Frankfurtin maraton 2005
Frankfurtin maraton juostiin
30.10.2005. Kyseinen paikka sijaitsee Saksassa. Myös raasto.comin toimitus oli
paikalla. Seuraava kisaraportti julkaistaan vain ja ainostaan raasto.comissa.
Nopea reitti
Frankfurtin maraton on yksi
Saksan tunnetuimmista maratonkilvoista Berliinin ja Hampurin ohella. Kun
Berliinin miesten reittiennätys on 2.04.55, ovat Hampurin ja Frankfurtin
vastaavat 2.07.27 ja 2.08.29. Naisissa Berliinin, Hampurin ja Frankfurtin
ennätykset puolestaan kirjataan lukemin 2.19.12, 2.24.35 ja 2.25.12.
Frankfurtin reittiä voi siis sanoa kohtalaisen nopeaksi. Tämä puolesta puhuu
myös se, että esimerkiksi sellaiset raastomestarit kuin Jaakko Kero ja Marko
”vaitsa” Vaittinen ovat alittaneet 2.20 siellä. Suuruusluokaltaan Frankfurtin
maraton on runsaan 10 000 juoksijan kisa eli siis hieman pienempi kuin
noin 20 000 juoksijan Hampuri puhumattakaan yli 30 000 menijän
Berliinistä.
Tämän(kin) vuoden maratonille
järjestäjät olivat onnistuneet haalimaan tukun kansainvälisen luokan
huippumenijöitä, joihin kuului myös Suomen raastovaltti Janne Holmen.
Huippujuoksijoiden kisaa edeltävän illan palaverissä (johon raasto.com sai
salakuljettua piilokärkensä Jukka Keron) syntyi juoksijoiden (ja heidän
valmentajiensa) välillä kuulemma kiistaa siitä, pitäisikö kärkiryhmän jänisten
vetää puolimatkaan ajassa 1.04.20 vai 1.04.40 (tarkkaa touhua). Lopulta
taivuttiin siihen, että kärjen väliaika tulisi olemaan 1.04.40. Kakkosryhmän
jänisten oli tarkoitus saapua puolimatkaan ajassa 1.05.20 ja tässä ryhmässä
myös Holmen suunnitteli juoksevansa. Koska raasto.comin toimituksesta
Frankfurtissa oli paikalla ainoastaan Z, suunnitelma oli hänen osaltaan saapua
puolimatkaan ajassa 1.16 ja vetäistä toinen puolisko samaa kyytiä tai raastaa
peräti ”negative split”, ts. juosta toinen puolisko kovempaa kuin eka.
42 km 195m
Frankfurtin maratonin erottaa
monesta muusta kansainvälisestä maratonista se, että siellä lähtö on vasta klo
11. Jos ei kuulu eliittiryhmään, on syytä tunkea itsensä lähtöpaikalle
viimeistään 10 minuuttia ennen starttia. Verrytellessään lähtövaatteen edessä
muina miehinä eliittiryhmän seassa, raasto.comin toimittajaa vastaan juoksivat
Vaajakosken koneet Matti Haapala ja Jari Lahti sekä Hämeenlinnan raastojyrä Kari
Virtanen. Olipa paikalla myös mailerisuuruus Juha ”käki” Kukkamo, joka juoksi
kilvan Jaakko Herrasen numerolla. Kun edellä mainitut Suomi-pojat olivat
onnistuneet raivaamaan tiensä lähtöviivalle heti eliittiryhmän taakse, olikin
jo aika puhista viimeiset puhaukset ennen lähtöä.
Lähtölaukauksen pamahdettua
kisaa ei ehditty juoksemaan vielä kaukaakaan, kun eliittiryhmä jo katosi
raasto.comilta kauas horisonttiin. Koska reitti kierteli aluksi aivan
Frankfurtin keskustassa, tuli kärki myös jossain 8 km:n kohdalla vastaan tien
toista puolta. Se näytti viilettävän ohi juuri ohjeiden mukaista 1.04.40
puolikkaan vauhtia (puolikas oli lopulta 1.04.42) ja Holmen rentoili
kakkosryhmässä kevyen näköisesti (puolikkaan väliaika hänellä tuli olemaan
1.05.50). Raasto.comin toimittajalla sen sijaan tuntui hyvin tehdystä
tankkauksesta johtuen tuossa kohtaa aavistuksen tukkoiselta.
10 km:n väliaikapiste oli
todennäköisesti hieman väärässä paikassa päätellen siitä, että kaikilla tuntui
toinen vitonen olleen selvästi ensimmäistä kovempi. Joka tapauksessa tämän
jälkeen reitti lähti kulkemaan poispäin Frankfurtin pilvenpiirtäjien katveesta.
10km:n ja 20km:n väli oli aika lailla suoraa tietä muutamaa pientä mutkaa
lukuun ottamatta. Porukka tuntui olevan voimainsa tunnossa, siksi railakkaan
oloista vauhtia moni kilpakumppani pyyhki tuolla suoralla ohi raasto.comin
toimittajasta, joka päätti pitäytyä toistaiseksi tasaisessa n. 3.40 /
km-vauhdissa veisaten viis kilpakumppanien vauhdinjaosta. 15 km:n ja 20km:n
välin raasto.comin toimittaja juoksi eräässä porukassa, johon kuului joku
italiaanon näköinen häiskä, joka tunki koko ajan iholle. Sille oli pakko
näyttää kuinka Suomi-poika raastaa.
Puolimatkaan saavuttiin
ajassa 1.16.35 eli juuri sopivassa aikataulussa. Tässä vaiheessa raasto.comin
toimittajalla ei ollut tukkoisuudesta enää tietoakaan, vaan juoksu tuntui
kulkevan kepoisanlaisesti. 26 km:n jälkeen reitti nousi jonkun ison maantien
laitaan, missä paikalla ei ollut yleisöä yhtään, mutta eipä kulunut kauaakaan
kun jo juostiin jonkun esikaupunkialueen poikki, missä katsojat kannustivat
myös raasto.comin toimittajan tasoisia menijöitä.
30 km:n kohdalla juoksu
tuntui edelleen hyvältä ja pian tämän jälkeen alkoi pitkä suora, joka jatkui
paria mutkaa lukuun ottamatta aina 38 kilometriin saakka. 30 km:n väliajasta
raasto.comin toimittaja laski loppuaikansa tulevan olemaan todennäköisesti
2.33-2.34 edellyttäen, että hyytymistä ei tapahdu. Niitä hurjapäitä, jotka
olivat voimainsa tunnossa pyyhkineet ohi 10-20 km:n välillä alkoi nyt tulla selkä
edellä vastaan runsain mitoin. Jonkinlaisena hidasteena tuntui olevan tosin
vastainen tuuli jota vastaan raasto.comin toimittaja nojautui kuin Verderlei de
Lima konsanaan.
Aina 36 kilometriin asti
juoksu sujui hyvin, mutta sitten alkoikin hirvittävä raasto jalkojen
tönkköönnyttyä. 37 kilometristä maaliin raasto.comin toimittaja irvisti koko
ajan. Frankfurtin maratonilla on se henkisesti raskas piirre, että reitti käy
noin 37,5 kilometrin kohdalla aivan maalialueen vieressä, minkä jälkeen
kierretään kuitenkin vielä muutaman kilometrin lisälenkki. 38 km:n kohdalla
tien toista puolta toimittajaa vastaan kohti maalia viiletti Belgian
naissuuruus (ennätys 2.23) Merleen Renders. Tätä ei ollut aikaa kuitenkaan
seurata kovinkaan keskittyneesti, sillä elimistössä polttava tuska vei kaiken
huomion. Hampaat alkoivat narista hirvittävästä irvistämisestä noin 39 km:n
kohdalla, jolloin oli pakko siirtyä Koichi Morishitan käyttämään ”kala kuivalla
maalla –irvistykseen.” 40 km:n paalulla oli kansaa valtavasti ja he jaksoivat
kannustaa myös raasto.comin toimittajan kaltaisia tavallisia taapertajia, mutta
sitäkin kovempia raastajia.
Viimeiset 2 km 195m
sujahtivat alle 8 min, mikä on raasto.comin toimittajan ennätys 40 km:n ja
maalin välillä. Maaliintulo Frankfurtissa on järjestetty hienosti hallin
sisälle, jossa juostaan noin viimeiset 50 m. Raasto.comin toimittajan saapuessa
maaliin (2.34.46) kyseinen halli oli aivan täynnä sakkia ja tunnelma oli
luonnollisesti helpottunut viimeisten kilometrien raivoamisen tauottua. Maalialueen
takana olevalla anniskelualueella näkyivät olevan myös Kälviän raivoraastaja
Petri Kykyri (ilman paitaa) ja Vaajakosken vetokone Matti Haapala. Raasto.comin
pikahaastattelussa Kykyri (2.30.51) kertoi, että hän oli vajonnut maaliviivan
ylitettyään kanveesiin, mistä mies oli kannettu ensiaputiloihin. Sieltä hän oli
noussut letkunjäljet suonissaan nauttimaan järjestäjien virvokkeista. Haapala
(2.32.46) taas kertoi taipaleen 35 kilometristä maaliin olleen suorastaan
infernaalista tuskaa vauhdin pudottua neljään minuuttiin / km. Sisukkaasti
Suomi-pojat olivat kuitenkin leiviskänsä hoitaneet.
Seuraavana päivänä
raasto.comin toimittaja tapasi pikaisesti Janne Holmenin eliittiryhmän hotellin
aulassa. Hän kertoi olevansa hieman pettynyt aikaansa (2.14.58), koska
tavoitteena hänellä oli ollut Jukka Toivolan SE:n (2.11.35) murskaaminen. 25
kilometriin asti juoksu oli kuulemma kulkenut hyvin, mutta sitten oli meno
alkanut hieman painaa. Janne totesi myös, että hänen mielestään reitillä
puhissut tuuli ei juurikaan menoa hidastanut. Seuraavaksi hänellä on
luonnollisesti tähtäimessään kevätmaraton EM-kisojen ohella.
Yhteenvetona Frankfurtin
maratonista voidaan sanoa, että sen reitti on kohtalaisen nopea: siinä ei ole
paljon mäkiä eikä ylettömästi jyrkkiä mutkia. Järjestelyt pelaavat siellä
(kuten saksanmaalla yleensäkin) rasvatun koneen kaltaisella jämäkkyydellä.
Heikkoutena kisassa on se, että reitti on melko altis tuulelle ja että
2.15-2.25 tasoisille raastajille sieltä ei kenties löydy tarpeeksi muita juoksijoita
auttamaan vetotöissä viimeisen kympin tuskassa.
Hampurin maraton 2006
Hampurin maraton juostiin
23.4.2006 Hampurissa. Kyseinen paikka sijaitsee Hampurissa. Raasto.com oli
tapahtumien keskipisteessä. Lue Hampurin maratonin kisaraportti yksinoikeudella
nyt raasto.comista.
Hampurin maraton on
osanottajamäärältään Saksan toiseksi suurin kilpa heti Berliinin maratonin
jälkeen. Osanottajia on noin 20 000 ja yleisöä reitin varrella noin puoli
miljoonaa, joten aivan kyläkilpailusta ei ole kyse. Reitti on osoittautunut
kautta vuosien kohtalaisen nopeaksi, onhan Espanjan Julio Rey juossut siellä
2.07-aikoja viime vuosina tiuhaan tahtiin. Tämän vuoksi ei ollut ihme, että
myös raasto.comin toimitus löysi itsensä tuosta pohjoissaksalaisesta
kaupungista maratonin aikaan. Paikalla toimituksesta olivat Toho Hell ja Z.
Lisäksi Suomalaisista raastajista maisemissa näkyivät olevan mm. Vesa Erojärvi,
Jaakko Herranen, Jari Seppälä, Maija Oravamäki, Mira Tuominen ja Kimmo
Toivainen.
Järjestäjät olivat hankkineet
miesten kisaan jäniksiä kolmeen eri vauhtiin. Ensimmäiset kolme jänistä
vetäisivät 2.06-vauhtia, toiset kolme jänistä 2.08-vauhtia ja viimeiset kolme
jänistä 2.09-vauhtia. Tämän kuultuaan raasto.comin toimitus oli yhtä mieltä
siitä, että moisessa touhussa ei ole mitään järkeä. Selvää nimittäin oli, että
2.08 ja 2.09 ryhmät tulisivat juoksemaan yhdessä. Paljon järkevämpää olisi
ollut laittaa jäniksiä esimerkiksi 2.06, 2.10 ja 2.12-vauhteihin. Naisissa
puolestaan jäniksiä oli tarjolla 2.20, 2.24 ja 2.29 aikoja tavoitteleville.
Tämän lisäksi eräällä saksattarella oli mukana omat jänikset, jotka vetivät
hänelle 2.31-vauhtia. Tulossa olisi siis armoton raasto, jossa armoa ei
annettaisi, mutta eipä sitä kukaan pyytäisikään.
Kovaa peliä
maratonilla
Kisa-aamun valjetessa
sunnuntaiaamuna 23.4. aattopäivänä riehuneesta sateesta ei ollut enää tietoakaan.
Lämpötila oli maratonille ihanteellinen noin kymmenen astetta, eikä tuulikaan
tuntunut juuri hönkivän. Kaikki oli siis valmista armottomaan rutistukseen,
jossa tuska polttaisi kehon karrelle kuin palaneen korpun. Lähtöviivan taakse
kokoontuneet tuhannet ja taas tuhannet juoksijat olivat varmaan yhtä mieltä
siitä, että keli oli omien ennätysten juoksemiseen unenomainen. Kysymys oli
vain siitä, kuinka ihmiset pystyisivät kestämään kipua.
Kisan startatessa liikkeelle
kello 9.00 paikallista aikaa huippujuoksijat alkoivat latomaan kolmen minuutin
kilometrejään, kun taas raasto.comin toimittaja Z:n kaltaiset hölkkärit
tyytyivät noin 3.40 km-vauhtiin. Ei ollut vielä ehditty juoksemaan kauaakaan,
kun Raasto.comin toimittaja Z jo löysi sopivan vauhdin erään naisjuoksijattaren
ryhmästä, jolla oli mukana oman seuransa kaksi miesjuoksijaa. Nämä vetivät
erittäin tasaista vauhtia, joten mikäs oli raasto.comin toimituksen
heikoimmalla lenkillä läpsytellä mukana völjyssä. Kuinka pitkään hän siinä
kestäisi?
Kolme ekaa kymppiä sujuivat
raasto.comin peränpitäjältä ajassa 36.48, 36.02 ja 36.38, mutta kolmenkymmenen
kilometrin paalun jälkeen oli selvää, että loppumatka tulisi olemaan tuskan
kyllästämää taistelua vauhdin hiipumista vastaan. Tässä taistelussa tosin
suurena etuna oli valtavasti kannustava yleisö, joka muodosti reitille aina 35
kilometristä maaliin asti muutaman metrin levyisen kujan, jossa meteli oli
valtava (vrt. Suomen kylämaratonit, jossa känniläiset pilkkaavat). Viimeisen
vitosen alkaessa 37,2 kilometrin kohdalla raasto.comin toimittaja oli
tuskissaan. Jalat olivat kuin liimaantuneet maantiehen ja niiden nosteleminen
irti siitä tuntui vaativan yli-inhimillisiä ponnistuksia. Kaiken lisäksi
mahtavasti juossut Maija Oravamäki sujahti hieman ennen 40 kilometrin paalua
ohi kuin kiitoradalta ylös nouseva lentokone, jolloin raasto.comin toimittajan
henkinen selkäranka katkesi kuin rutikuiva korsi. Viimeiset 2,2 kilometriä
olivat kauheaa vääntöä. Loppusuoralle kaarruttaessa maalin päällä oleva kello
näytti 2.35:n alkuosia. Äkkiä raasto.comin toimittaja muisti A-luokan tuloksen
olevan 2.36, johon saattaisi olla hirvittävällä raastolla mahdollisuuksia.
Viimeisten kymmenten metrien silmät kiinni –irvistyksen jälkeen maaliviima
vihdoin ylittyi ajassa 2.35.57 (nettoaika 2.35.52), joten kerrankin sekunnit
olivat raasto.comin toimittajan puolella.
Eipä kulunut aikaakaan, kun
maalialueelta löytyi muitakin suomalaisia. Raasto.comin pikahaastattelussa
(flash interviews) suomalaisten
kommentit olivat kisan jälkeen seuraavia:
Toho (2.20.27): ”Valtava
pettymys. Peli on pelattu.”
Hell (2.23.57): ”Ei muuta
kuin kaljaa koneeseen.”
Erojärvi (keskeytys):
”Valtava pettymys. Peli on pelattu.”
Herranen (2.29.44): ”Pari
kertaa on mennyt niukasti päälle 2.30, onneksi nyt meni alle. Tavoitteet olivat
kovemmat. Tänään saunotaan.”
Seppälä (2.31.54): ”Meni
paremmin kuin viiteen vuoteen. Olin muuten eilen katsomassa HSV:n matsia.”
Oravamäki (2.35.37): ”Upeaa.
Mahtavaa. 2.35! En meinaa uskoa tätä. Toinen puolisko kovempaa kuin eka. Upeaa.
Mahtavaa”.
Tuominen (2.51.42): ”Aloitin
liian kovaa.”
Tämän lisäksi Kimmo ”raasto”
Toivainen juoksi oman ennätyksensä 2.41.08
Raasto.comin toimittajan omat
tunnelmat kisan jälkeen olivat kaksijakoiset. Kovempaakin olisi mara saanut
liikahtaa, mutta toisaalta kauden aiempien esitysten (Tulppaanijuoksu)
perusteella kovin paljon parempaa ei ollut realistista odottaa. Iltapäivällä
Herrasen ja Erojärven kanssa Suomen merimieskirkossa saunoessa ja
kestävyysjuoksusta jauhaessa mieli alkoi kuitenkin kuin itsestään jo askarrella
seuraavissa tavoitteissa. Ja illan jo hämärtyessä hampurinsuomalaisen Markku
Nurmisen siirtolapuutarhan pöydän antimista yhdessä maratonhenkisten ihmisten
kanssa nauttiessa oli jo selvää, että maratoneja juostaan jatkossakin.
Berliinin maraton 2006
Berliinin maraton juostiin
24.9. samannimisessä Saksan pääkaupungissa. Myös raasto.comin toimitus oli
luonnollisesti paikalla siellä missä sattuu ja tapahtuu. Lue raasto.comin
kisaraportti Berliinin maratonilta vain raasto.comista.
Pe 22.9.
Raasto.comin
toimituksen huonoin juoksija Z herää kotonaan klo 5.00 aamulla. Hän säntää
aamupalapöytään syömään puuroa ja muroja sekä lukemaan päivän lehden.
Urheilusivuilla on juttu SM-maratonista. Mukava huomata, että vielä löytyy
sellaisiakin urheilutoimittajia, jotka kirjoittavat muustakin kuin peleistä ja
leikeistä tai moottorien kamppailusta moottoreita vastaan. Aamupalan jälkeen
raasto.comin toimittaja sanoo näkemiin vaimolle ja koiralle, minkä jälkeen hän
ottaa kassit kantoon, ajaa polkupyörällä 17 minuutin matkan Turun
linja-autoasemalle ja hyppää Helsinki-Vantaan lentoasemalle vievään bussiin.
Uran viides matka Berliinin maratonille on alkanut.
Miksi raasto.comin
toimituksen huonoin juoksija sitten lähtee merta edemmäs kalaan, kun samana
viikonloppuna olisi tarjolla Joutsenossa SM-maraton? Syyt tähän ovat seuraavat:
1) Berliin maratonin reitti on maailman nopein 2) tunnelma siellä on parempi
kuin missään toisella raasto.comin toimittajan juoksemalla maratonilla, joten
3) sieltä saa sellaisia elämyksiä, joita raasto.comin toimittajan kaltainen
kokenut juoksija tarvitsee pystyäkseen motivoiman itsensä lenkille 4)
SM-maratonilla raasto.comin toimituksen huonoimmalla juoksijalle ei olisi ollut
mitään mahdollisuuksia mitaleille joten 5) joku SM-maratonin 10-15 sija ajalla
2.35-2.40 ei anna raasto.comin toimittajalle mitään. Varjopuolena Berlinissä
juoksemissa on puolestaan se, että ilmastonmuutoksesta johtuen ennen
maratonille sään puolesta niin hyvä ajankohta syyskuun lopussa alkaa olla liian
lämmin.
Bussimatkan aikana
raasto.comin toimittaja litkii tankkausjuomaa (tankkaus on aloitettu
keskiviikkoaamuna sisältäen aika lailla hiilihydraattipitoista ravintoa).
Lentokentälle saavuttuaan ja turvatarkastuksen selvitettyään raasto.comin
toimittaja menee lentokentän levykauppaan kuuntelemaan Lordin uusinta ja
ilokseen hän huomaa, että se rokkaa kuin peura. Niinpä hän ostaa kyseisen levyn
ja marssii levyä kuunnellen lentokentän ravintolaan syömään pastaa.
Jonkin ajan kuluttua
raasto.comin toimittaja astuu lentokoneeseen, vetää vyön kiinni ja lentää
Berliinin. Sää kaupungissa on vuodenaikaan nähden kuuma, mutta ei tunnu miltään
aivan tappohelteeltä. Lentokentältä raasto.comin toimittaja suuntaa kisaexpoon
hakemaan kilpailunumeronsa ja aktivoimaan jalkaan kiinnitettävän chippinsä,
minkä jälkeen hän suuntaa nopeasti tiensä hotelliin, joka sijaitsee kisareitin
varrella noin 33 kilometrin paalulla. Hotellissa ohjelmassa on tunnin verran
loikoilua ja Lordin kuuntelua, minkä jälkeen on aika lähteä lenkille. T-P K:n
kanssa juostaan 9 km, josta 6 minuuttia on kovaa (n. 3.27 / km), jotta lihasten
hiilihydraattitönkkö hieman aukeaisi. Tämän jälkeen mennään aika nopeasti
syömään nuudeleita, kuunnellaan hieman Lordia, minkä jälkeen raasto.comin
toimittaja vajoaa unten maille klo 22 paikallista aikaa.
La 23.9.
Maratonin
aattopäivä. Raasto.comin toimituksen huonoin juoksija Z herää yhdeksän tunnin
yöunien jälkeen, kuuntelee herättyään peiton alla hieman Lordia, menee
aamupalalle, loikoilee tunnin peiton alla ja kuuntelee Lordia, kunnes on aika
lähteä lenkille. T-P K:n kanssa juostaan 6 km hyvin hiljaa, noin 5 muutin
km-vauhtia, minkä jälkeen vedetään pari n. 100 metrin kiihdytystä. Lenkin
jälkeen ohjelmassa on ruokailu. Tämän jälkeen katsotaan hotellin aulan
tietokoneesta SM-maran tuloksia, spekuloidaan niitä, minkä jälkeen raasto.comin
toimittaja vetäytyy huoneeseensa päiväunille.
Iltapäivä kuluu
maratonvalmistelujen parissa. Juomien lantraus ja juomapullojen merkkaus vie
paljon aikaa. Jos Berliinin maratonin kaltaisella 40 000 juoksijan massakisassa
näet meinaa käyttää omia juomia, on ne merkattava niin hyvin, että ne varmasti
löytyvät juottopöydiltä ilman, että niitä pitää pysähtyä hakemaan. Juomien
osalta raasto.comin toimittajan taktiikka on seuraava: kolmella ensimmäisellä
juottoasemalla (5km, 10km, 15 km) hän juo maximin urheilujuomaa. 20 ja 25
kilometrin juoma-asemilla urheilujuoma on laimeampaa, mutta niiden kanssa
huuhdotaan kurkusta alas powerbarin energiageelit, jotka raasto.comin
toimittaja kantaa juoksushortsiensa taskussa. Kolmeen viimeiseen
juomapisteeseen (30 km, 35 km, 40 km) tuleviin juomapulloihin raasto.comin
toimittaja teippaa kiinni kofeiiniä sisältävät powerbarin energiageelit, jotka
hän nauttii laimean urheilujuoman kera.
Loppupäivä kuluu
Lordin kuuntelun, TV:n katselun ja yleisen makoilun parissa. Kello 19 on
ohjelmassa päivän viimeinen ruokailu hotellin ruokalassa, pastaa vielä
viimeisen kerran. Myös pari Kälviän poikaa tulee käymään hotellissa, jossa
heidän kanssaan vaihdetaan muutama sana. Hieman jutellaan myös muiden
maratonhenkisten ihmisten kanssa, jonka jälkeen on aika vetäytyä omaan koppiin
odottamaan kidutuspaaluun pääsemistä. Viimeisten tarkastelun jälkeen
(numerolappu kiinni kisapaidassa, chippi kiinni kisakengissä, juomat OK)
jälkeen valot sammuvat klo 22.30 ja raasto.comin toimittajan pää putoaa
tyynyyn.
Su 24.9.
Maratonpäivä.
Raasto.comin toimituksen huonoin juoksija Z on tilannut herätyksen klo 5.30 ja
oma kello on herättämässä samaan aikaan (tuplavarmistus), mutta kone herättää
raasto.comin toimituksen huonoimman juoksijan jo klo 5.00. Hän kuuntelee hieman
Lordia, juo puoli lirtaa urheilujuomaa verensokerin nostamiseksi yön jälkeen ja
hyökkää aamupalalle tasan klo 6.00. Hyvin tehdystä tankkauksesta johtuen ei ole
yhtään nälkä, mutta silti raasto.comin toimittaja syö hieman puuroa ja mysliä.
Tämän jälkeen hän juo vielä lisää urheilujuomaa.
Koska omat juomat
on toimitettava järjestäjille klo 7.30 mennessä, on raasto.comin toimittaja
yhdessä T-P K:n kanssa tilannut taksin hotellin eteen klo 6.55. Juomat otetaan
kantoon, kisavehkeet laitetaan päälle ja lähdetään kohti kisapaikkaa.
Miljoonakaupungin katuja on aika paljon jo suljettu maratonin takia, joten
taksikuski joutuu hieman raastamaan yrittäessään ajaa raasto.comin toimittajan
ja T-P K:n mahdollisimman lähelle Brandenburgin porttia ja hyvin äijä siinä
onnistuukin. Branderburgin portilta (jossa on 42 km:n paalu) muutama sata
metriä kisa-alueelle käveltyään raasto.comin toimittaja ja T-P K saavat vietyä
omat juomansa järjestäjille. Ensimmäinen huoli on ohi. Enää täytyy vain hoitaa
itsensä ajoissa lähtöpaikalle ja juosta 42 km 195 m. 1 tunti 30 min ennen kisan
alkua raasto.comin toimittaja vetää vielä energiageelin naamaansa.
Ohjelmassa on
makoilua puiston penkillä aina klo 8.15 asti, jonka jälkeen luovutetaan
varusteet kisajärjestäjille. Kamojen jättämisen jälkeen Raasto.omin toimittaja
jättää päällensä kisa-asun lisäksi vielä vanhan kalsaripaidan, joka on
tarkoitus heittää päältä viime hetkellä ennen lähtöä. Tämän jälkeen vuorossa on
kävely oman lähtökarsinan lähelle, 1 km verryttelyä + 3 kiihdytystä, meno
lähtökarsinaan klo 8.45, kalsaripaita pois päältä, viimeiset puhaukset ennen
lähtöä ja kello 9.00 startti.
Pamauksen
kuultuaan raasto.comin toimittaja säntää matkaan. Tavoitteena on juosta maraton
läpi 3.40 km-vauhtia ja niinpä muutamien ensimmäisten satojen metrien aikana
raasto.comin toimittaja tunnustelee vauhtia. Tuota pikaa hän löytää mielestään
3.40-rytmin, minkä myös kello todistaa: 3 ekaa tonnia kaikki tasan 3.40. Ennen
ensimmäistä juomapistettä raasto.comin toimittajaa hieman askarruttaa, löytääkö
hän oman pullonsa pöydältä. Huoli on kuitenkin aiheeton, sillä pullot on
merkattu siksi hyvin, että jo useita kymmeniä metrejä ennen pöytää hän
tunnistaa pullonsa lukuisten muiden pullojen joukosta ja nappaa sen mukaansa
vauhtia hiljentämättä. Vitosen paalu tulee vastaan ajassa 18.20.
Tasainen meno
jatkuu. Tuuli on kovempi kuin raasto.comin toimittaja on kokenut Berliinissä
koskaan, joten hän pyrkii pysyttelemään aina jonkun juoksijan selän takana
voimiaan säästellen. Valitettavasti tämä vaikuttaa muidenkin vetohaluihin ja 10
kilometriä ohitetaan ajassa 36.47. Suuressa juoksijamassassa porukka elää koko
ajan, välillä joku menee ohi ja välillä joku ohitetaan. Kun raasto.comin
toimittaja peesaa porukan vetomiestä, alkaa tämä vähän ajan kuluttua
kiemurrella kuin käärme haluamatta halkoa tuulta vastatuulessa.
15 kilomeriin
kuluu aikaa 55.20, joka on aavistuksen hiljaisempaa vauhtia, mitä raasto.comin
toimittaja olisi halunnut. Hän päättää kuitenkin odottaa vielä ennen kuin
lähtee puskemaan vastatuuleen, sillä 11 aiemmin juoksemallaan maratonillaan hän
on oppinut ainakin sen, että maratonin toisella puoliskolla tarvitaan joka
ainoa voimanripe mitä koneesta lähtee. Ennen puolimatkan on siis turha
säntäillä. 15 kilometrin juomapiste on viimeinen, jossa raasto.comin toimittaja
juo pelkkää urheilujuomaa.
19 kilometrin
jälkeen raasto.comin toimittaja kaivaa taskustaan ensimmäisen energiageelin ja
huuhtelee sen alas 20 kilometrin juoma-asemalla. Puolimatka ohittuu ajassa
1.17.58, mikä on noin minuutin hiljempaa kuin mitä raasto.comin toimittaja oli
etukäteen suunnitellut. Juoksu tuntuu kuitenkin erittäin hyvältä ja heti
puolimatkan jälkeen hän säntää vetämään juoksuporukkaansa tavoitteenaan
negative split. Tuota pikaa raasto.comin toimittaja huomaa olevansa yksin
omassa yhden hengen juoksuporukassaan. Liian kovaa aloittaneita maratoonareita
alkaa tosin tulla jo tässä vaiheessa selkä edellä vastaan. Kälviän pojilla ei
jostain syytä kulje ja Pirkolan tuttu hahmo tulee vastaan jossain 23 kilometrin
paikkeilla ja 26 kilometrin kohdalla on vuorossa Hautamäki. Omasta
kulkemattomuudestaan huolimatta Hautamäki jaksaa kannustaa myös raasto.comin
toimittajan kaltaista tökkijää.
25 kilometrin
kohdalla huiviin vedetään viimeinen tavallinen geeli, jatkossa ne tulisivat
olemaan kofeiinipitoisia. Vastatuuli välillä 22-32 km on hirveä, mutta peesiä
ei ole tarjolla. Yksin on painettava tuleen. 30 väliaika (1.50.57) onkin pettymys.
Mahdollisuudet omaan ennätykseen (2.33.19) alkavat olla olemattomat. Onneksi
kuitenkin joku espanjalaisen näköinen häiskä painaa takaa ohi noin 10 km
maalista ja raasto.comin toimittaja iskeytyy öljyyn kuin hai. Samaan aikaan
myös T-P K tulee ohitetuksi joka karjuu keuhkonsa pihalle kannustaessaan
huonompaansa.
Espanjan häiskä
vetää todella tasaisesti ja raasto.comin toimittaja huomaa pysyvänsä völjyssä.
Hän tajuaa vetävänsä maratonin jälkipuoliskoa nyt hyvin lähellä negatiivista
splittiä, mikä luonnollisesti antaa uusia voimia. Jos suurella massamaratonilla
onnistuu säilyttämään vauhtinsa suunnilleen ennallaan, tarkoittamaa tämä sitä,
että ohittelee porukkaa koko ajan, sillä 90 prosenttia porukasta aloittaa kisan
sen päivän kuntoonsa nähden liian kovaa. Sekin antaa voimia taisteluun. Samoin
sitä tekee yleisön kannustus, joka on välillä suorastaan korvia huumaava.
Järjestäjien mukaan Berliinin maratonia seuraa reitin varrella noin miljoona
ihmistä ja sen kyllä kuulee.
Hieman ennen 35
kilometrin paalua edessä näkyy Kykyrin hahmo, joka jaksaa kannustaa
raasto.comin kaltaista, normaalisti itseään selvästi huonompaa juoksijaa rehdin
maratonkoneen lailla, vaikka hänellä itsellä onkin päällä täydellinen
kulkemattomuus. 35 kilometrin juoma-asemalla oleva geeli alkaa olla tarpeen,
sillä nyt ensimmäistä kertaa kisassa raasto.comin toimittaja huomaa energian
olevan vähissä. Geeli kihahtaa kuitenkin päähän jo parin minuutin jälkeen ja
raasto.comin toimittaja jaksaa roikkua espanjalaisen völjyssä. 37 kilometrin
kohdalla suomalaiskatsoja tarjoaa raasto.comin toimittajalle kofeiinigeeliä,
mutta hän kuitenkin kieltäytyy, sillä uusi annos moista ainetta on odottamassa
40 kilometrin paalulla. Sen sijaan jatkuvasti nousevassa lämmössä raasto.comin
toimittaja kaataa päälleen pullon vettä (kuten hän on tehnyt joka vesiasemalla
kisan alusta lähtien).
40 kilometrin
paalu tulee vastaan ajassa 2.28.20 (tässä vaiheessa pitäisi olla jo maalissa)
ja raasto.comin toimittaja heittää viimeiset energiat huiviin. On kyseenalaista,
onko 40 kilometrin kohdalla nautitusta energiasta enää mitään hyötyä 2,2
kilometrin päässä maalista, mutta raasto.comin toimittaja on huomannut sen
henkisesti tärkeäksi itselleen. 35-40 kilometrin mittainen pätkä näet tuntuu
maratonilla niin pitkältä, että on henkisesti tärkeää kun tietää jotain olevan
tarjolla 40 kilometrin juomapisteellä.
Noin kaksi
kilometriä ennen maalia reitti kääntyy pitkälle loppusuoralle, jonka päässä
häämöttää Brandenburgin portti. Tätä suoraa hampaat irvessä takoessa raasto.comin
toimittajasta tuntuu siltä, että portti ei tule yhtään lähemmäksi. Jokainen
minuutti tuntuu huomattavasti sitä pidemmältä ajalta ja jokainen metri ainakin
kymmeneltä metriltä. Hirveällä raastolla portti alkaa kuitenkin suurenemaan
silmissä ja noin 42 kilometrin paalulla raasto.comin toimittaja juoksee portin
läpi rinta rinnan jo 32 kilometristä peesaamansa espanjalaisen kanssa. Vielä
viimeinen 195 metrin puristus ja maali koittaa raasto.comin toimittajalle
nettoajassa 2.36.18. Heti ensimmäiseksi maaliin päästyään hän menee kiittämään
espanjalaista vetojuhtaansa, joka paljastuukin jenkki Oscar Asin Arranziksi.
Asin Arranz sanoo: ”raastoimme viimeiset kilometrit kovaa.” Samaa sanoo myös
kello, jonka mukaan toista kertaa maratonurallaan raasto.comin toimittaja
pystyi juoksemaan 40 kilometrin ja maalin välin alle 8 minuutin. Muuten
loppuajassa ei kuitenkaan ole hurraamista.
Maalialueen läpi
kävellessään raasto.comin toimittaja nauttii järjestäjien virvokkeista
frendaten samalla erään norjalaisen maratonsahaajan kanssa. Järjestäjien
hierontapenkille mentäessä seuraan lyöttäytyy myös T-P K (2.38.02), jonka aika
on OK siihen nähden, että tämä aikoinaan maratonin 2.19.05 juossut hurjimus on
vuoden aikana harjoitellut varmaan neljäsosan siitä mitä raasto.comin toimittaja.
Siinä on miesten lahjakkuudessa vähän eroa.
Raasto.comin
toimittaja ja T-P K hakevat kamansa ja ajavat taksilla hotelliin. Taksin
lämpömittari näyttää lämpötilaa 24,2 astetta, joten monilla maratonreitillä
vielä taivaltavilla on edessään tuskainen kuumuushorkka (myöhemmin kävi ilmi,
että kyseessä oli kuumin sää koskaan Berliinin maratonin historiassa).
Hotelliin päästyään raasto.comin toimittaja tarkistaa netistä aikansa,
kirjoittaa raasto.comiin tunnelmiaan ja vetäytyy huoneeseensa puhkomaan verisiä
rakkojaan ja kuuntelemaan Lordia. Suihkussa käytyään ja hetken huilailtuaan on
aika mennä syömään. Loppupäivä / ilta kuluukin syödessä, levätessä (Lordia
kuunnellessa, sillä kone hylkii unta) ja maratoonareiden kanssa frendatessa.
Ilalla raasto.comin
toimittaja käy kisabanketissa tavoitteenaan saada Hailen ja Kurao Umekin
nimmarit (vuonna 2003 raasto.comin toimittaja sai Berliinissä Tergatin nimmarin
ja vuonna 2001 Naoko Takahashista hyviä kuvia), mutta tällä kertaa lihamuuri
raasto.comin toimittajan ja em.henkilöiden välillä on niin suuri, että siihen
ei ole mitään mahdollisuuksia. Haile pitää maratoonareille hienon puheen, jossa
hän onnittelee kaikkia maaliin juosseita tasosta riippumatta. Siinä on
raasto.comin toimittajan miestä sympaattinen heppu. Palattuaan hotelliin n. klo
24 raasto.comin toimittaja kuuntelee vielä hieman Lordia ennen kuin menee
nukkumaan klo 1.00 yöllä.
Ma 25.9.
Maratonin
jälkeinen päivä. Raasto.comin toimituksen huonoin juoksija Z herää jo 5.30
aamulla, sillä maratonin jälkeen kone hylkii unta. Hän kuuntelee hetken aikaa
Lordia, käy netissä ja menee aamupalalle klo 6.30. Tämän jälkeen hän torkkuu
puoliunessa klo 8.30 asti, minkä jälkeen on aika pakata kamat kasaan
kotimatkaan varten. Kamat pakattuaan raasto.comin toimittaja käppäilee hieman
kaupungilla ja lähtee klo 11.30 lentokentälle. Kone Suomeen nousee ilmaan klo
13.30 ja perillä Helsingissä olaan Suomen aikaa klo 16.30. Matkatavarat
saatuaan raasto.comin toimittaja hyppää bussiin, joka on Turussa klo 19.35.
Tämän jälkeen hän polkee polkupyörällä 17 minuuttia kotiin, jossa vaimo ja
ennen kaikkea koira ovat innokkaina vastassa. Nyt alkaa maratonunivelka painaa
toden teolla päälle ja valvottuaan väkisin pari tuntia, vaipuu raasto.comin
toimittaja syvään uneen herätäkseen taas aamulla suunnittelemaan uusia
maratontavoitteita. Toivoa sopii, että maraton kulkisi jatkossa kovempaa ja
että ero kärkeen ei olisi yli puolta tuntia.
Hampurin maraton 2007
Hampurin maraton juostiin
29.4.2007. Lue raasto.comin kisaraportti ei niin huippunäkökulmasta Hampurista
nyt!
Perjantai 27.4.
Herään helsinkiläisessä
hotellissa klo 4.45 aamulla ja avaan teksti-tv:n. Siellä sanotaan: SAS:n
lentolakko on päättynyt. Viimeiset pari päivää on ollut hirveää säätämistä tuon
lakon takia. Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan minun piti lentää Hampuriin
Turusta Kööpenhaminan kautta perjantaina klo 12.55, mutta kun SAS:n
tanskalaisen lentohenkilökunta sai päähänsä mennä ennalta varoittamattomaan
lakkoon tiistaina, on siitä lähtien lennot Kööpenhaminaan ja varsinkin sieltä
eteenpäin peruttu. Lento olisi kyllä Hampuriin jotain muuta kautta SAS:n mukaan
järjestynyt, mutta vasta lauantaina, mikä olisi tarkoittanut sitä, että peli
maratonia ajatellen olisi pelattu. Kisapaikalle ei näet ole mitään järkeä
reissata päivää ennen kisaa. Siispä oli otettava käyttöön suunnitelma B.
Varasin Finnairilta lipun Helsingistä Hampuriin, mutta kone lähtisi jo
perjantaina Helsingistä klo 7.50, joten Helsinkiin olisi mentävä yöksi.
Finnairin lippu piti maksaa torstaihin klo 17 mennessä ja koska lakko ei siihen
mennessä ollut loppunut, maksoin Finnairin lipun ja lähdin torstai-iltana
Helsinkiin. Illalla nukkumaan mennessä lakko oli vielä päällä, mutta nyt aamulla
herätessä se on siis päättynyt.
Turha on kuitenkaan murehtia
läikkynyttä maitoa, sillä mikään ei saa nyt häiritä maratonkeskittymistä.
Siispä mysliä ja tankkausjuomaa naamaan, kamat kantoon ja lentokenttäbussilla
35 minuuttia Helsingin lentoasemalle. Saavuttuani lentokentälle ja läpäistyäni
turvatarkastuksen nousen Hampurin koneeseen ja olen täydessä unessa jo ennen
kuin koneen pyörät irtautuvat maasta. 1,5 tunnin nukkumisen jälkeen herään ja
puoli tuntia myöhemmin laskeudun Hampuriin paikallista aikaa klo 8.50. Otan
kassini hihnalta ja astelen lentokentän ovesta ulkomaailmaan, missä kyyti
suomalaiseen merimieskirkkoon on jo odottamassa.
Ahtaudun parin merikarhun
kanssa samaan pakettiautoon, matkustan lentokentältä majapaikkaani
merimieskirkkoon, syön siellä aamupalan, litkin tankkausjuomaa, huilaan tunnin,
minkä jälkeen on aika lähetä lenkille. Ohjelmassa on 8 km, josta 6 minuuttia on
kovaa (hieman maratonin kilpailuvauhtia kovempaa), jotta paikat aukeaisivat.
Keli tuntuu todella kuumalta (se on 25 asetta, vaikka on vasta aamupäivä).
Täytyy toivoa, että maratonpäivänä se olisi viileämpi. Lenkin ja suihkun
jälkeen huilaan hetken, käyn läheisessä ruokapaikassa syömässä pastaa, menen
metrolla kisaexpoon hakemaan kilpailunumeroni, palaan takaisin kämpille ja
menen peiton alle tarkoituksenani nukkua päiväunet. Juuri kun olen vaipumassa
uneen, oveen koputetaan. Kukapa muukaan siellä on kuin juuri pelipaikalle
saapunut Pasi ”Elmeri” Hautamäki. ”Mitä äijä?” ”Mitäs tässä.” ”Oletko
kunnossa?” ”Olenpa hyvinkin”. Tämän syvällisen keskustelun jälkeen vajoan unten
maille ja herään herätyskellon ääneen vajaa 2 tuntia myöhemmin. Loppupäivä
sujuu täyden maratonkeskittyneisyyden ja tankkauksen parissa. Illalla käyn
vielä Elmerin ja hänen tyttöystävänsä, manageri Markku Varjon (maraton 2.35.30
v. 1990) sekä hänen valmennettavansa Juha Kuusiston kanssa syömässä. Tämän
jälkeen on aika mennä nukkumaan ja uni tuleekin hyvin, sen verran manageri
Varjon kertomukset suomalaisten armottomasta harjoittelusta Etelä-Afrikan
leiriltä heikottavat.
Lauantai 28.4.
Maratonin aattopäivä. Herään
paikallista aikaa klo 8.55 noin 9,5 tunnin yöunien jälkeen. Menen aamupalalle,
huilaan tämän jälkeen tunnin ja lähden lenkille. Keli ei onneksi tunnu yhtä
kuumalta kuin eilen. Ohjelmassa on 6 km kevyttä + 2 noin 100 metrin
kiihdytystä. Jalat tuntuvat aika raskailta tankkauksen jäljiltä, mutta myös
tietyllä tapaa kulkevaisilta. Tämä on hyvä merkki. Lenkin + suihkun jälkeen
aloitan juomien lantrauksen, sillä mikäli Hampurissa meinaa käyttää omia juomia,
on ne vietävä järjestäjille kisaa edeltävänä päivänä klo 15-18 välillä. Juomien
osalta suunnitelmani on lukuisten edeltävien maratonien osalta muodostunut
seuraavaksi: 5km:n, 10 km:n ja 15 km:n juoma-asemilla juon maximin
urheilujuomaa. 20 km:n ja 25 km:n pisteillä juon myös urheilujuomaa, mutta
laimeampana, sillä näillä kohtaa otan juoman kanssa energiageelit, jotka kannan
kisashortsieni taskussa. 30, 35 ja 40
kilometrin asemilla puolestaan vedän naamaani kofeiinigeelit laimean
urheilujuoman kera, jotka kiinnitän juomapulloihin, joista sitten revin ne
irti.
Juomapullojen askartelun
jälkeen käyn syömässä läheisessä pizzeriassa, nukun 50 minuutin päiväunet,
minkä jälkeen onkin aika lähetä Elmerin kanssa viemään pulloja järjestäjille.
Tämä reissu kestää edestakaisin noin tunnin, minkä jälkeen ohjelmassa on hieman
makoilua ja klo 18.30 syön merimieskirkon pastajuhlassa vielä viimeiset
pasta-annokset. Nyt kone on niin täynnä hiilareita, että alkumatka maratonilla
saattaa tuntua aavistuksen tukkoiselta. Jonkin aikaa vielä kaveeraan manageri
Varjon ja kumppaneiden kanssa, minkä jälkeen on aika vetäytyä omaan koppiin
viimeisten maratonvalmistelujen pariin. Tähän kuuluu sen tarkistaminen, että
chippi on kiinni kisakengässä, numerolappu kiinni kisapaidassa, valkovaseliini
ja muut elintärkeät tuotteet kisakassissa ja tietenkin maratonyön nukkuminen.
Kello 22.15 vajoan koiramaiseen maratonuneen.
Sunnuntai 29.4.
Maratonpäivä. Kello herättää
minut klo 5.45. Kerrankin maratonaamuna nukun kellon ääneen saakka. Yleensä meikäläisen
kone herättää ennen maratonia minut aiemmin. Heti herättyäni nautin
urheilujuomaa ja menen aamupalalle, mihin kuuluu puuroa, hieman mysliä ja pari
viipaletta ruisleipää. Tämän jälkeen alkaa onneksi tunkea. Suolen tyhjennyksen
jälkeen ohjelmassa on maratonkeskittyneisyyden höystämää makoilua ja
urheilujuoman nauttimista klo 7.30 asti, minkä jälkeen on aika lähteä
kisapaikalle ja vetää naamaan viimeinen energiageeli ennen kisaa. Keli
vaikuttaa viileydessään suorastaan ihanteelliselta (myöhemmin kävi ilmi, että
lämpötila ei ollut maalissakaan kuin 15 astetta).
Metrolla Elmerin, Kuusiston,
managerin Varjon ja merimieskirkon maratonpastorin Olli-Pekka
Silfverhuthin kanssa kisapaikalle mentäessä piinaava maratonjännitys
raatelee ilmaa. Kisapaikalle saavuttaessa viimeiset maratonvalmistelut vievät
kuitenkin huomion pois ylenpalttisesta maratonjännityksestä. Hieron vaseliinia
nivusiin, käyn verryttelemässä Elmerin kanssa 1 km, vedän pari kiihdytystä,
yritän tyhjentää suolta lisää, jätän varusteet järjestäjille, astelen Elmerin
kanssa lähtöpaikalle noin 8.42, vaihdan Jari Seppälän kanssa muutaman sanan,
keskityn viimeiset hetket maratontranssissa ja ampaisen noin 16 000 muun
kanssa lähettäjän pistoolista matkaan klo 9.00.
Starttipistoolin puhumisen
tunnustelen sopivaa vauhtia ja eka tonni hujahtaa ohi ajassa 3.41. Vauhti
tuntuu sopivalta. Tuota pikaa muodostuu hyvä juoksuporukka, johon kuuluu
varmaan 20 juoksijaa. Tässä porukassa yritän valua mahdollisimman rennosti.
Vitosen väliaika on 18.29, mikä on aavistuksen hiljaisempaa kuin ennen kisaa
oli tarkoitus, mutta kehossa on tunne, joka kieltää kiihdyttämästä vauhtia.
Vedetään tätä sitten. Vitosen juoma-asemalta nappaan oman juomapulloni vauhdin
lainkaan hidastumatta. Tätäkin on vuosien varrella tullut harjoiteltua, samoin
kuin juomapullojen merkkaamista niin, että näen oman pulloni monien pullojen
seasta jo hyvissä ajoin ennen pöydän kohdalle saapumista.
Meno jatkuu ja 10 kilometrin
tolpalla kello näyttää aikaa 36.55. Vitonen 5 kilometristä 10 kilometriin on
siis kestänyt 18.26. Mikäpä siinä. Samassa porukassa näyttävät suomalaisista
juoksevan myös Elmeri ja Henri ”Henkka” Saari. 12 kilometrin kohdalla saavutaan
Hampurin satamaan ja katsojia tienvarressa on kuin muurahaisia keossa.
Kannustus on kova, mutta niin kova melu ei ole, etteikö manageri Varjon raaka
ääni kuuluisi kaikkein kovimpana. Se mies osaa totta vieköön kannustaa, vaikka
mieluusti olisi itsekin baanalla, jos jalkavammoiltaan pystyisi
juoksemaan.
15 kilometrin juottoasema on
hämäävässä paikassa kaarteen ulkoreunassa, mutta kokeneena Hampurin kävijänä
tiedän tämän ja osaa varautua moiseen. Sen sijaan Elmeri meinaa juosta siitä
ohi, mutta ehdin varoittaa häntä. Sen sijaan Henkka ei kuule varoitusta, vaan
paahtaa juomapöydän ohi pian kiroten erhettään. 15 kilometrin väliaika on 55.27
(10-15 km 18.33).
Letka pysyy edelleen kasassa
ja onpa siinä mukana myös pari Eestin poikaa, jotka huikkailevat toisilleen
jokaiseen kilometriin käytetyn ajan. ”3.42, 3.42, 3.41”, sanovat Eestin pojat 15-17
kilometrien ajoiksi. 20 kilometrin viitalla aikaa on kulunut 1.13.59 (15-20 km
18.32). Nyt tempaisen naamaani ensimmäisen energiageelin housuni taskusta.
Puolimatka ohittuu ajassa 1.17.58, mikä tarkoittaa sitä, että mikäli meinaan
juosta A-luokan (2.36), ei vauhti saa hyytyä toisella puoliskolla käytännössä
yhtään.
Fuck! Toinen geeli taskusta
on näköjään pudonnut, joten 25 kilometrin pisteellä (1.32.31, 20-25 km 18.32)
minun on juotava pelkkää urheilujuomaa. Nyt vauhti tuntuu hieman kiihtyvän ja
pian alusta asti koossa ollut 20 hengen porukka hajoaa. Isken joukon takapäästä
vetäjien kantaan ja 27 kilometrin viivalla porukassamme ovat enää lisäkseni
jäljellä Elmeri, eräs tumma miesjuoksija ja yksi naisjuoksija. ”Enää 15 km
tv-kovaa jäljellä”, ajattelen pistäessäni jalkaa toisen eteen.
28 kilometrin kohdalla
ajaudun kuin huomaamattani porukkamme kärkeen, mikä toki on siinä mielessä
reilua, kun olen tähän asti vain peesannut. 30 kilometriä saapuu vastaan ajassa
1.50.52 (25-30 km 18.21). Pian juottopaikan jälkeen Elmeri ilmestyy rinnalleni
vetämään ja aina 32 kilometriin saakka Suomi-pojat vetävät rinnakkain. ”Enää 10
km maaliin”, huikkaa Elmeri 32 kilometrin paalulla. Tähän asti meno on tuntunut
hyvältä, mutta nyt alkaa tuntua hieman vaikealta. Niinpä siirryn taas
peesaajaksi Elmerin ja porukkamme naisjuoksijan huolehtiessa vauhdinpidosta. Ei
tunnu hyvältä ei, ja 32-35 kilometrin välisen pätkän joudun suorastaan
roikkumaan pysyäkseni porukassa.
35 kilometrin kohdalla
(2.09.16, 30-35 km 18.24) Elmeri kiihdyttää rajusti vauhtia heti juomapullonsa
käteen saatuaan. Itsellä ei ole mitään mahkuja moiseen vauhdinlisäkseen ja
niinpä tyydyn juoksemaan yhdessä tumman miesjuoksijan kanssa taaempana (joka
myöhemmin paljastui Paul Muluve -nimiseksi henkilöksi). Sen sijaan porukkamme naisjuoksija
(joka myöhemmin paljastui Sveitsin Angeline Flückiger-Jolyksi) alkaa jäädä. Ilmeisesti 35 kilometrin kohdalla
nauttimani kofeiinigeeli alkaa vaikuttaa, koska nyt meno tuntuu paremmalta kuin
muutamaa kilometriä aiemmin. Pystyn vetämään Muluven kanssa vuorovedolla.
Omat tunnelmani maalissa ovat
hieman ristiriitaiset, sillä talven harjoitukset ja viimeinen kisa ennen
maratonia (Mämmihölkkä Rauma 8 km 25.56) antoivat odottaa hieman parempaa
tulosta (itse uskoin ennen kisaa juoksevani 2.32), mutta tällaista on mara.
Maalikarsinassa etsin Muluven (2.36.05), kiitän häntä yhteistyöstä ja menen
hänen sekä Elmerin (2.36.19) kanssa samaan valokuvaan. Sitten menemme Elmerin
kanssa noutamaan järjestäjiltä tavaramme, nautimme järjestäjien virvokkeita ja
frendaamme joidenkin maratoonareiden kanssa. Tässä muutamia kommentteja taiston
tauottua: Elmeri: ”35 km paalulla ei tuntunut missään, joten nykäisin. Lopussa
törmäsin seinään.” Atte Bjöklund (2.38.44): ”Paransin enkkaani 10 min. Olin
talvella vielä paremmassa lyönnissä, mutta kunto katosi osittain Kenian
leirille.” Henkka (2.39.32): ”Energiat loppuivat. Tuli varmaan tankattua liian
vähän. Juomapullojen löytämisessä oli vaikeuksia.” Lisäksi suomalaisista Petri
Juuri juoksi 2.38.52, Niclas Tylli 2.40.56 ja Jari Seppälä upeasti alle 2.30
ajallaan 2.29.58. Naisista Matleena Pankakoski veti 2.53.20, Katja Kemppinen
2.55.08 ja Sari Juuri 2.57.42. Pitkään minun ja Elmerin kanssa samassa
porukassa juossut Sveitsin Angeline Flückiger-Joly (2.37.40) puolestaan totesi:
”En ole tyytyväinen aikaani, sillä tavoitteenani oli oman enkkari (2.34)
petraus.”
Jonkin aikaa maalialueella
palloiltuamme lähdemme Elmerin kanssa metrolla kohti merimieskirkkoa. Elemeri
on valtavassa maratonhorkassa ja itseänikin palelee, vaikka päällä on tuulipuku
ja sen alla pitkähihainen paita. Mukaan seuraan lyöttäytyy myös Elmerin
tyttöystävä, joka hoiti hänelle uskotut huoltohommat hyvin, siksi
ammattitaitoista Elmerin juottopuoli oli 13 ja 38 kilometrin kohdilla. Kirkolle
saavuttuamme ohjelmassa on tunnelmien kirjoittamista raasto.comiin, hieman
makoilua ja sitten lähdemme Elmerin kanssa saunaan, missä loputkin nesteet
kehosta hikoavat pihalle. Jonkin aikaa saunottuamme mukaan lyöttäytyvät myös
kirkon pastori Silfverhuth (nettoaika 3.15.28), manageri Varjo ja hänen
valmennettavansa Juha Kuusisto (nettoaika 3.43.36), joka paransi enkkaansa 7
min. Saunan jälkeen manageri Varjo lähtee kotimatkalle Suomeen ja minä, Elmeri
x 2 ja Kuusisto menemme syömään. Ruokailun jälkeen minä ja Kuusisto jätämme
nuoren parin (Elmeri x 2) vetämään herkkää ja mennemme jokiristeilylle, käymme
täydessä maratonenergiahukassa uudestaan syömässä, kunnes kello on jo 11
illalla. Kone on maratonin jälkeen kuolemanväsynyt ja uni saapuu tuota pikaa.
Maanantai 30.4.
Pling! Ylikierroksilla
maratonin jälkeen käyvä kone herättää minut kello 2.30 yöllä. Tiedän
kokemuksesta, että vähään aikaan on turha yrittää nukkua. Niinpä pakkaan hetken
aikaan tavaroita kotimatkaa varten minkä jälkeen lähden kävelemään pimeään
Hampurin yöhön (tietenkin ilman rahaa ja luottokorttia jos minut satutaan
ryöstämään). Suuntaan kulkuni lähellä sijaitsevaa satamaan, missä ei tähän
aikaan juuri ihmisiä näy. Läheisellä kuivatelakalla kuitenkin painetaan
yövuoroa ja jotain isoa laivaa korjattaessa kipinät sinkoilevat Hampurin yöhön
kuin sulava metalli (metal meltdown). Jonkin aikaa satamassa Elben rantaa
käppäiltyäni palaan majapaikkaan ja herätän viereisessä huoneessa nukkuvan
Kuusiston kello 4.00. Hänen koneensa nimittäin lähtee Suomeen klo 6.55. Tämän
jälkeen itsellä tuntuu olevan uni taas tuloillaan ja vaivun uneen, joka tällä
kertaa kestää aina kello 8.30:een asti.
Aamupalalla Elmeri kertoo
sammuneensa täydessä maratonväsymyksessä illalla kello 9.30, mutta heränneensä
aamulla jo viideltä täydessä maratonylikierroksisuudessa vailla unen
hiventäkään silmissään. Aamupalan jälkeen on aika pakata kasaan loput kamat,
olla möllöttää klo 11 asti, minkä jälkeen on lähdettävä lentokentälle. Kone
Suomeen lähtee klo 13.20 ja tuskin olen ehtinyt istua paikalleni lentokoneessa
kun olen jo täydessä unessa. Herään noin 1,5 tunnin kuluttua tästä ja puoli
tuntia myöhemmin lentokone saavuttaa Suomen kamaran kello 16.20 Suomen aikaa.
Saatuani kassini Helsingin lentokentän hihnalta on aika hypätä Turkuun vievään
bussiin, joka on kello 19.35 Turussa. Kotikaupunkiini saavuttuani pyöräilen
Turun linja-autoasemalta noin 17 minuuttia kotiin, missä rähjäisen
maratonreissulaisen vastaanotto on vaimon ja koiran puolesta lämmin. Koiraa
tosin kiinnostaa yhtä paljon luun kaluaminen kuin isännän kotiin saapuminen eli
isännän kotiin saapuminen kiinnostaa sitä paljon.
Berliinin maraton 2013
Koska raasto.comin fanit ovat
pyytäneet allekirjoittaneelta toistuvasti uusia maratonkisaraportteja jo
julkaistujen jatkoksi (Frankfurt 2005, Hampuri 2006, Berliini 2006, Hampuri
2007), teen työtä käskettyä. Tämänkertaisen kisaraportin kirjoittamiseen on
myös kaksi muuta syytä: ensinnäkin tämän vuoden Berliinin maraton oli
meikäläisen uran 20. maraton (0 kertaa alle 2.30, 4 kertaa alle 2.35, 16 kertaa
alle 2.40, 20 kertaa alle 3h). Toiseksi,
kyseessä oli ensimmäinen maratonini Berliinin maratonin Jubilee klubin jäsenenä.
Kyseisen klubin pääsyvaatimuksena on vähintään 10 maaliin juostua Berliinin
maratonia, jonka sain siis täyteen viime vuonna. Tämänkertainen Berliinin
reissu meni näin:
Torstai 26.9.
Porista on pitkä matka
maailmalle. Niinpä maratonreissulle pitää lähteä jo päivää aikaisemmin
verrattuna aikoihin, jolloin asuin Turussa. Herään kotona klo 8.30, syön
aamupalan, otan kassit kantoon ja lähden polkemaan vinkuvaisella pyörälläni
kohti Porin rautatieasemaa. Juna Tikkurilaan lähtee klo 10.10. Kuuntelen koko
matkan Dream Theater -nimisen laulu- ja soitinyhtyeen uutta levyä nimeltään
Dream Theater. Se on tosi hyvä LP. Tikkurilaan saavutaan klo 13.45. Ensiksi
menen läheiseen ravintolaan syömään, sillä maratontankkauksesta ei saa tinkiä,
varsinkaan kun nykyisellä harjoittelulla (joka toinen päivä juoksua, joka
toinen päivä spinningiä) aikaa kuluu maratonilla noin 20 minuuttia kauemmin
kuin silloin kun juostiin kaksi kertaa päivässä. Ruokailun jälkeen nousen
Tikkurilan asemalta lentokenttäbussiin.
Lentokentälle saavuttuani
majoitun aivan kentässä kiinni olevan Hiltonin hotelliin. Majoitus siinä on
yllättävän halpa hotellin loisteliaan tason huomion ottaen, mutta se selittyy
sillä, että tähän hotellivaraukseen ei kuulunut peruutusturvaa. Hotellissa on
äänieristetyt ikkunat, joten lentokoneiden melu ja möly ei kuulu hotellin
huoneisiin. Hotellihuoneeseen saavuttuani menen tunniksi nukkumaan.
Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin päästä
kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream
Theateria. Sen jälkeen lähden lenkille. Ohjelmassa on 10 km kevyttä. Koska en
uskalla juosta nykyään enää minkäänlaisia vetoja pohkeiden jatkuvan
hirttäytymisriskin vuoksi, minulla on tätä nykyä koneessani vain kaksi
vaihdetta: kevyt ja kova. Toisin sanoen, kaikki mikä ei ole kevyttä on kovaa.
Lenkin ja suihkun jälkeen sullon hikiset lenkkikamat takaisin kasiin, menen
alakerran ravintolaan syömään pastaa ja sitten kävelen noin 200 metrin matkan
kassin kanssa lentoaseman lähtöselvitykseen, jonne jätän kassin siis jo lentoa
edeltävä iltana, jolloin aamulla voi kävellä suoraan turvatarkastukseen. Toki
juoksukengät jätän käsimatkatavaroihin, sillä maratoonari ei voi ottaa riskiä pakkaamalla
niitä ruumaan menevään kassiin. Palaan takaisin hotellille, missä kuuntelen
hieman Dream Theateria ennen nukkumaan menoa.
Perjantai 27.9.
Herään klo 5.30 ja menen
aamupalapöytään tasan klo 6.00. Syön kunnollisen aamupalan, otan käsimatkatavarat
mukaan, luovutan huoneen ja kävelen lentoaseman terminaaliin, menen
turvatarkastuksen läpi ja kas kummaa, heti turvatarkastuksen toisella puolella
törmään maratontuttuihin. Kukapa muukaan siellä on kuin Lasse Palmberg,
Berliinin maratonin Jubilee klubin jäsen hänkin. Menemme Lassen kanssa juomaan
kahvit ja puhumaan maratonjuttuja. Sitten on aika mennä lähtöportille ja
ketkäpä muutkaan siellä ovat kuin vanhat Kyrkslätt IF:n kasvatit ja nykyiset
Sjundeå IF:n miehet Magnus Hellström ja Thomas Sandvall. Toisin kuin minä,
pojat eivät todellakaan ole mitään maratonkehäraakkeja, vaan tavoittelevat
tulevassa kisassa alle 2.35:n aikoja. Sattuupa vielä niin, että lentokoneessa
poikien paikat ovat aivan meikäläisen vieressä, joten koko matkan ajan puhumme
poikain kanssa juoksujuttuja. Heistä on helppo huomata, että he suorastaan
huokuvat maratonluottoa.
Berliiniin saapumisen jälkeen
otan kassini hihnalta ja kävelen suoraan bussiin, jonka pääteasema on
Zoologischer Garten. Aivan sinne asti en kuitenkaan mene, sillä Hotelli
Mondial, jonne majoitun, sijaitsee pari kolme pysäkinväliä ennen pääteasemaa.
On sanomattakin selvää, että kuuntelen koko bussimatkan Dream Theateria. Olen
hotellilla noin klo 10, mutta huoneeni ei ole vielä valmis, joten jätän kassit
hotellille ja lähden kohti Savignyplazin S-Bahn asemaa. Matkalla istahdan
hetkeksi erääseen kahvilaan ja kuuntelen hieman Dream Theateria.
Menen Savignyplazin
S-Bahnlinjan kautta, vaikka se ei ole lyhin reitti Tempelhofin vanhalle
lentokentälle, missä on maratonexpo, koska haluan varmistaa, että linja
Savignyplazilta Hauptbahnhofille on toiminnassa, sillä se on paras reitti
maratonaamuna lähtöpaikalle. Tämä linja onkin toiminnassa ja menen sitä aina
Friedrichstrasselle saakka, jossa tarkoituksena on vaihtaa Tempelhofin ohi
kulkevalle U-Bahn –linjalle, mutta valitettavasti korjaustöiden takia olisi
käveltävä Friedrichstrasselta 500 metriä ennen kuin pääsee U-Bahnille, mikä on
täysin poissuljettu vaihtoehto, sillä ennen maratonia on vältettävä
ylimääräistä kävelyä kuin ruttoa. Niinpä otan Friedrichstrasselta taksin
Tempelhofiin. Taksimatkan aikana en kuuntele Dream Theateria, sillä juttelen
taksikuskin kanssa. Hän on kotoisin vanhan Itä-Saksan alueelta ja muistaa
kmmunismin ajat vielä hyvin, sillä mies oli muurin murtuessa vuonna 1989
19-vuotias. Saavun maratonexpon pihalle noin klo 11.30, mutta expo aukeaa vasta
klo 12, joten minulla on aikaa istuskella puoli tuntia auringon paisteessa,
ihmetellä maailman menoa ja kuunnella Dream Theateria.
Expon auettua en mene heti hakemaan
kisanumeroani, vaan syömään pastaa. Pastaa syödessäni paikalle yllättäen saapuu
maratonpariskunta Henkka ja Elina Saari. Henkan paras juoksu Berliinissä taitaa
olla vuoden 2010 kaatosateessa juostu 2.37, jolloin asfaltin pinta oli
petollisen liukas. Tällä kertaa hän on mukana vaimonsa jäniksenä. Puhun heidän
kanssaan hieman maratonjuttuja, minkä jälkeen on aika mennä hakemaan
kisanumero. Jubilee klubilaisten numeronhakutiskillä ei ole jonoa ja numeron
haettuani (jokaisella klubilaisella on henkilökohtainen ”jäädytetty”
kisanumero, joka on käytössä joka vuosi klubiin pääsemisen jälkeen) ja chipin
aktivoituani suuntaan kohti klubilaisten omaa huonetta. Siellä tarjotaan klubin
jäsenille ilmaiseksi kahvia ja pullaa ja lisäksi siellä pyörii maratonvideo viime
vuoden kisasta. Olisi mielenkiintoista katsoa koko viime vuoden kisa läpi,
mutta maratonkeskittyneisyys ei anna siihen mahdollisuutta, vaan on suunnattava
kohti hotellia. Ostan vielä exposta vähän powerbarin geelejä sekä CEP:in
kompressiosukat ja sitten menen kävelen metroasemalle.
Tällä kertaa menen suorinta
reittiä hotellille, U-Bahnilla ensin Hallesches torille ja siellä vaihto
toiselle linjalle ja sillä Uhlandstrasselle ja sieltä lyhyt kävelymatka
hotellille. Nyt huoneeni on valmis ja sinne päästyäni mennen tunniksi
nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin
päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream
Theateria. Sen jälkeen menen syömään tuttuun italialaiseen paikkaan pastaa, minkä
jälkeen palaan hotellille. Loppuilta kuluu televisiota äänettömästi
katsellessa. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi kuunnella Dream
Theateria samalla kun katsoo TV:tä. Mennen nukkumaan klo 22.30.
Lauantai 28.9.
Maratonin aattopäivä on aina
henkisesti piinaavin. Nyt ei kuitenkaan ole enää maratontulospaineita, kuten
oli asian laita jokaisella juoksemallani maratonilla vuosien 1997 ja 2010
välillä. Herään klo 8.15, kuuntelen sängyssä hieman Dream Theateria ja sitten
mennen aamupalalle. Vedän kunnon aamupalan ja sitten palaan huoneeseen.
Tarkoitus ei ole enää nukkua, mutta Dream Theaterin kuuntelu vaivuttaa minut
vielä hetkeksi uneen. Herättyäni lähden lenkille. Ohjelmassa on 6 kilometrin
kevyt lenkki. Sen jälkeen palaan hotellille, käyn suihkussa, kuuntelen hieman
Dream Theateria ja sitten mennen läheiseen italialaiseen ravintolaan syömään
pastaa. Ruokailun jälkeen kiinnitän kisanumerot paitaan ja chipin kenkään ja
mennen tunniksi nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream
Theateria. Herään tunnin päästä kellon soittoon ja siihen, että
korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria.
Sitten alkaakin
maratonpullojen askartelu. Olen käyttänyt jokaisella maratonillani omia juomia
ja käytän niitä tälläkin kertaa. Jo ainakin 10 viimeisellä maratonilla tai ehkä
jopa 15:lla taktiikka juomien suhteen on ollut seuraava: 5, 10 ja 15 km:n
asemilla juon urheilujuomaa. 20 ja 25 km:n paaluilla otan urheilujuoman kera
geelit kummallakin asemalla ja 30, 35 ja 40km: juottoloilla nautin
urheilujuoman kera kofeiinipitoiset geelit. Geelit teippaan pulloihin kiinni ja
lisäksi kannan kisahousujen taskuissa varalta kahta geeliä, jos jostain syytä
en löydä pulloani pöydältä. Aina ne ovat kuitenkin löytyneet, kunhan vain
merkkaa pullot tarpeeksi hyvin ja maratonammattimaisuudessa oleva henkilöhän
merkkaa.
Pullojen askartelussa ja
juomien lantrauksessa menee hyvä tovi. Kun ne ovat valmiita, katselen vähän
aikaa äänettömästi televisiota. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi
samalla kuunnella Dream Theateria kun katsoo TV:tä. Tämän jälkeen menen
hotellin alakertaan syömään pastaa ja sitten palaan takaisin huoneeseen.
Kuuntelen vielä vähän aikaa Dream Theateria, minkä jälkeen on aika lähteä
Kurfürstendamnin päässä olevaan kirkkoon perinteiseen maratonin aattoillan
Jumalanpalvelukseen. Sinne ei ole pitkä kävelymatka. Olen kirkossa klo 20.15 ja
Jumalanpalvelus alkaa klo 20.30. Istun Palmbergin Lassen viereen.
Jumalanpalveluksen aikana pappi kertoo saksaksi perinteiset maratonjuttunsa,
mistä meikäläinen ei ymmärrä muuta kuin sanan ”marathon”, mutta tunnelma
kirkossa on hyvä, kuten aina. Jumalanpalveluksen jälkeen kävelemme Lassen
kanssa takaisin hotelleihimme, Lasse Californiaan ja minä Mondialiin. Sitten
suoritan viimeiset toimenpiteet, kuten maratonpussin pakkauksen ja mennen
nukkumaan klo 22.30.
Sunnuntai 29.9.
Herään klo 5.15, juon heti
herättyäni urheilujuomaa ja kuuntelen hieman Dream Theateria. Sitten sivelen
valkovaseliinia varpaisiin ja vedän kompressiosukat jalkaan ja kisavaatteet
päälle. Mennen aamupalalle tasan klo 6.00, jolloin se aukeaa tai oikeastaan jo
vähän vaille. Syön aamupalan, minkä jälkeen on eräs maratontuloksen kannalta
tärkeä jännityksen aihe, nimittäin se, alkaako tunkea. Jos tunkee, maratonilla
on odotettavissa päivän kuntoon nähden vähintään kohtalainen kulku, mutta jos
ei tunge, on tulossa vaikeuksia. Onneksi meikäläisellä kuitenkin tunkee. Tämän
toimenpiteen jälkeen otan huoneesta kisakassin kantoon ja lähden S-bahnilla
kisapaikalle. Omat juomat pitää olla järjestäjillä viimeistään klo 7.30. Niiden
jättöpaikka on kuitenkin muuttunut 10 edellisestä vuodesta ja hetken aikaa
meinaa jo iskeä paniikki, kunnes löydän paikan klo 7.20.
Pullot jätettyäni makoilen
hetken aikaa läheisellä puiston penkillä, minkä jälkeen on aika hinkata
vaseliinia nivusiin ja etsiä oma varusteiden jättöpaikka. Jubilee klubilaisilla
se on kohtuullisen lähellä lähtökarsinaa. Jätän varustekassin järjestäjille,
tungen pöksyihini pari geeliä ja lähden uhrausvaatteet päällä kohti
lähtökarsinaa. Jokainen maratonammattilaisuudessa oleva henkilö jättää
kisa-asun päälle uhrausvaatekerran, jonka hän riisuu vasta noin 5 min ennen
lähtöä. Tämä pitää koneen lämpimänä lähtöhetkeen asti, eikä tuiki tärkeää
energiaa kulu paleluun. Tietojeni mukaan uhrausvaatteet luovutetaan kilvan
jälkeen Berliinin kodittomille. Matkalla karsinaan törmään Timo, Lasse ja Hannu
Keroon, jotka ovat täydessä maratonfiilingissä. Niin pitääkin. Saavun karsinaan
noin 15 min ennen lähtöä, riisun uhrausvaatteet muutamaa minuuttia ennen lähtöä
ja sitten onkin kaikki valmiina lähtöön.
Startti tapahtuu klo 8.45.
Koska olen ollut tänä vuonna tasaisessa 38 min kympin ”kunnossa” tiedän, että
missään olosuhteissa en voi lähteä liikkeelle edes 4 min / km-vauhtia. Jos on
hyvä päivä, ajattelen pystyväni nykyisessä kunnossani juoksemaan maratonin läpi
noin 4.05 / km. Vedän alun tunteella yrittäen löytää sopivaa rytmiä. Kone
tietää tämän ja vauhti pyörii juuri tuon 4.05:n tuntumassa. Ennen 5 kilometriä
hieman jännittää kuten aina, että onko juomat toimitettu pöydälle. Jos juoma
löytyy helposti 5 kilometrin paalulta, ne löytyvät yleensä myös muilta
asemilta, sanoo maratonkokemus. Huoli juoman löytymättömyydestä on kuitenkin
aiheeton ja näen pulloni pöydällä jo varmaan 50 metriä ennen pöytää ja nappaan
sen mukaani pöydältä ottamalla siihen teippaamastani kepistä kiinni
tarvitsematta hidastaa lainkaan vauhtia. 5 kilometrin väliaika on 20.12.
Koska minulla on ollut
viimeiset vuodet jatkuvia pohjevammoja, yritän välttää kaltevaa alusta.
Varsinkin vasemmalle kallellaan oleva alusta on sen puolen pohkeelleni myrkkyä
(nuorena ei tarvinnut ajatella mitään tien kaltevuuksia lainkaan). Oikealla
puolelle kallellaan oleva tie ei puolestaan tee hyvää sen jalan
akillesjänteelle. Tämä tarkoittaa sitä, että aina en juokse samalla puolella
tietä kuin muu maratoonarijono, vaan etsin mahdollisimman tasaista pintaa. Jos
sitä ei ole tarjolla, juoksen mieluummin oikealle puolelle kallellaan olevaa
puolta, sillä jos pohje leikkaa kesken maratonin kiinni, matka päättyy siihen.
10 kilometrin paalu tulee vastaan ajassa 40.40.
Meno tuntuu aika hyvältä ja
vauhti kohtuullisen helpolta. Vanhalle Itä-Saksan paraatikadulle Karl-Marx
Alleelle käännyttäessä vastaan iskee kuitenkin melkoinen tuuli. Berliinissähän
tuuli ei pääse yleensä kovin pahasti maratonreitille, siksi suojainen se on,
mutta tällä kertaa tuuli todella tuntuu varsinkin, kun muu joukko juoksee
vasemmalle kallellaan olevaa puolesta, mutta meitsi etsii tien keskeltä
tasaista. Tältä mahtipontiselta kadulta mahtipontisen suihkulähteen kiertämisen
jälkeen pois käännyttäessä pääsen kuitenkin vetäytymään taas maratonjoukon
suojaan. 15 kilometrin väliaika on 1.01.05. Tämä on viimeinen geelitön
juoma-asema meikäläisen maratonpläänissä.
Juoksu jatkuu tasaisena ja
matka taittuu sitä vauhtia kuin sen on tarkoitettu taittuvan. 20 kilometrin
viistalla (1.21.34) vedän ensimmäisen geeli-urheilujuomayhdistelmän. Hyvin
tuntuu geeli uppoavan. Jotkut eivät pysty ottamaan geelejä urheilujuoman kera,
mutta meikäläisellä se ei ole koskaan ollut ongelma. Puolimatkassa (1.26.02)
uskon pystyväni juoksemaan toisen puoliskon suunnilleen samaa vauhtia.
Berliinin maraton on todella
tasainen, mutta ainoa loiva nousu reitillä osuu noin 25 ja 28 kilometrin
välille. 25 kilometrin laatalla (väliaika 1.42.00) koittaa kilvan ensimmäinen
takaisku. Huomaan, että juomapöydällä on kaksi meikäläisen pulloa. Järjestäjät
ovat siis siirtäneet toisen pulloista väärään koriin, vaikka olin itse
merkannut pulloihin huolellisesti, että mikä pullo tulee mihinkin koriin ja
laittanut pullojen jätön yhteydessä kunkin pullon sille kuuluvaan koriin. Tämä
tarkoittaa sitä, että jollain jäljellä olevista juomapisteistä minulle ei ole
pulloa lainkaan ja juuri niillä sitä tarvittaisiin eniten. No, onneksi taskussa
on kaksi varageeliä ja juoksu kulkee hyvin, joten mikäs hätä tässä on
rallattaa. Tuulta on kuitenkin sen verran, että en usko maailman ennätyksen
olevan kärjelle tänään mahdollisen. Meikäläisellä tuuli ei sen sijaan haittaa,
koska tässä maratonvauhdissa mukana on runsaasti maratonseuraa.
30 kilometrin matolla
(2.02.37) pullo löytyy, joten puuttuva pullo on joko 35 tai 40 kilometrissä.
Toivon sen olevan jälkimmäisessä, sillä 35 kilometrin juoma-asema on äärimmäisen
tärkeä, koska 35 ja 40 kilometrin välinen vitonen on maratonin piinaavin. Noin
10 kilometrin päässä maalista takaa tulee ohi joku suomalainen, jota en tunne.
Hän huikkaa mennessään pari kannustusta. Mies tuntee meikäläisen suomalaiseksi
siitä, että selässäni lukee ”Tuomas, 11. Teilnahme”.
32 kilometrin paalun jälkeen
matka alkaa ensimmäisen kerran painaa toden teolla. Pystyn kuitenkin
ylläpitämään vauhtia kohtuullisesti. 35 kilometrin paalun jälkeen (2.23.26)
tapahtuu kuitenkin juuri se, mitä pelkäsin: pulloani ei ole pöydällä. Hätä ei
kuitenkaan ole tämän näköinen, vaan kaivan taskustani geelin ja vedän sen alas
veden kanssa. Lihaksistosta alkaa olla energiat sen verran vähissä, että kaivan
toisen ja viimeisen varageelini taskusta vielä 37 kilometrin paikkeilla. Sen
vedän alas kuivana. Kaikki eivät pysty vetämään geelejä alas kuivana, koska se
mömmö tarttuu kitalakeen, mutta meikäläiselle se ei tuota ongelmia. Sitä
vastoin suurempi ongelma on, että lihaksistosta on kaikki kimmoisuus hävinnyt
ja etureidet huutavat maratontuskaa. Pystyn kuitenkin jatkamaan eteenpäin
juoksuisaa liikettä.
Potsdamer Palzilla 38
kilometrin jälkeen kiroan pitkää ja suoraa tietä, jonka loppua ei horisontissa
näy. Tiedän reitin kääntyvän vasemmalle hieman ennen 40 kilometrin paalua ja
odotan tätä käännöstä lakkaamattoman herpaantumattomasti. Kilometrit tuntuvat
todella pitkiltä, kunnes vihdoin tie kääntyy ja sivuutan 40 kilometrin paalun
(2.44.39). Otan viimeisen pulloni pöydältä ja vedän viimeisen geelin ja sitten
taon kohti maalia. Hieman 40 kilometrin jälkeen näen edessäni itselleni
tuntemattoman nuorukaisen (myöhemmin hänen nimekseen paljastui Maunu Toivari),
jonka selässä lukee Turun Urheiluliitto. Juoksen kaverin kiinni juomapullo
kädessäni ja tarjoan juomaa. Hän sanoo: ”ei kiitos, join just” ja sitten
kenties siitä sisuuntuneena alkaa lappaa jalkaa toisen eteen siihen tahtiin,
että meikäläinen ei pysty. Tosin en edes noteeraa kaverin nykäisyä, koska kaali
on niin sumussa. Päässä takoo vain, että maaliin on päästävä. Hieman 41
kilometrin jälkeen reitti kääntyy Under den Lindenille, mikä päässä näkyy
Branderburgin portti ja 42 kilometrin paalu. Portti tulee vastaa todella
hitaasti, mutta tuleepa kumminkin ja sen läpi juostuani on jäljellä enää
loppusuora. Erehdyn loppusuoran puolivälissä tuulettamaan, mikä maksaa
bruttoajassa 2.54 alituksen. Huomaan tämän liian myöhään ja vaikka vedän
viimeiset kymmenet metrit aivan täpöillä, aika on 2.54.00. Nettoaikana toki
menee alle (2.53.53, ensi vuonna en muuten kehtaa enää lähteä A-karsinasta,
koska viimeisestä 2.40-alituksesta on niin monta vuotta).
Maalissa on normaali
maratonfiilis eli valtava helpottuneisuus siitä, että pääsin maaliin. Tämä ei
koskaan ole itsestään selvyys niinkin haastavassa lajissa kuin maraton, sillä
mitä tahansa voi matkalla tapahtua kanveesiin vajoamisesta jalkojen
pettämiseen. Maalissa otan mitalin vastaan suomea puhuvalta rouvalta. Luulen,
että sama rouva pujotti mitalin kaulaani jo vuonna 2000, jolloin juoksin
Berliinissä ensimmäisen kerran. Maalissa kaveeraan myös sen kaverin kanssa,
joka ohitti minut 32 kilometrin päässä maalista. Luultavasti hänen nimensä on
Kristo Halme Karkkilan pojista. Hänen aikansa on 2.52.32 ja hän kertoo
parantaneen rekordiaan noin viidellä minuutilla. Noin ison rekordisiivun
leikkaaminen on mahtava suoritus!
Erottuani Halmeen seurasta
menen hakemaan varustekassini, puen vaivalloisesti varusteet päälleni, koska
koko ajan meinaa joku paikka krampata, istuskelen vähän aikaa penkillä
auringosta nauttien ja sitten kävelen Hauptbahnhofille ja siitä U-Bahnilla
Savignyplatzille ja siitä kävellen hotellille. Ennen hotellihuoneeseen menoa
katson aulassa netistä virallisen tulokseni ja hieman myös muiden tuloksia.
Omat puoliskoni kisassa olivat 1.26.02 ja 1.27.51, joten juoksu oli tähän
kuntoon nähden aika lailla optimaalinen. Tuloksia katsoessani iloisen
suunnattomasti Thomas Sandvallin juoksemasta 2.31:sta sekä Jarno ”Mogli”
Maimosen 2.36:sta. Thomas ei turhaan sanonut perjantaina lentokoneessa olevansa
ennätyskunnossa ja saaneensa 40 kilometrin lenkeistä koneeseensa rutkasti
maratonkestoa. Mogulin suorituskaan ei yllättänyt millään lailla. Ehkä
suomalaisittain kovin veto oli kuitenkin Timo Toivarin uskomaton 2.38.20, jolla
hän voitti M50-sarjan. Muistini mukaan Berliinissä ei kukaan suomalainen
50-sarjalainen ole juossut noin kovaa sitten Risto Laitisen päivien.
Juon aulassa vielä
maratontuloksia katsellessani kupillisen kahvia ja sitten lähden huoneeseen.
Siellä lähettelen ensin maratontekstareita kavereille ja sitten mennen
suihkuun. Suihkun jälkeen kuuntelen hieman Dream Theateria ja sitten lähden
syömään. Suuntaan Hard Rock Cafee:hen, sillä Berliinissä minulla on perinteenä
syödä maratonin jälkeen aika siellä, eikä vähiten siksi, että siellä on
seinällä Mick Marsin kitara vuoden 1987 Girls, Girls, Girls -kiertueelta.
Ruokailun jälkeen on jo kiire Bernauer strasselle, sillä siellä on Berliinin
muurin museo, missä en ole koskaan käynyt, enkä tiedä kuinka pitkään se on
auki. Niinpä otan Hard Rock Cafen edestä taksin Bernauer Straselle. Onneksi muurimuseo
on vielä auki. Katon siellä pari järkyttävää filmiä Berliinin muurin
mielettömyydestä, ostan aiheesta pari kirjaa ja sitten menen ulos katsomaan
paikkaa, johon muuria on jätetty vielä jäljelle. Istuskelen myös muurien
välisellä kuolemanvyöhykkeellä tunnin ajan ja ihmettelen historian tapahtumia.
Ilta alkaa jo hämärtyä ja
aurinko laskea, kun menen U-Bahnilla Potsdamer Plazille. Istun siellä eräässä
kahvilassa jonkin aikaa, kunnes menen Portsdamer Plazin pilvenpiirtäjään, jossa
on Euroopan nopein hissi. Siellä näköalatasanteella vietän noin puoli tuntia
katsellen alla levittäytyvää kaupunkia. Tuuli ylhäällä on kylmä ja kova, joten
en viitsi olla siellä pidempään. Alas päästyäni päätän mennä vielä syömään ja
sen jälkeen menen U-Bahnilla Witterbergplazille, josta vaihdan junaa
Uhlandstrasselle. Sielä kävelen hotelliin, jonne saavun noin klo 22. Katson
vielä äänettömästi televisiota jonkin aikaa. Miksi äänettömästi? Siksi, että
silloin voi samalla kuunnella Dream Theateria kun katsoo TV:tä. Menen nukkumaan
noin klo 22.30, mutta uni ei kuitenkaan meinaa tulla, koska kone käy maratonin
jälkeen kierroksilla. Niinpä päätän kuunnella vähän Dream Theateria. Sen
jälkeen ei kulu kauaakaan kun olen jo unessa.
Plim! Kuten aina maratonin
jälkeisenä yönä, ylikierroksilla käyvä kone herättää minut klo 4.23. Niinpä
alan pakkaamaan tavaroitani ja sen jälkeen kuuntelen hieman Dream Theateria.
Herään jonkin ajan päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei
kuulu enää Dream Theateria. Sen jälkeen menen aamupalalle, syön rauhassa kunnon
aamupalan, haen tavarat huoneestani, luovutan huoneen, menen bussipysäkille ja
ajan bussilla lentokentälle. Ostan kentältä vaimolle tuliaisia, kuuntelen
siellä hieman Dream Theateria, luovutan kamat hihnalle, menen turvatarkastuksen
läpi nousen koneeseen, joka lähtee Suomeen klo 12. Nukun melkein koko
lentomatkan Suomeen. Siellä odotan bussia tunnin, jonka aikana sattumalta näen,
kun laulu- ja soitinyhtye HIM:n pojat tulevat kotiin ulkomailta. Klo 15.55.
hyppään Poriin menevään bussiin, joka on nykyisessä kotikaupungissani hieman
ennen klo 20. Sen jälkeen kävelen linja-autoasemalta rautatieasemalle, otan
pyöräni ja poljen kotiin, mikä tarkoittaa sitä, että taas on yksi maratonreissu
päätöksessään.
Porilaisen diabeetikon kertomus Berliinin maratonilta
2015
Aloitin kestävyysjuoksun
kilpailumielessä 12-vuotiaana vuonna 1986 ja harrastin sitä tosissani
35-vuotiaaksi vuoteen 2009 saakka. Kovin harjoittelu tapahtui vuosien 1994–2009
välillä. Parhaimmillani pystyin juoksemaan tulokset 1.09.41 puolimaratonilla ja
2.33.19 maratonilla. 2010-luvulle tultaessa alkoi kuitenkin käydä selväksi,
että jalat eivät enää kestä aiempia juoksumääriä. Oli pakko vähentää
juoksemista radikaalisti ja alkaa harrastaa enemmän muita lajeja. Aiemman 9-10
kertaa viikossa tapahtuvan juoksemisen (100-150km/viikko) juoksin enää 3-4
kertaa viikossa (40-80km/viikko). Muina päivinä juoksun tilalle tuli pyöräilyä
ja talvella hiihtoa. Harjoitusmäärät säilyivät ajallisesti samana, noin 10
tuntia viikossa, mutta siitä oli juoksua huomattavasti aiempaa vähemmän. Juoksutuloksilla
ei ollut enää väliä, vaan sillä, että pystyi yleensä harrastamaan liikuntaa.
Vuoden 2015 alussa sain kutsun työterveystarkastukseen. Silloin huomattiin,
että verensokerini oli koholla. Otettiin lisäkokeita ja sitten tuli tuomio:
minulla on ykköstyypin diabetes juuri ennen 41-vuotispäivääni. Se oli shokki,
koska tätä ennen en ollut elämässäni uhrannut diabetekselle ajatustakaan. Varmistin
asian vielä eräältä diabetekseen erikoistuneelta lääkäriltä, joka sanoi heti,
että minulla on LADA (Latent Autoimmune Diabetes in Adults).
Sain verensokerimittarin käyttööni ja
huomasin heti, että verensokeri reagoi voimakkaasti kaikenlaiseen liikuntaan.
Toisin sanoen, kaikki liikunta laski verensokeria selvästi. Esimerkki:
helmikuussa ennen insuliinihoidon aloittamista, sokeriarvojen ääripäät olivat
saman päivän aikana 27,9 (ennen liikuntaa) ja 5,4 (90 min sisäpyöräilyn
jälkeen). Heti tämän jälkeen todettiin, että monipistoshoito on syytä aloittaa
välittömästi.
Kun arki verensokerin mittauksineen sekä perus- ja ateriainsuliinin
pistämisineen lähti rullamaan (kiitos Satakunnan keskussairaalan
diabeteshenkilökunnalle), eräs keskeinen mieltäni askarruttavista kysymyksistä
oli, voisinko juosta vielä maratonin. Terveelläkin ihmisellä saattaa tulla
maratonin loppuvaiheessa hypoglukemian tuntemuksia, mutta diabeetikolla riski
on selvästi suurempi. Toisaalta, jos verensokeri olisi liian korkea kilvan
alussa, se tekisi niin löysän olon, ettei juoksemisesta tulisi mitään. En
halunnut luopua maratonharrastuksestani diabeteksen takia, joten otin
tähtäimeeni Berliinin maratonin syyskuun lopulla, jossa olen juossut monena
syksynä. Onneksi minulla oli helmikuusta syyskuuhun aikaa opetella, kuinka
elimistöni reagoisi kestävyysharjoitteluun tässä uudessa elämäntilanteessa.
Harjoittelu keväällä ja kesällä 2015
sujui vaihtelevasti. Diabeteksen toteamisen jälkeen aloin pitää energiageeliä
(27g hiilihydraattia) taskussa varmuuden vuoksi joka lenkillä. Joskus tuli
kesken lenkin/liikuntasuorituksen niin heikko olo, että geeli oli pakko ottaa,
mutta yleensä en tarvinnut sitä. Pitkillä,
yli 2 tunnin lenkeillä mukanani oli myös juomavyö ja join urheilujuomaa 25
minuutin välein. Huomasin, että pitkät lenkit sujuvat hyvin, jos verensokeri on
ennen lenkille lähtöä noin kymmenen pinnassa. Mikäli tein pitkän
liikuntasuorituksen aamulla, en pistänyt lainkaan aamulla ateriainsuliinia tai
pistin sitä normaalia vähemmän. Perusinsuliiniannoksen pidin aina samana.
Pikkuhiljaa sain pudotettua sokeriarvot (pitkäsokeri) lähelle ”terveen ihmisen”
lukemia.
Maratonviikolla toimin seuraavasti.
Tiistain ja lauantain välillä tein hiilihydraattitankkauksen, kuten aina
ennenkin. Hiilihydraattipitoisen ruoan lisäksi join maltodekstriiniä, joka on
lähes 100 % hiilihydraattia. Aamuisin pistettävän perusinsuliiniannoksen
(Levemir) pidin ennallaan, mutta ateriainsuliinia (Novorapid) jouduin lisäämään
selvästi, noin puolet aiempaan verrattuna, ettei verensokeri nouse
pilviin.
Matkustin torstaina Helsinkiin ja sieltä
perjantaiaamuna Berliiniin. Pyrin syömään kaksi kertaa päivässä pastaa ja sen
lisäksi juomaan maltodekstriiniä ja perjantaista eteenpäin myös urheilujuomaa.
Siitä huolimatta, että pistin normaalia enemmän ateriainsuliinia,
verensokeriarvot nousivat maratonin aattopäivänä välillä korkealle (jopa 13:een).
En antanut tämän kuitenkaan häiritä, sillä ainakin se kertoi, että koneessa on
hiilaria.
Kilpailuaamuna sunnuntaina klo 5.45
verensokeri oli vähän tyypillistä aamulukemaa korkeampi, 7,0. Silti pistin vain
kolmasosan normaalista perusinsuliiniannoksesta, enkä yhtään ateriainsuliinia.
Päättelin, että maraton tulee laskemaan verensokeria niin paljon, etten
tarvitse paljoakaan insuliinia laskemaan sitä. Klo 6 söin aamupalan, kolme
lautasellista mysliä, koska siinä on paljon hiilihydraattia. Lisäksi matkalla
kilpailupaikalle join urheilujuomaa. Tuntia ennen kilpaa, klo 8 verensokeri oli
10,2. Sen jälkeen söin yhden energiageelin (27g hiilihydraattia) ja join hieman
urheilujuomaa.
Klo 9 oli maratonin lähtö. Olin
toimittanut järjestäjille omat pullot joka huoltopisteelle, joita oli yhteensä
kahdeksan, viiden kilometrin välein. Onneksi Berliinin maratonilla on tällainen
mahdollisuus. Maratonin aikana nautin urheilujuomaa 2,5 dl viiden kilometrin
välein. Kolmella ensimmäisellä juoma-asemalla (5 km, 10km, 15km) join vain
urheilujuomaa, seuraavalla kahdella (20km ja 25km) otin urheilujuoman kanssa
geelit ja kolmella seuraavalla (30km, 35km, 40km) nautin urheilujuoman kanssa
geelit, joissa on myös kofeiinia. Lisäksi söin geelit ”kuivana” juoma-asemien
välillä, noin 27km:n ja 37km:n kohdalla. Yhteensä söin siis maratonin aikana 7
geeliä. Onneksi mahani kesti tämän määrän. Osan geeleistä kannoin vyölaukussa
siltä varalta, etten löydä omia juomapullojani ja osan olin teipannut kiinni
juomapulloihin. Löysin kuitenkin juomapulloni ilman vaikeuksia joka
juoma-asemalta, sillä olin teipannut niihin 60cm mittaiset kepit. Kertaakaan
matkan aikana ei tullut sellainen olo, että verensokeri laskisi liikaa. Lisäksi
vauhti säilyi tasaisena koko matkan ajan. Lopulta maali koitti ajassa 3.00.13
(puoliskot 1.29.13 ja 1.31.00). Ajalla ei kuitenkaan ollut väliä, vaan sillä,
että olin juossut ensimmäisen maratonini diabeetikkona.
Maalissa join yhden mukin urheilujuomaa.
Puoli tuntia maaliin tulon jälkeen verensokeri oli jopa korkeampi kuin ennen
kilpaa, 10,7, mutta 2,5 tuntia kilvan jälkeen tuli heikko olo, mittasin
verensokeriksi vain 3,0. Se johtui siitä, että olin pistänyt hotellille tultua
loput 2 / 3 perusinsuliinista.
Loppupäivän verensokeri oli tasaisesti
noin 7 pinnassa, mutta sen verran maraton vaikutti, että ei tarvinnut pistää
kuin erittäin pieniä annoksia ateriainsuliinia. Kaiken kaikkiaan pelkäsin ennen
kilpaa kahta asiaa: 1) kestääkö pohje, joka vaivasi viimeisen 2 kk aikana ja 2)
tuleeko maratonin toisella puoliskolla hypoglukemia. Onneksi kaikki sujui
hienosti.
Tuomas Zacheus
