maximin urheilujuomaa. 20 km:n ja 25 km:n pisteillä juon myös urheilujuomaa, mutta laimeampana, sillä näillä kohtaa otan juoman kanssa energiageelit, jotka kannan kisashortsieni taskussa.  30, 35 ja 40 kilometrin asemilla puolestaan vedän naamaani kofeiinigeelit laimean urheilujuoman kera, jotka kiinnitän juomapulloihin, joista sitten revin ne irti.

Juomapullojen askartelun jälkeen käyn syömässä läheisessä pizzeriassa, nukun 50 minuutin päiväunet, minkä jälkeen onkin aika lähetä Elmerin kanssa viemään pulloja järjestäjille. Tämä reissu kestää edestakaisin noin tunnin, minkä jälkeen ohjelmassa on hieman makoilua ja klo 18.30 syön merimieskirkon pastajuhlassa vielä viimeiset pasta-annokset. Nyt kone on niin täynnä hiilareita, että alkumatka maratonilla saattaa tuntua aavistuksen tukkoiselta. Jonkin aikaa vielä kaveeraan manageri Varjon ja kumppaneiden kanssa, minkä jälkeen on aika vetäytyä omaan koppiin viimeisten maratonvalmistelujen pariin. Tähän kuuluu sen tarkistaminen, että chippi on kiinni kisakengässä, numerolappu kiinni kisapaidassa, valkovaseliini ja muut elintärkeät tuotteet kisakassissa ja tietenkin maratonyön nukkuminen. Kello 22.15 vajoan koiramaiseen maratonuneen.

Sunnuntai 29.4.

Maratonpäivä. Kello herättää minut klo 5.45. Kerrankin maratonaamuna nukun kellon ääneen saakka. Yleensä meikäläisen kone herättää ennen maratonia minut aiemmin. Heti herättyäni nautin urheilujuomaa ja menen aamupalalle, mihin kuuluu puuroa, hieman mysliä ja pari viipaletta ruisleipää. Tämän jälkeen alkaa onneksi tunkea. Suolen tyhjennyksen jälkeen ohjelmassa on maratonkeskittyneisyyden höystämää makoilua ja urheilujuoman nauttimista klo 7.30 asti, minkä jälkeen on aika lähteä kisapaikalle ja vetää naamaan viimeinen energiageeli ennen kisaa. Keli vaikuttaa viileydessään suorastaan ihanteelliselta (myöhemmin kävi ilmi, että lämpötila ei ollut maalissakaan kuin 15 astetta).

Metrolla Elmerin, Kuusiston, managerin Varjon ja merimieskirkon maratonpastorin Olli-Pekka Silfverhuthin kanssa kisapaikalle mentäessä piinaava maratonjännitys raatelee ilmaa. Kisapaikalle saavuttaessa viimeiset maratonvalmistelut vievät kuitenkin huomion pois ylenpalttisesta maratonjännityksestä. Hieron vaseliinia nivusiin, käyn verryttelemässä Elmerin kanssa 1 km, vedän pari kiihdytystä, yritän tyhjentää suolta lisää, jätän varusteet järjestäjille, astelen Elmerin kanssa lähtöpaikalle noin 8.42, vaihdan Jari Seppälän kanssa muutaman sanan, keskityn viimeiset hetket maratontranssissa ja ampaisen noin 16 000 muun kanssa lähettäjän pistoolista matkaan klo 9.00.

Starttipistoolin puhumisen tunnustelen sopivaa vauhtia ja eka tonni hujahtaa ohi ajassa 3.41. Vauhti tuntuu sopivalta. Tuota pikaa muodostuu hyvä juoksuporukka, johon kuuluu varmaan 20 juoksijaa. Tässä porukassa yritän valua mahdollisimman rennosti. Vitosen väliaika on 18.29, mikä on aavistuksen hiljaisempaa kuin ennen kisaa oli tarkoitus, mutta kehossa on tunne, joka kieltää kiihdyttämästä vauhtia. Vedetään tätä sitten. Vitosen juoma-asemalta nappaan oman juomapulloni vauhdin lainkaan hidastumatta. Tätäkin on vuosien varrella tullut harjoiteltua, samoin kuin juomapullojen merkkaamista niin, että näen oman pulloni monien pullojen seasta jo hyvissä ajoin ennen pöydän kohdalle saapumista.  

Meno jatkuu ja 10 kilometrin tolpalla kello näyttää aikaa 36.55. Vitonen 5 kilometristä 10 kilometriin on siis kestänyt 18.26. Mikäpä siinä. Samassa porukassa näyttävät suomalaisista juoksevan myös Elmeri ja Henri ”Henkka” Saari. 12 kilometrin kohdalla saavutaan Hampurin satamaan ja katsojia tienvarressa on kuin muurahaisia keossa. Kannustus on kova, mutta niin kova melu ei ole, etteikö manageri Varjon raaka ääni kuuluisi kaikkein kovimpana. Se mies osaa totta vieköön kannustaa, vaikka mieluusti olisi itsekin baanalla, jos jalkavammoiltaan pystyisi juoksemaan.  

15 kilometrin juottoasema on hämäävässä paikassa kaarteen ulkoreunassa, mutta kokeneena Hampurin kävijänä tiedän tämän ja osaa varautua moiseen. Sen sijaan Elmeri meinaa juosta siitä ohi, mutta ehdin varoittaa häntä. Sen sijaan Henkka ei kuule varoitusta, vaan paahtaa juomapöydän ohi pian kiroten erhettään. 15 kilometrin väliaika on 55.27 (10-15 km 18.33).

Letka pysyy edelleen kasassa ja onpa siinä mukana myös pari Eestin poikaa, jotka huikkailevat toisilleen jokaiseen kilometriin käytetyn ajan. ”3.42, 3.42, 3.41”, sanovat Eestin pojat 15-17 kilometrien ajoiksi. 20 kilometrin viitalla aikaa on kulunut 1.13.59 (15-20 km 18.32). Nyt tempaisen naamaani ensimmäisen energiageelin housuni taskusta. Puolimatka ohittuu ajassa 1.17.58, mikä tarkoittaa sitä, että mikäli meinaan juosta A-luokan (2.36), ei vauhti saa hyytyä toisella puoliskolla käytännössä yhtään.

Fuck! Toinen geeli taskusta on näköjään pudonnut, joten 25 kilometrin pisteellä (1.32.31, 20-25 km 18.32) minun on juotava pelkkää urheilujuomaa. Nyt vauhti tuntuu hieman kiihtyvän ja pian alusta asti koossa ollut 20 hengen porukka hajoaa. Isken joukon takapäästä vetäjien kantaan ja 27 kilometrin viivalla porukassamme ovat enää lisäkseni jäljellä Elmeri, eräs tumma miesjuoksija ja yksi naisjuoksija. ”Enää 15 km tv-kovaa jäljellä”, ajattelen pistäessäni jalkaa toisen eteen.

28 kilometrin kohdalla ajaudun kuin huomaamattani porukkamme kärkeen, mikä toki on siinä mielessä reilua, kun olen tähän asti vain peesannut. 30 kilometriä saapuu vastaan ajassa 1.50.52 (25-30 km 18.21). Pian juottopaikan jälkeen Elmeri ilmestyy rinnalleni vetämään ja aina 32 kilometriin saakka Suomi-pojat vetävät rinnakkain. ”Enää 10 km maaliin”, huikkaa Elmeri 32 kilometrin paalulla. Tähän asti meno on tuntunut hyvältä, mutta nyt alkaa tuntua hieman vaikealta. Niinpä siirryn taas peesaajaksi Elmerin ja porukkamme naisjuoksijan huolehtiessa vauhdinpidosta. Ei tunnu hyvältä ei, ja 32-35 kilometrin välisen pätkän joudun suorastaan roikkumaan pysyäkseni porukassa.

35 kilometrin kohdalla (2.09.16, 30-35 km 18.24) Elmeri kiihdyttää rajusti vauhtia heti juomapullonsa käteen saatuaan. Itsellä ei ole mitään mahkuja moiseen vauhdinlisäkseen ja niinpä tyydyn juoksemaan yhdessä tumman miesjuoksijan kanssa taaempana (joka myöhemmin paljastui nimeltään Paul Muluveksi). Sen sijaan porukkamme naisjuoksija (joka myöhemmin paljastui Sveitsin Angeline Flückiger-Jolyksi) alkaa jäädä. Ilmeisesti 35 kilometrin kohdalla nauttimani kofeiinigeeli alkaa vaikuttaa, koska nyt meno tuntuu paremmalta kuin muutamaa kilometriä aiemmin. Pystyn vetämään Muluven kanssa vuorovedolla.

Elmerin on täytynyt vetää 35-36 kilometrin välinen tonni lähelle 3.20, siksi nopeasti eroa on tullut, koska minun ja Muluven vauhti ei ole hyytynyt yhtään, sanoo maratonkello sisälläni. 37 kilometrin kohdalla Eppendorfin kaupunginosaan tultaessa yleisön kannustus on aiemmin ollut kovaa. Niin se on nytkin. Tämä antaa uutta pontta raastoon. 38 kilometrin jälkeen ero ei Elmeriin enää kasva ja 39 kilometrin kohdalla se näyttää jopa supistuvan. 40 kilometrin tolpalla aikaa on kulunut 2.27.53 (35-40 km 18.36), mikä merkitsee sitä, että viimeiset 2,2 kilometriä on vedettävä käytännössä alle 8 minuutin, jos meinaa juosta A-luokan. Elmeri on enää noin 10 sekunnin päässä. Nyt pistän kaiken peliin. Vedän aivan täpöillä Muluve völjyssäni ja 41 kilometrin kohdalla saavutan Elmerin. En jää peesaamaan, vaan painan täyttä raikua ohi. Olen varma, että Elmeri iskeytyy kantaan kuin hai. Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä Elmeri on vetänyt koneensa aivan punaiselle 35-36 kilometrin välillä tapahtuneessa nykäisyssään. Pian ei myöskään enää Muluven hengitystä kuulu takaa. Noin 41,5 kilometrin kohdalla manageri Varjo huutaa kovemmin kuin yksikään palosireeni ja yritän löytää vielä lisää vauhtia jaloista, vaikka tuntuukin, että ne ovat tarrautuneet tiehen kuin takiaiset ja vaikka kone ulisee jo kuin vanha moottorisaha. Loppusuoralla näen maalin yläpuolella olevan kellon ensimmäistä kertaa kun se näyttää aikaa 2.35.10. Tiukille menee, mutta uskon ehtiväni. Viimeiset kymmenet metrit ovat hirveää raastoa, eikä nyt ole aikaa tuuletella maaliin pääsyä. Vedän täysillä maalilinjalle saakka, missä kello pysähtyy aikaan 2.35.55 (nettoaika 2.35.52).   

Omat tunnelmani maalissa ovat hieman ristiriitaiset, sillä talven harjoitukset ja viimeinen kisa ennen maratonia (Mämmihölkkä Rauma 8 km 25.56) antoivat odottaa hieman parempaa tulosta (itse uskoin ennen kisaa juoksevani 2.32), mutta tällaista on mara. Maalikarsinassa etsin Muluven (2.36.05), kiitän häntä yhteistyöstä ja menen hänen sekä Elmerin (2.36.19) kanssa samaan valokuvaan. Sitten menemme Elmerin kanssa noutamaan järjestäjiltä tavaramme, nautimme järjestäjien virvokkeita ja frendaamme joidenkin maratoonareiden kanssa. Tässä muutamia kommentteja taiston tauottua: Elmeri: ”35 km paalulla ei tuntunut missään, joten nykäisin. Lopussa törmäsin seinään.” Atte Bjöklund (2.38.44): ”Paransin enkkaani 10 min. Olin talvella vielä paremmassa lyönnissä, mutta kunto katosi osittain Kenian leirille.” Henkka (2.39.32): ”Energiat loppuivat. Tuli varmaan tankattua liian vähän. Juomapullojen löytämisessä oli vaikeuksia.” Lisäksi suomalaisista Petri Juuri juoksi 2.38.52, Niclas Tylli 2.40.56 ja Jari Seppälä upeasti alle 2.30 ajallaan 2.29.58. Naisista Matleena Pankakoski veti 2.53.20, Katja Kemppinen 2.55.08 ja Sari Juuri 2.57.42. Pitkään minun ja Elmerin kanssa samassa porukassa juossut Sveitsin Angeline Flückiger-Joly (2.37.40) puolestaan totesi: ”En ole tyytyväinen aikaani, sillä tavoitteenani oli oman enkkari (2.34) petraus.”

Jonkin aikaa maalialueella palloiltuamme lähdemme Elmerin kanssa metrolla kohti merimieskirkkoa. Elemeri on valtavassa maratonhorkassa ja itseänikin palelee, vaikka päällä on tuulipuku ja sen alla pitkähihainen paita. Mukaan seuraan lyöttäytyy myös Elmerin tyttöystävä, joka hoiti hänelle uskotut huoltohommat hyvin, siksi ammattitaitoista Elmerin juottopuoli oli 13 ja 38 kilometrin kohdilla. Kirkolle saavuttuamme ohjelmassa on tunnelmien kirjoittamista raasto.comiin, hieman makoilua ja sitten lähdemme Elmerin kanssa saunaan, missä loputkin nesteet kehosta hikoavat pihalle. Jonkin aikaa saunottuamme mukaan lyöttäytyvät myös kirkon pastori Silfverhuth (nettoaika 3.15.28), manageri Varjo ja hänen valmennettavansa Juha Kuusisto (nettoaika 3.43.36), joka paransi enkkaansa 7 min. Saunan jälkeen manageri Varjo lähtee kotimatkalle Suomeen ja minä, Elmeri x 2 ja Kuusisto menemme syömään. Ruokailun jälkeen minä ja Kuusisto jätämme nuoren parin (Elmeri x 2) vetämään herkkää ja mennemme jokiristeilylle, käymme täydessä maratonenergiahukassa uudestaan syömässä, kunnes kello on jo 11 illalla. Kone on maratonin jälkeen kuolemanväsynyt ja uni saapuu tuota pikaa.

Maanantai 30.4.

Pling! Ylikierroksilla maratonin jälkeen käyvä kone herättää minut kello 2.30 yöllä. Tiedän kokemuksesta, että vähään aikaan on turha yrittää nukkua. Niinpä pakkaan hetken aikaan tavaroita kotimatkaa varten minkä jälkeen lähden kävelemään pimeään Hampurin yöhön (tietenkin ilman rahaa ja luottokorttia jos minut satutaan ryöstämään). Suuntaan kulkuni lähellä sijaitsevaa satamaan, missä ei tähän aikaan juuri ihmisiä näy. Läheisellä kuivatelakalla kuitenkin painetaan yövuoroa ja jotain isoa laivaa korjattaessa kipinät sinkoilevat Hampurin yöhön kuin sulava metalli (metal meltdown). Jonkin aikaa satamassa Elben rantaa käppäiltyäni palaan majapaikkaan ja herätän viereisessä huoneessa nukkuvan Kuusiston kello 4.00. Hänen koneensa nimittäin lähtee Suomeen klo 6.55. Tämän jälkeen itsellä tuntuu olevan uni taas tuloillaan ja vaivun uneen, joka tällä kertaa kestää aina kello 8.30:een asti.

Aamupalalla Elmeri kertoo sammuneensa täydessä maratonväsymyksessä illalla kello 9.30, mutta heränneensä aamulla jo viideltä täydessä maratonylikierroksisuudessa vailla unen hiventäkään silmissään. Aamupalan jälkeen on aika pakata kasaan loput kamat, olla möllöttää klo 11 asti, minkä jälkeen on lähdettävä lentokentälle. Kone Suomeen lähtee klo 13.20 ja tuskin olen ehtinyt istua paikalleni lentokoneessa kun olen jo täydessä unessa. Herään noin 1,5 tunnin kuluttua tästä ja puoli tuntia myöhemmin lentokone saavuttaa Suomen kamaran kello 16.20 Suomen aikaa. Saatuani kassini Helsingin lentokentän hihnalta on aika hypätä Turkuun vievään bussiin, joka on kello 19.35 Turussa. Kotikaupunkiini saavuttuani pyöräilen Turun linja-autoasemalta noin 17 minuuttia kotiin, missä rähjäisen maratonreissulaisen vastaanotto on vaimon ja koiran puolesta lämmin. Koiraa tosin kiinnostaa yhtä paljon luun kaluaminen kuin isännän kotiin saapuminen eli isännän kotiin saapuminen kiinnostaa sitä paljon.

Berliinin maraton 2013

Koska raasto.comin fanit ovat pyytäneet allekirjoittaneelta toistuvasti uusia maratonkisaraportteja jo julkaistujen jatkoksi (Frankfurt 2005, Hampuri 2006, Berliini 2006, Hampuri 2007), teen työtä käskettyä. Tämänkertaisen kisaraportin kirjoittamiseen on myös kaksi muuta syytä: ensinnäkin tämän vuoden Berliinin maraton oli meikäläisen uran 20. maraton (0 kertaa alle 2.30, 4 kertaa alle 2.35, 16 kertaa alle 2.40, 20 kertaa alle 3h).  Toiseksi, kyseessä oli ensimmäinen maratonini Berliinin maratonin Jubilee klubin jäsenenä. Kyseisen klubin pääsyvaatimuksena on vähintään 10 maaliin juostua Berliinin maratonia, jonka sain siis täyteen viime vuonna. Tämänkertainen Berliinin reissu meni näin:

Torstai 26.9.

Porista on pitkä matka maailmalle. Niinpä maratonreissulle pitää lähteä jo päivää aikaisemmin verrattuna aikoihin, jolloin asuin Turussa. Herään kotona klo 8.30, syön aamupalan, otan kassit kantoon ja lähden polkemaan vinkuvaisella pyörälläni kohti Porin rautatieasemaa. Juna Tikkurilaan lähtee klo 10.10. Kuuntelen koko matkan Dream Theater -nimisen laulu- ja soitinyhtyeen uutta levyä nimeltään Dream Theater. Se on tosi hyvä LP. Tikkurilaan saavutaan klo 13.45. Ensiksi menen läheiseen ravintolaan syömään, sillä maratontankkauksesta ei saa tinkiä, varsinkaan kun nykyisellä harjoittelulla (joka toinen päivä juoksua, joka toinen päivä spinningiä) aikaa kuluu maratonilla noin 20 minuuttia kauemmin kuin silloin kun juostiin kaksi kertaa päivässä. Ruokailun jälkeen nousen Tikkurilan asemalta lentokenttäbussiin.

Lentokentälle saavuttuani majoitun aivan kentässä kiinni olevan Hiltonin hotelliin. Majoitus siinä on yllättävän halpa hotellin loisteliaan tason huomion ottaen, mutta se selittyy sillä, että tähän hotellivaraukseen ei kuulunut peruutusturvaa. Hotellissa on äänieristetyt ikkunat, joten lentokoneiden melu ja möly ei kuulu hotellin huoneisiin. Hotellihuoneeseen saavuttuani menen tunniksi nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria. Sen jälkeen lähden lenkille. Ohjelmassa on 10 km kevyttä. Koska en uskalla juosta nykyään enää minkäänlaisia vetoja pohkeiden jatkuvan hirttäytymisriskin vuoksi, minulla on tätä nykyä koneessani vain kaksi vaihdetta: kevyt ja kova. Toisin sanoen, kaikki mikä ei ole kevyttä on kovaa. Lenkin ja suihkun jälkeen sullon hikiset lenkkikamat takaisin kasiin, menen alakerran ravintolaan syömään pastaa ja sitten kävelen noin 200 metrin matkan kassin kanssa lentoaseman lähtöselvitykseen, jonne jätän kassin siis jo lentoa edeltävä iltana, jolloin aamulla voi kävellä suoraan turvatarkastukseen. Toki juoksukengät jätän käsimatkatavaroihin, sillä maratoonari ei voi ottaa riskiä pakkaamalla niitä ruumaan menevään kassiin. Palaan takaisin hotellille, missä kuuntelen hieman Dream Theateria ennen nukkumaan menoa.

Perjantai 27.9.

Herään klo 5.30 ja menen aamupalapöytään tasan klo 6.00. Syön kunnollisen aamupalan, otan käsimatkatavarat mukaan, luovutan huoneen ja kävelen lentoaseman terminaaliin, menen turvatarkastuksen läpi ja kas kummaa, heti turvatarkastuksen toisella puolella törmään maratontuttuihin. Kukapa muukaan siellä on kuin Lasse Palmberg, Berliinin maratonin Jubilee klubin jäsen hänkin. Menemme Lassen kanssa juomaan kahvit ja puhumaan maratonjuttuja. Sitten on aika mennä lähtöportille ja ketkäpä muutkaan siellä ovat kuin vanhat Kyrkslätt IF:n kasvatit ja nykyiset Sjundeå IF:n miehet Magnus Hellström ja Thomas Sandvall. Toisin kuin minä, pojat eivät todellakaan ole mitään maratonkehäraakkeja, vaan tavoittelevat tulevassa kisassa alle 2.35:n aikoja. Sattuupa vielä niin, että lentokoneessa poikien paikat ovat aivan meikäläisen vieressä, joten koko matkan ajan puhumme poikain kanssa juoksujuttuja. Heistä on helppo huomata, että he suorastaan huokuvat maratonluottoa.

Berliiniin saapumisen jälkeen otan kassini hihnalta ja kävelen suoraan bussiin, jonka pääteasema on Zoologischer Garten. Aivan sinne asti en kuitenkaan mene, sillä Hotelli Mondial, jonne majoitun, sijaitsee pari kolme pysäkinväliä ennen pääteasemaa. On sanomattakin selvää, että kuuntelen koko bussimatkan Dream Theateria. Olen hotellilla noin klo 10, mutta huoneeni ei ole vielä valmis, joten jätän kassit hotellille ja lähden kohti Savignyplazin S-Bahn asemaa. Matkalla istahdan hetkeksi erääseen kahvilaan ja kuuntelen hieman Dream Theateria.

Menen Savignyplazin S-Bahnlinjan kautta, vaikka se ei ole lyhin reitti Tempelhofin vanhalle lentokentälle, missä on maratonexpo, koska haluan varmistaa, että linja Savignyplazilta Hauptbahnhofille on toiminnassa, sillä se on paras reitti maratonaamuna lähtöpaikalle. Tämä linja onkin toiminnassa ja menen sitä aina Friedrichstrasselle saakka, jossa tarkoituksena on vaihtaa Tempelhofin ohi kulkevalle U-Bahn –linjalle, mutta valitettavasti korjaustöiden takia olisi käveltävä Friedrichstrasselta 500 metriä ennen kuin pääsee U-Bahnille, mikä on täysin poissuljettu vaihtoehto, sillä ennen maratonia on vältettävä ylimääräistä kävelyä kuin ruttoa. Niinpä otan Friedrichstrasselta taksin Tempelhofiin. Taksimatkan aikana en kuuntele Dream Theateria, sillä juttelen taksikuskin kanssa. Hän on kotoisin vanhan Itä-Saksan alueelta ja muistaa kmmunismin ajat vielä hyvin, sillä mies oli muurin murtuessa vuonna 1989 19-vuotias. Saavun maratonexpon pihalle noin klo 11.30, mutta expo aukeaa vasta klo 12, joten minulla on aikaa istuskella puoli tuntia auringon paisteessa, ihmetellä maailman menoa ja kuunnella Dream Theateria.

Expon auettua en mene heti hakemaan kisanumeroani, vaan syömään pastaa. Pastaa syödessäni paikalle yllättäen saapuu maratonpariskunta Henkka ja Elina Saari. Henkan paras juoksu Berliinissä taitaa olla vuoden 2010 kaatosateessa juostu 2.37, jolloin asfaltin pinta oli petollisen liukas. Tällä kertaa hän on mukana vaimonsa jäniksenä. Puhun heidän kanssaan hieman maratonjuttuja, minkä jälkeen on aika mennä hakemaan kisanumero. Jubilee klubilaisten numeronhakutiskillä ei ole jonoa ja numeron haettuani (jokaisella klubilaisella on henkilökohtainen ”jäädytetty” kisanumero, joka on käytössä joka vuosi klubiin pääsemisen jälkeen) ja chipin aktivoituani suuntaan kohti klubilaisten omaa huonetta. Siellä tarjotaan klubin jäsenille ilmaiseksi kahvia ja pullaa ja lisäksi siellä pyörii maratonvideo viime vuoden kisasta. Olisi mielenkiintoista katsoa koko viime vuoden kisa läpi, mutta maratonkeskittyneisyys ei anna siihen mahdollisuutta, vaan on suunnattava kohti hotellia. Ostan vielä exposta vähän powerbarin geelejä sekä CEP:in kompressiosukat ja sitten menen kävelen metroasemalle.

Tällä kertaa menen suorinta reittiä hotellille, U-Bahnilla ensin Hallesches torille ja siellä vaihto toiselle linjalle ja sillä Uhlandstrasselle ja sieltä lyhyt kävelymatka hotellille. Nyt huoneeni on valmis ja sinne päästyäni mennen tunniksi nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria. Sen jälkeen menen syömään tuttuun italialaiseen paikkaan pastaa, minkä jälkeen palaan hotellille. Loppuilta kuluu televisiota äänettömästi katsellessa. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi kuunnella Dream Theateria samalla kun katsoo TV:tä. Mennen nukkumaan klo 22.30.

Lauantai 28.9.

Maratonin aattopäivä on aina henkisesti piinaavin. Nyt ei kuitenkaan ole enää maratontulospaineita, kuten oli asian laita jokaisella juoksemallani maratonilla vuosien 1997 ja 2010 välillä. Herään klo 8.15, kuuntelen sängyssä hieman Dream Theateria ja sitten mennen aamupalalle. Vedän kunnon aamupalan ja sitten palaan huoneeseen. Tarkoitus ei ole enää nukkua, mutta Dream Theaterin kuuntelu vaivuttaa minut vielä hetkeksi uneen. Herättyäni lähden lenkille. Ohjelmassa on 6 kilometrin kevyt lenkki. Sen jälkeen palaan hotellille, käyn suihkussa, kuuntelen hieman Dream Theateria ja sitten mennen läheiseen italialaiseen ravintolaan syömään pastaa. Ruokailun jälkeen kiinnitän kisanumerot paitaan ja chipin kenkään ja mennen tunniksi nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria.

Sitten alkaakin maratonpullojen askartelu. Olen käyttänyt jokaisella maratonillani omia juomia ja käytän niitä tälläkin kertaa. Jo ainakin 10 viimeisellä maratonilla tai ehkä jopa 15:lla taktiikka juomien suhteen on ollut seuraava: 5, 10 ja 15 km:n asemilla juon urheilujuomaa. 20 ja 25 km:n paaluilla otan urheilujuoman kera geelit kummallakin asemalla ja 30, 35 ja 40km: juottoloilla nautin urheilujuoman kera kofeiinipitoiset geelit. Geelit teippaan pulloihin kiinni ja lisäksi kannan kisahousujen taskuissa varalta kahta geeliä, jos jostain syytä en löydä pulloani pöydältä. Aina ne ovat kuitenkin löytyneet, kunhan vain merkkaa pullot tarpeeksi hyvin ja maratonammattimaisuudessa oleva henkilöhän merkkaa.

Pullojen askartelussa ja juomien lantrauksessa menee hyvä tovi. Kun ne ovat valmiita, katselen vähän aikaa äänettömästi televisiota. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi samalla kuunnella Dream Theateria kun katsoo TV:tä. Tämän jälkeen menen hotellin alakertaan syömään pastaa ja sitten palaan takaisin huoneeseen. Kuuntelen vielä vähän aikaa Dream Theateria, minkä jälkeen on aika lähteä Kurfürstendamnin päässä olevaan kirkkoon perinteiseen maratonin aattoillan Jumalanpalvelukseen. Sinne ei ole pitkä kävelymatka. Olen kirkossa klo 20.15 ja Jumalanpalvelus alkaa klo 20.30. Istun Palmbergin Lassen viereen. Jumalanpalveluksen aikana pappi kertoo saksaksi perinteiset maratonjuttunsa, mistä meikäläinen ei ymmärrä muuta kuin sanan ”marathon”, mutta tunnelma kirkossa on hyvä, kuten aina. Jumalanpalveluksen jälkeen kävelemme Lassen kanssa takaisin hotelleihimme, Lasse Californiaan ja minä Mondialiin. Sitten suoritan viimeiset toimenpiteet, kuten maratonpussin pakkauksen ja mennen nukkumaan klo 22.30.

Sunnuntai 29.9.

Herään klo 5.15, juon heti herättyäni urheilujuomaa ja kuuntelen hieman Dream Theateria. Sitten sivelen valkovaseliinia varpaisiin ja vedän kompressiosukat jalkaan ja kisavaatteet päälle. Mennen aamupalalle tasan klo 6.00, jolloin se aukeaa tai oikeastaan jo vähän vaille. Syön aamupalan, minkä jälkeen on eräs maratontuloksen kannalta tärkeä jännityksen aihe, nimittäin se, alkaako tunkea. Jos tunkee, maratonilla on odotettavissa päivän kuntoon nähden vähintään kohtalainen kulku, mutta jos ei tunge, on tulossa vaikeuksia. Onneksi meikäläisellä kuitenkin tunkee. Tämän toimenpiteen jälkeen otan huoneesta kisakassin kantoon ja lähden S-bahnilla kisapaikalle. Omat juomat pitää olla järjestäjillä viimeistään klo 7.30. Niiden jättöpaikka on kuitenkin muuttunut 10 edellisestä vuodesta ja hetken aikaa meinaa jo iskeä paniikki, kunnes löydän paikan klo 7.20.

Pullot jätettyäni makoilen hetken aikaa läheisellä puiston penkillä, minkä jälkeen on aika hinkata vaseliinia nivusiin ja etsiä oma varusteiden jättöpaikka. Jubilee klubilaisilla se on kohtuullisen lähellä lähtökarsinaa. Jätän varustekassin järjestäjille, tungen pöksyihini pari geeliä ja lähden uhrausvaatteet päällä kohti lähtökarsinaa. Jokainen maratonammattilaisuudessa oleva henkilö jättää kisa-asun päälle uhrausvaatekerran, jonka hän riisuu vasta noin 5 min ennen lähtöä. Tämä pitää koneen lämpimänä lähtöhetkeen asti, eikä tuiki tärkeää energiaa kulu paleluun. Tietojeni mukaan uhrausvaatteet luovutetaan kilvan jälkeen Berliinin kodittomille. Matkalla karsinaan törmään Timo, Lasse ja Hannu Keroon, jotka ovat täydessä maratonfiilingissä. Niin pitääkin. Saavun karsinaan noin 15 min ennen lähtöä, riisun uhrausvaatteet muutamaa minuuttia ennen lähtöä ja sitten onkin kaikki valmiina lähtöön.

Startti tapahtuu klo 8.45. Koska olen ollut tänä vuonna tasaisessa 38 min kympin ”kunnossa” tiedän, että missään olosuhteissa en voi lähteä liikkeelle edes 4 min / km-vauhtia. Jos on hyvä päivä, ajattelen pystyväni nykyisessä kunnossani juoksemaan maratonin läpi noin 4.05 / km. Vedän alun tunteella yrittäen löytää sopivaa rytmiä. Kone tietää tämän ja vauhti pyörii juuri tuon 4.05:n tuntumassa. Ennen 5 kilometriä hieman jännittää kuten aina, että onko juomat toimitettu pöydälle. Jos juoma löytyy helposti 5 kilometrin paalulta, ne löytyvät yleensä myös muilta asemilta, sanoo maratonkokemus. Huoli juoman löytymättömyydestä on kuitenkin aiheeton ja näen pulloni pöydällä jo varmaan 50 metriä ennen pöytää ja nappaan sen mukaani pöydältä ottamalla siihen teippaamastani kepistä kiinni tarvitsematta hidastaa lainkaan vauhtia. 5 kilometrin väliaika on 20.12.

Koska minulla on ollut viimeiset vuodet jatkuvia pohjevammoja, yritän välttää kaltevaa alusta. Varsinkin vasemmalle kallellaan oleva alusta on sen puolen pohkeelleni myrkkyä (nuorena ei tarvinnut ajatella mitään tien kaltevuuksia lainkaan). Oikealla puolelle kallellaan oleva tie ei puolestaan tee hyvää sen jalan akillesjänteelle. Tämä tarkoittaa sitä, että aina en juokse samalla puolella tietä kuin muu maratoonarijono, vaan etsin mahdollisimman tasaista pintaa. Jos sitä ei ole tarjolla, juoksen mieluummin oikealle puolelle kallellaan olevaa puolta, sillä jos pohje leikkaa kesken maratonin kiinni, matka päättyy siihen. 10 kilometrin paalu tulee vastaan ajassa 40.40.

Meno tuntuu aika hyvältä ja vauhti kohtuullisen helpolta. Vanhalle Itä-Saksan paraatikadulle Karl-Marx Alleelle käännyttäessä vastaan iskee kuitenkin melkoinen tuuli. Berliinissähän tuuli ei pääse yleensä kovin pahasti maratonreitille, siksi suojainen se on, mutta tällä kertaa tuuli todella tuntuu varsinkin, kun muu joukko juoksee vasemmalle kallellaan olevaa puolesta, mutta meitsi etsii tien keskeltä tasaista. Tältä mahtipontiselta kadulta mahtipontisen suihkulähteen kiertämisen jälkeen pois käännyttäessä pääsen kuitenkin vetäytymään taas maratonjoukon suojaan. 15 kilometrin väliaika on 1.01.05. Tämä on viimeinen geelitön juoma-asema meikäläisen maratonpläänissä.

Juoksu jatkuu tasaisena ja matka taittuu sitä vauhtia kuin sen on tarkoitettu taittuvan. 20 kilometrin viistalla (1.21.34) vedän ensimmäisen geeli-urheilujuomayhdistelmän. Hyvin tuntuu geeli uppoavan. Jotkut eivät pysty ottamaan geelejä urheilujuoman kera, mutta meikäläisellä se ei ole koskaan ollut ongelma. Puolimatkassa (1.26.02) uskon pystyväni juoksemaan toisen puoliskon suunnilleen samaa vauhtia.

Berliinin maraton on todella tasainen, mutta ainoa loiva nousu reitillä osuu noin 25 ja 28 kilometrin välille. 25 kilometrin laatalla (väliaika 1.42.00) koittaa kilvan ensimmäinen takaisku. Huomaan, että juomapöydällä on kaksi meikäläisen pulloa. Järjestäjät ovat siis siirtäneet toisen pulloista väärään koriin, vaikka olin itse merkannut pulloihin huolellisesti, että mikä pullo tulee mihinkin koriin ja laittanut pullojen jätön yhteydessä kunkin pullon sille kuuluvaan koriin. Tämä tarkoittaa sitä, että jollain jäljellä olevista juomapisteistä minulle ei ole pulloa lainkaan ja juuri niillä sitä tarvittaisiin eniten. No, onneksi taskussa on kaksi varageeliä ja juoksu kulkee hyvin, joten mikäs hätä tässä on rallattaa. Tuulta on kuitenkin sen verran, että en usko maailman ennätyksen olevan kärjelle tänään mahdollisen. Meikäläisellä tuuli ei sen sijaan haittaa, koska tässä maratonvauhdissa mukana on runsaasti maratonseuraa.

30 kilometrin matolla (2.02.37) pullo löytyy, joten puuttuva pullo on joko 35 tai 40 kilometrissä. Toivon sen olevan jälkimmäisessä, sillä 35 kilometrin juoma-asema on äärimmäisen tärkeä, koska 35 ja 40 kilometrin välinen vitonen on maratonin piinaavin. Noin 10 kilometrin päässä maalista takaa tulee ohi joku suomalainen, jota en tunne. Hän huikkaa mennessään pari kannustusta. Mies tuntee meikäläisen suomalaiseksi siitä, että selässäni lukee ”Tuomas, 11. Teilnahme”.

32 kilometrin paalun jälkeen matka alkaa ensimmäisen kerran painaa toden teolla. Pystyn kuitenkin ylläpitämään vauhtia kohtuullisesti. 35 kilometrin paalun jälkeen (2.23.26) tapahtuu kuitenkin juuri se, mitä pelkäsin: pulloani ei ole pöydällä. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, vaan kaivan taskustani geelin ja vedän sen alas veden kanssa. Lihaksistosta alkaa olla energiat sen verran vähissä, että kaivan toisen ja viimeisen varageelini taskusta vielä 37 kilometrin paikkeilla. Sen vedän alas kuivana. Kaikki eivät pysty vetämään geelejä alas kuivana, koska se mömmö tarttuu kitalakeen, mutta meikäläiselle se ei tuota ongelmia. Sitä vastoin suurempi ongelma on, että lihaksistosta on kaikki kimmoisuus hävinnyt ja etureidet huutavat maratontuskaa. Pystyn kuitenkin jatkamaan eteenpäin juoksuisaa liikettä.

Potsdamer Palzilla 38 kilometrin jälkeen kiroan pitkää ja suoraa tietä, jonka loppua ei horisontissa näy. Tiedän reitin kääntyvän vasemmalle hieman ennen 40 kilometrin paalua ja odotan tätä käännöstä lakkaamattoman herpaantumattomasti. Kilometrit tuntuvat todella pitkiltä, kunnes vihdoin tie kääntyy ja sivuutan 40 kilometrin paalun (2.44.39). Otan viimeisen pulloni pöydältä ja vedän viimeisen geelin ja sitten taon kohti maalia. Hieman 40 kilometrin jälkeen näen edessäni itselleni tuntemattoman nuorukaisen (myöhemmin hänen nimekseen paljastui Maunu Toivari), jonka selässä lukee Turun Urheiluliitto. Juoksen kaverin kiinni juomapullo kädessäni ja tarjoan juomaa. Hän sanoo: ”ei kiitos, join just” ja sitten kenties siitä sisuuntuneena alkaa lappaa jalkaa toisen eteen siihen tahtiin, että meikäläinen ei pysty. Tosin en edes noteeraa kaverin nykäisyä, koska kaali on niin sumussa. Päässä takoo vain, että maaliin on päästävä. Hieman 41 kilometrin jälkeen reitti kääntyy Under den Lindenille, mikä päässä näkyy Branderburgin portti ja 42 kilometrin paalu. Portti tulee vastaa todella hitaasti, mutta tuleepa kumminkin ja sen läpi juostuani on jäljellä enää loppusuora. Erehdyn loppusuoran puolivälissä tuulettamaan, mikä maksaa bruttoajassa 2.54 alituksen. Huomaan tämän liian myöhään ja vaikka vedän viimeiset kymmenet metrit aivan täpöillä, aika on 2.54.00. Nettoaikana toki menee alle (2.53.53, ensi vuonna en muuten kehtaa enää lähteä A-karsinasta, koska viimeisestä 2.40-alituksesta on niin monta vuotta).  

Maalissa on normaali maratonfiilis eli valtava helpottuneisuus siitä, että pääsin maaliin. Tämä ei koskaan ole itsestään selvyys niinkin haastavassa lajissa kuin maraton, sillä mitä tahansa voi matkalla tapahtua kanveesiin vajoamisesta jalkojen pettämiseen. Maalissa otan mitalin vastaan suomea puhuvalta rouvalta. Luulen, että sama rouva pujotti mitalin kaulaani jo vuonna 2000, jolloin juoksin Berliinissä ensimmäisen kerran. Maalissa kaveeraan myös sen kaverin kanssa, joka ohitti minut 32 kilometrin päässä maalista. Luultavasti hänen nimensä on Kristo Halme Karkkilan pojista. Hänen aikansa on 2.52.32 ja hän kertoo parantaneen rekordiaan noin viidellä minuutilla. Noin ison rekordisiivun leikkaaminen on mahtava suoritus!

Erottuani Helmeen seurasta menen hakemaan varustekassini, puen vaivalloisesti varusteet päälleni, koska koko ajan meinaa joku paikka krampata, istuskelen vähän aikaa penkillä auringosta nauttien ja sitten kävelen Hauptbahnhofille ja siitä U-Bahnilla Savignyplatzille ja siitä kävellen hotellille. Ennen hotellihuoneeseen menoa katson aulassa netistä virallisen tulokseni ja hieman myös muiden tuloksia. Omat puoliskoni kisassa olivat 1.26.02 ja 1.27.51, joten juoksu oli tähän kuntoon nähden aika lailla optimaalinen. Tuloksia katsoessani iloisen suunnattomasti Thomas Sandvallin juoksemasta 2.31:sta sekä Jarno ”Mogli” Maimosen 2.36:sta. Thomas ei turhaan sanonut perjantaina lentokoneessa olevansa ennätyskunnossa ja saaneensa 40 kilometrin lenkeistä koneeseensa rutkasti maratonkestoa. Mogulin suorituskaan ei yllättänyt millään lailla. Ehkä suomalaisittain kovin veto oli kuitenkin Timo Toivarin uskomaton 2.38.20, jolla hän voitti M50-sarjan. Muistini mukaan Berliinissä ei kukaan suomalainen 50-sarjalainen ole juossut noin kovaa sitten Risto Laitisen päivien.

Juon aulassa vielä maratontuloksia katsellessani kupillisen kahvia ja sitten lähden huoneeseen. Siellä lähettelen ensin maratontekstareita kavereille ja sitten mennen suihkuun. Suihkun jälkeen kuuntelen hieman Dream Theateria ja sitten lähden syömään. Suuntaan Hard Rock Cafee:hen, sillä Berliinissä minulla on perinteenä syödä maratonin jälkeen aika siellä, eikä vähiten siksi, että siellä on seinällä Mick Marsin kitara vuoden 1987 Girls, Girls, Girls -kiertueelta. Ruokailun jälkeen on jo kiire Bernauer strasselle, sillä siellä on Berliinin muurin museo, missä en ole koskaan käynyt, enkä tiedä kuinka pitkään se on auki. Niinpä otan Hard Rock Cafen edestä taksin Bernauer Straselle. Onneksi muurimuseo on vielä auki. Katon siellä pari järkyttävää filmiä Berliinin muurin mielettömyydestä, ostan aiheesta pari kirjaa ja sitten menen ulos katsomaan paikkaa, johon muuria on jätetty vielä jäljelle. Istuskelen myös muurien välisellä kuolemanvyöhykkeellä tunnin ajan ja ihmettelen historian tapahtumia.

Ilta alkaa jo hämärtyä ja aurinko laskea, kun menen U-Bahnilla Potsdamer Plazille. Istun siellä eräässä kahvilassa jonkin aikaa, kunnes menen Portsdamer Plazin pilvenpiirtäjään, jossa on Euroopan nopein hissi. Siellä näköalatasanteella vietän noin puoli tuntia katsellen alla levittäytyvää kaupunkia. Tuuli ylhäällä on kylmä ja kova, joten en viitsi olla siellä pidempään. Alas päästyäni päätän mennä vielä syömään ja sen jälkeen menen U-Bahnilla Witterbergplazille, josta vaihdan junaa Uhlandstrasselle. Sielä kävelen hotelliin, jonne saavun noin klo 22. Katson vielä äänettömästi televisiota jonkin aikaa. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi samalla kuunnella Dream Theateria kun katsoo TV:tä. Menen nukkumaan noin klo 22.30, mutta uni ei kuitenkaan meinaa tulla, koska kone käy maratonin jälkeen kierroksilla. Niinpä päätän kuunnella vähän Dream Theateria. Sen jälkeen ei kulu kauaakaan kun olen jo unessa.

Maanantai 30.9.

Plim! Kuten aina maratonin jälkeisenä yönä, ylikierroksilla käyvä kone herättää minut klo 4.23. Niinpä alan pakkaamaan tavaroitani ja sen jälkeen kuuntelen hieman Dream Theateria. Herään jonkin ajan päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria. Sen jälkeen menen aamupalalle, syön rauhassa kunnon aamupalan, haen tavarat huoneestani, luovutan huoneen, menen bussipysäkille ja ajan bussilla lentokentälle. Ostan kentältä vaimolle tuliaisia, kuuntelen siellä hieman Dream Theateria, luovutan kamat hihnalle, menen turvatarkastuksen läpi nousen koneeseen, joka lähtee Suomeen klo 12. Nukun melkein koko lentomatkan Suomeen. Siellä odotan bussia tunnin, jonka aikana sattumalta näen, kun laulu- ja soitinyhtye HIM:n pojat tulevat kotiin ulkomailta. Klo 15.55. hyppään Poriin menevään bussiin, joka on nykyisessä kotikaupungissani hieman ennen klo 20. Sen jälkeen kävelen linja-autoasemalta rautatieasemalle, otan pyöräni ja poljen kotiin, mikä tarkoittaa sitä, että taas on yksi maratonreissu päätöksessään.

Teksti: Tuomas "Z" Zacheus