Uudet tuulet

Raasto.com 27.10.2005-20.10.2014


Mutta mutta... yritämme jossain vaiheessa koota jutut vielä jonnekin, todennäkoisesti tänne blogin yhteyteen. Palanen historiaa ansaitsee paikkansa.

SM-maastot 2014 raaston riemujuhlaa

Suomi Finlandin, vain Suomi Finlandin, eikä minkään muun maan kuin Suomi Finlandin maastojuoksun mestaruuskilpailut juostiin 11.5.2014 Lempäälässä äitiemme lippujen liehuessa saloissaan. Kaikki kisoihin osallistuneet voivat onnitella itseään, sillä ovat etuoikeutetussa asemassa, sillä heillä on mahdollisuus ja vapaus raastoon, mitä läheskään kaikilla maapallomme asukkaista ei ole. Raasto on yksi ihmisen perusoikeuksista ja ihmiselon tarkoituksista, mutta valitettavasti kaikilla ei ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia terveydentilan tai yhteiskunnallisen tilanteen takia.

M 4 KM

Kukapa muukaan miesten lyhyen matkan voitti kuin Lewis Korir, jonka sydän sykkii IF Länkenille. Niin hän teki käyttämällä neljään kilometriin aikaa vaivaiset 11.25. Lewis oli kilvassa täysin ylivoimainen, sillä muut eivät pysyneet hänen völjyssään lähtösuoraa pidemmälle. Toki Joensuun Katajan Jukka Keskisalo pääsi maalissa yhdeksän sekunnin päähän, mutta hetkeäkään kilvan aikana ei ollut epäselvyyttä, kuka sitä hallitsee. Koririn ylivoima ei ollut sinä mielessä ihme, jos oletetaan hänen olevan tällä hetkellä noin 13.30 vitosen kunnossa. Tietenkin hänellä oli allaan aiemmin päivällä juostu 12 kilometrin mittelö, jonka olisi luullut painavan kehossa edes vähän tuoreisiin Suomi-poikiin verrattuna. Kivan jälkeisessä palkintojenjaossa pronssisen lätkän kisaverkkareidensa taskuun sai tunkea maailman nopein 3000 metrin estejuoksija hammaslääkäreiden sarjassa, Ylikiimingin Nuijamiesten Janne Ukonmaanaho. Hän jäi Keskisalosta viiden sekunnin päähän, mutta teki samalla komepäkin SM-maastoihin parin vuoden tauon jälkeen.

Kärkikolmikon takana tulikin aika reipas ero seuraaviin, sillä neljänneksi sijoittunut Karhulan Katajaisten Ilari Piipponen jäi voittajasta 27 sekunnin päähän. Toistaiseksi Piipponen on keskittynyt urallaan lähinnä 800 metrin ja 1500 metrin koitoksiin, mutta kuten toissa talven hallimestaruus 3000 metrillä osoittaa, olisiko hänen paras matkansa sittenkin 5000 metriä, vain 5000 metriä, eikä enempää eikä vähempää kuin 5000 metriä? Seuraavina Piipposen kanssa samalla ajalla maaliin syöksyivät IF Länkenin Anders Lindahl ja Parikkalan Urheilijoiden Panu Jantunen. Piipposen tapaan kumpikin herroista on urallaan panostanut korkeintaan 3000 metrin mittaisiin juoksuihin, pääpainon ollessa 800 ja 1500 metrillä. Joka tapauksessa poikain kesto lienee riittävää ajatellen ainakin alle 3.45 tuloksia 1500 metrillä, siksi raikulimaiseti he loikkivat pitkin Lempäälää.

Seitsemänneksi sijoittunut Lahden Ahkeran Ossi Kekki lienee puhdasverinen 5000 metrin juoksija, jonka ohessa 1500 metriäkin kulkee, kuten hyvillä vitosen miehillä on tapana. Seitsemänneksi ja kahdeksanneksi sijoittuivat kaksi jo täyden panostukseen juoksuun lopettanutta herraa, nimittäin Lahden Ahkeran Jussi Utriainen ja IK Falkenin Mikael Bergdahl. Bergdahl lienee saanut ikuisen onnellisuuden alittaessaan 1500 metrillä 3.40 pari vuotta sitten. Siihen on pystynyt kautta aikain maassamme vain todelliset valiomailerit. Kärkikymmenikköön Lempäälässä tunki itsensä myös Bergdahlin seuratoveri Jimmy Finnholm, joka himoaa kesällä 3000 metrin esteitä kuin kapiainen kiroilua.

Sijalta 16 löytyy vain viikkoa aikaisemmin Hampurin maratonin juossut Turun Urheiluliiton Matti Rauma, jonka palautuminen 42 kilometrin ja siihen vielä päälle juostavan 195 metrin rääkistä on ollut uskomatonta. Jokainen maratonin täpöillä vetänyt näet tietää, miltä jalat tuntuvat vielä viikkoa maratonin jälkeen. Sijalle sijoittui18 hiihtäjä Kari Varis, seura Joensuun Kataja, jolla tuntuu olevan myös harppa kohdallaan.

Joukkuekilvan vei nimiinsä Lahden Ahkera pistemäärällä 27, sillä heidän pojistaan Kekin ja Utraisen lisäksi Hannu Granberg suoriutui juoksusta 12. nopeiten.

M 12 KM

Miesten pitkä maastomatka vaatii armottoman raakaa kestoa, joten se ei kuulu usein nuorten poikien temmellyskenttään. Tällä kertaa asia oli kuitenkin toisin, sillä Lewis Koririn ja Jussi Utriaisen jälkeen kolmanneksi sijoittui Joensuun Katajan Arttu Vattulainen verrattomalla raastolla. Jo viime kesänä Vattulainen vetäisi 10 000 metriä puoleen tuntiin, vaikka oli kärsinyt keväällä tärkeimpään harjoitteluaikaan useita viikkoja vammoista, joten on oletettavaa, että hänen tulisi tulevana kesänä pystyä kympillä varovaisesti arvioidenkin alle 29.30 tulokseen. Se taitaa vaatia kuitenkin ulkomaisen kilpailun, sillä kotimaassa kympin juoksuja ei ole liiemmälti tarjolla ja nekin mitkä ovat, juostaan yleensä keskellä kuuminta päivää, vaikka Suomen myöhäinen kesäilta olisi maailman ihanteellisin ajankohta juosta kovia kestotuloksia. Neljänneksi sijoittui Vattulaisen seuratoveri, suunnistaja Jere Pajunen, jonka juoksuvauhti alkaa luultavasti olla riittävää jo kansainvälisen luokan suunnistuskisoihin.

Kukapa oli miesten pitkässä maastokilvassa viides? Eipä kukaan muukaan kuin IF Länkenin edustusasua kantava Willy Rotich. Täälä kertaa Willy jäi mitalista 15 sekunnin päähän, mutta toi siitä huolimatta Länkenille arvokkaita Kalevan Maljan pisteitä. Willy jätti kuudenneksi sijoittuneen Jyväskylän Kenttäurheilijoiden Jaakko Niemisen viiden sekunnin päähän. Joka tapauksessa Niemiseltä on lupa odottaa tuota pikaa puolen tunnin alitusta kympillä täydessä puolentunninalituskympinodottavaisuudessa. Nieminen löi hirvittävässä kirikamppailussa Turun Weikkojen Tuomas Jokisen ja Jyväskylän Kenttäurheilijain Henri Mannisen sekunnilla. Jokisen juoksu oli hyvä parin vuoden vammatauon jälkeen. Raasto.comin yhden hengen juryn mielestä Jokisen kannattaisi keskittyä jatkossa maratonille, kun jalat eivät kerran tunnu kestävän ratajuoksua, sillä maratonharjoittelu on suuremmista määristään huolimatta jaloille vähemmän kuluttavaa kuin ratamatkoille tähtäävä harjoittelu. Tämä väite perustuu siihen, että maratonharjoittelussa ei välttämättä tarvita rataharjoittelua ja ratatuntuman ylläpitoa, vaan vetoharjoituksia voidaan juosta maantiellä, hiekkatiellä, pururadalla jne., mikä säästää jalkoja.  Lisäksi siinä ei tarvita niin kovia tehoja kuin kirnun kiertämiseen tähtäävässä harjoittelussa. Mallia voi ottaa vaikka Italian parta-Pekka Gelindo Bordinista, joka jätti junnuvuosien jälkeen ratajuoksut hyvin vähälle, koska hänen jalat eivät kestäneet rataharjoittelua. Sen sijaan ne kestivät leiriolosuhteissa 250 kilometrin harjoitusviikkoja ja muun muassa 3 x 7 km:n vetoharjoituksia tiellä. Tuloksena oli maratonin olympiakulta vuonna 1988, vaikka ratakympin rekordi oli vain noin 29 minuuttia. Mannisen veto Lempäälässä taas oli suorastaan ilmiömäinen siksi, että hän veti viikkoa aiemmin Hampurin maratonilla itsensä täydelliseen kantokuntoon juostessaan 2.18.31 ja saavuttaessaan maalisen linjan vailla energian ripettäkään kehossaan.

Joukkuekilpailussa parhaaksi osoittautui Joensuun Katajan Trio, sillä Vattulaisen ja Pajusen lisäksi he saivat kymmenen parhaan joukkoon myös Oskari Pennasen, jolla riittää kestoa kuin äijäuhoisella testoa.  

N 6 KM

Naisten kuuden kilometrin koettelemuksen nopein oli täksi kaudeksi IK Falkenin väreihin vaihtanut Sandra Eriksson, jonka tavoitteena kesällä ei voi olla mikään muu kuin uusi 3000 metrin esteiden Suomen ennätys. Lisäksi hänen tavoitteenaan lienee 3000 metrin esteiden uusi Suomen ennätys. Suomen ennätys 3000 metrin esteissä hänen tavoitteensa lienee. Mikäli se tapahtuu Zürichin Euroopan mestaruuskisoissa, sijoitus voi olla mitä vain. Hopealle sijoittunutta Lahden Ahkeran Kristiina Mäkeä ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Ei suinkaan, vaan Mäki lähti kilvan alussa Erikssonin kansainvälisen luokan vauhtiin, mikä kostautui kilvan loppupuolella niin, että hän hävisi Erikssonille yli puoli minuuttia. Sen verran Mäellä oli kuitenkin voimia, että hän sai riuhtaistua kahdeksan sekunnin eron vuoden 1997 MM-maastojen pronssimitalistiin, Forssan Salamaan vaihtaneeseen Annemari Sandell-Hyväriseen.

Kärkikolmikko oli naisten kilvassa joltisenkin ylivoimainen, sillä neljänneksi sijoittunut, Sandell-Hyvärisen seuratoveritar Janica Mäkelä jäi kärjelle yli minuutin. Joka tapauksessa Mäkelä teki vahvan paluun kansalliselle kärkitasolle, vuoden 2012 ylirasitustilan ja viime vuoden jalkavammojen jälkeen. Viidenneksi puolestaan sijoittui Haminan Pontevan Kaisa Tyni, jonka ominaisuudet saattaisivat viitata ehkä enemmän 5000 kuin 800-1500 metrille, siksi paljon hänen koneessaan on pidättelemätöntä kestoa. Sitä on myös kuudenneksi ja seitsemänneksi sijoittuneilla Vammalan Seudun Voiman Minna Haka-Riskulla ja Viipurin Urheilijain Nina Chydeniuksella.

On perin mielenkiintoista katsoa, millaisia tuloksia kesällä juoksee entinen pikajuoksija, Kuopion Reippaan Maria Murtorinne, joka sijoittui tämänkertaisessa maastokilpailussa kahdeksanneksi. Kukapa muukaan sijoittui 17:nneksi kuin Ikaalisten Urheilijoiden Krista Lähteenmäki. Hiihtäjien soisi osallistuvan enemmänkin maastojuoksu- ja yleensäkin juoksukilpailuihin keväisin ja kesäisin, mutta kenties he ovat huomanneet, että juoksu on raakuudessaan raaempaa kuin raaka muna.

Koska Forssan Salama sai kaksi naista neljän parhaan joukkoon, ei ole yllätys, että he voittivat myös joukkuekilvan, kolmantena edustajanaan 19:nneksi sijoittunut Sanni Klemelä, joka jätti seuransa kovassa sisäisessä taistelussa Anne-Mari Knuutin joukkuemitalipallin ulkopuolelle vaivaisen yhden sekunnin erolla.

M 22 6 KM

Aikamiespoikien kuuden kilometrin kilpa oli eräs Lempäälän maastopäivän helmistä. Siitä pitivät huolen Lahden Ahkeran Martti Siikaluoma ja Arctic Athleticsin Kalle Keskipoikela armottoman kovalla vauhdinpidollaan. Heidän tuskaa hylkivä kaksinkamppailunsa ratkesi vasta viimeisessä mäessä, jolloin Siikaluoma erkaantui täydellä höyryllä raastavasta Keskipoikelasta voittoon, vain voittoon ja pelkästään voittoon. Koska Keskipoikelakin oli viime kesänä Kalevan Kisojen 5000 metrin pronssilla, kestofanit odottavat ylenpalttisen mielenkiinnon kera, mitä kaksikko saa aikaan lähitulevaisuudessa 12 ja puolen ratakierroksen kilvanjuoksussa. Voi olla, että he tekevät joltistakin tulosta myös seitsemän ja puolen kierroksen ottelussa, unohtamatta kolmen kierroksen ja 300 metrin matsia. Kaksikon kovuudesta kertoo se, että pronssille sijoittunut Lammin Säkiän Ville Heikkilä jäi voittajasta peräti 43 sekunnin päähän. Sijalta 18 löytyy Jyväskylän Kenttäurheilijoiden Samu Nerg, jonka sukulaiset ovat joskus vetäneet vähän määrää. Eräskin heistä kuulemma juoksi vuoden 1974 aikana 14 000 kilometriä.

Joukkuekilvan voiton vei Jyväskylän Kenttäurheilijat pistemäärällä 25. Heillä oli mukana peräti kaksi joukkuetta, josta kunniamaininta jyväskyläläisille, vain jyväskyläläisille, eikä kenellekään muulle kuin jyväskyläläisille, puhumattakaan jyväskyläläisistä.

N 22 4 KM

Koska 22-vuotiaat aikanaiset juoksevat saman matkan kuin 19-vuotiaat ja 17-vuotiaat kanssasisarensa, on aina mielenkiintoista verrata, millaista heidän kärjen vauhtinsa on nuorempiin sarjoihin verrattuna. Tällä kertaa se oli selvästi kovempaa. Syypää siihen on talven aikana rajusti kehittynyt Vasa IS:n Camilla Richarsson, joka juoksi voittoon noin puoli minuuttia kovemmalla ajalla kuin 19- ja 17-vuotiaat. Richarsson ei saanut kuitenkaan voittoaan helpolla, sillä häntä ahdisti loppuun asti Nummen Kipinän Meri Rantanen, tuo vuonna 2011 19-vuotiaiden sarjassa Euroopan kärkipäähän sijoittunut raastotar. Rantanen jäi lopulta voittajasta kolme sekuntia, mutta sitten tuli suuri ero pronssinaiseen, Kuopion Reippaan Venla Mäkäräiseen. Hän näet jäi kärjestä 36 sekuntia. Neljäntenä maalisen linjan puolestaan ylitti Länsi-Uudenmaan Urheilijoiden Saara Nikander, joka on ottanut ikäluokkansa SM-mitaleita vuonna jos toisenakin. Kahdeksanneksi tuli Turun Tovereiden Emilia Maaskola, jonka isä on huhujen mukaan juossut joskus jotain. 12:nneksi paras tämänkertaisessa kilvassa oli Porvoon Urheilijain Aurora Holopainen, jota ei ole näkynyt kilvanjuoksun parissa sitten vuoden 2011. Hienoa, että tuo Kalevan Kisojen 800 metrin finaalissa jo vuonna 2008 16-vuotiaana juossut lahjakkuustar on tehnyt komepäkin.   

Viiden joukkueen joukkuekilvan, joista oli kaksi TurunUrheiluliiton joukkuetta, voiton vei Turun Urheiluliitto.

M 19 6 KM

Jos oli 22-vuotiaiden aikamiesten kilpailu upea kamppailu, sitä oli myös 19-vuotiaiden pojannöösien vastaava. Sjundeå IF:n Topi Rainen ja Kuopion Reippaan Samu Mikkonen eivät nimittäin meinanneet millään saada selville paremmuuttaan. Aivan samoin kuin 22-vuotiaiden mittelössä, myös 19-vuotiaissa kilpailu ratkesi viimeiseen nousuun, jossa jo aiemmin pitkän loppuvedon aloittanut Raitanen jätti Mikkosen kuin rokkari morsion. Sjundeå IF sai myös toisen juoksijan mitaleille, sillä pronssia otti tuiman loppukirin jälkeen nuori mies, jonka henkilöllisyystodistuksessa lukee Eero Saleva. Hän voitti hirveällä loppuraastolla Nivalan Urheilijoiden Miika Tenhusen, jonka kohtalona oli jäädä ulos mitalipallilta samalla ajalla pronssimitalistin kanssa. Sellaista on urheilu, jossa paremmuus raastajien välille on saatava.

Seitsemänneksi sijoittui kahden vuoden takainen 17-poikien mestari, Saarijärven Pullistuksen Joonas Rinne, joka kenties tarvitsisi koneeseensa lisää kestoa, ainakin 1500 metriä silmällä pitäen. Toisaalta Rinteen päämatka taitaa olla vielä toistaiseksi 800 metriä, eikä sen matkan kovimmat tykit ole yleensä maastoissa juhlineet, sillä toisin kuin äärimmäistä nopeutta ja herkkyyttä janoava 800 metriä, maasto vaatii osakseen kaiken alleen murskaavaa kestoa. Yhdeksänneksi ei puolestaan sijoittunut kukaan mukaan kuin Lammin Säkiän Anssi Huostila, jonka suvusta löytyy esteet alle yhdeksän minuutin juossut veijari. Vuonna 1990 Oulun Kalevan Kisoissa tämä tapahtui. 16:nneksi taas sijoittui kävelyä päämatkanaan pitävä Lempäälän Kisan Markus Kyrölä, joka on tinkimätön hevimetallin suhteen.

Koska Sjundeå IF sai kaksi miestä henkilökohtaiselle mitalipallille, ei joukkuekilvassa ollut heidän voittanutta.

N 19 4 KM

Viime vuoden esitysten perusteella ei ole yllätys, että 19-vuotiaissa tytöissä maamme paras maastojuoksija oli Karhulan Katajaisten Minttu Hukka. Sen sijaan viime talven harjoittelun perusteella se on yllätys, sillä Hukka pääsi vammojen jälkeen kunnolla harjoittelun makuun vasta valoisuuden lisääntyessä kevään saapumisen merkiksi. Hukan kunto on siis noussut lyhyessä ajassa lakkaamattoman herpaantumattomasti. Helpolla hän ei kuitenkaan voittoa saanut, sillä Lahden Ahkeran Emma Hyyppä hävisi kultaisen mitalin kolmen sekunnin erolla. Sen sijaan pronssille sijoittunut naisten 800 metrin Suomen mestari, Turun Urheiluliittoa edustava Johanna Matintalo jäi kärjestä jo 31 sekuntia. Hiihtotaustastaan huolimatta Matintalon kesto ei siis ole aivan samalla tasolla kuin hänen nopeutensa. Älköön kukaan kuitenkaan sanoko, että pronssi SM-kisoissa olisi huono suoritus. Ei suinkaan, vaan se on verraton suoritus kovuudeltaan äärettömän raatelevassa kestävyysjuoksussa, tuossa urheilulajien kuninkaassa ja kuningattaressa.

Joukkuetuloksia lukiessa on mahdollista päätellä, että voiton vei Karhulan Katajaisten kolmikko, jotka sijoittuivat kaikki 18 parhaan joukkoon. Kenties heidän seuransa manatseri osti kultamitalisteille kotimatkalla siitä palkkioksi jäätelöt.

M 17 4 KM

Kenellekään ei luultavasti tullut yllätyksenä, että 17-vuotiaiden pojanviikarien neljän kilometrin mestaruuden vei Joensuun Katajan Jiri Karjalainen. Näin todellakin tapahtui Karjalaisen viilettäessä karkuun Alajärven Ankkureiden Antti Ihamäeltä viiden sekunnin turvin. Karjalaisella on jo viime vuoden jäljiltä palkintokaapissaan yleisen sarjan SM-mitali. Hän oli näet osa Katajan 4 x 1500 metrin pronssijoukkuetta. Yleisen sarjan mitaliin kaikki eivät välttämättä pysty koskaan juoksijan urallaan, mutta mikäli ennusmerkit pitävät paikkaansa, Karjalainen voi tulevaisuudessa saada muutaman muunkin yleisen sarjan SM-mitalin. Sama pätee tietysti Ihamäkeen, mikäli jalat kestävät ja harjoitus maittaa ja nehän kestävät ja sehän maittaa, näin uskomme. Pronssia kavereilleen sai kilvan jälkeen esitellä Keski-Uusimaan Yleisurheilun Robin Ryynänen, joka himoaa kesällä menestystä kuin muurari laastia. Osanottajamäärää, 86 maaliin juossutta voidaan pitää kohtalaisena, ottaen huomioon pienentyneet ikäluokat ja pelien ja leikkien ylivallan.

Mestaruuden kotikaupunkiinsa vei esiteltäväksi Forssan Salaman trio, sillä he saivat kaksi poikaa kymmenen parhaan joukkoon, kolmannen sijoittuessa 48:nneksi.

N 17 4 KM

17-vuotiaiden tyttöjen sarja oli kilpailussaan kilpailevainen kilpa. Kilvan voittaja oli Lappeenrannan Urheilu-miesten Alisa Vainio sekuntia nopeammalla ajalla kuin Hukka 19-vuotiaissa. Tämän ikäisten kehityksen ennustaminen on kuitenkin vaikeaa ja vain tulevaisuus tulee kertomaan, miten Alisalle on kestävyysjuoksun kivenkovassa maailmassa käyvä. Joka tapauksessa hän kukisti hopealle sijoittuneen Suolahden Urhon Saija Sepän murskaavan ylivoimaisesti 48 sekunnin erolla. Hän taas oli kahdeksan sekuntia parempi kuin Eurajoen Veikkojen Nelli Nordlund. Viimeksi mainittu joutui tappelemaan tosissaan mitalinsa eteen, sillä Turun Urheiluliiton Hanna Uski hävisi pronssisen mitalin kahden sekunnin erolla, eikä siitä puolestaan ollut suurtakaan eroa seuraavina maaliin rynnistäneisiin. Uskin valmentajalla saattaa olla jotain tietoa siitä, miten 1500 metriä juostaan. Kuinka niin? Eipä kuinkaan muutenkaan kuin siten, että koutsin 1500 metrin rekordi on 3.43.28.

Joukkuekilpailussa ei kukaan voittanut Espoon Tapioita. Heidän edustajistaan nimittäin Taika Nummi oli seitsemäs ja Enni, sukunimeltään Nummi kahdeksas. Essi Kivelä puolestaan pääsi juomaan maalissa mehua 18:nneksi parhaana, mutta Suomen mestarina, vain Suomen mestarina, eikä minään muuna kuin Suomen mestarina. Kuten japanilaismaratoonari Takayuki Nishida totesi vuoden 2001 MM-kisojen joukkuekilvan hopeasijan jälkeen, hänelle ei ole mitään eroa sillä, onko mitali henkilökohtainen vai joukkueena saatu. Se on hyvin sanottu.

Niin oli maastossa tapahtuvan juoksun Suomi Finlandin mestaruuskilpailut vuoden 2014 osalta juostu. Toki Lempäälässä juostiin aiemmista SM-maastoista poiketen myös 15-vuotiaden natiaisten sarjat, mutta siinäpähän juostiin.  

[Z]

Is the marathon disappointment napalm to the flame of marathon fear?

The marathon happiness is a state in which each and every marathoner seek, but the marathon disappointment is, in turn, the feeling that no one would ever want to experience. The marathon disappointment is, with its crushing force, completely different than, say, 800 meters disappointment, 5000 meters or 3000 meters steeplechase disappointment. This is due to the fact that a marathon can not be renewed each week, such as 800 meters, 5000 meters and 3000 meters steeples (though perhaps at the Olympic Games a shorter distances disappointment can be compared with the marathon disappointment). Marathon is completely different than the shorter distances, as in the full marathon concentration you can run a maximum two marathon in a year. If a runner runs more than two marathons within a year, he or she has not been able to prepare for them in the full marathon concentration. For example, three marathons a year, means only 75 percent of marathon concentration. Running marathons more frequently shed the marathon concentration degrees so quickly that, five marathons or more per year are running with no marathon concentration at all. Marathon collecting and marathon concentration has nothing to do with each other.

A devastating impact on the marathon disappointment based on the fact that marathon requires several months training and full marathon preparation, and each of the marathon is the uniqueness like no other. If a marathon then goes wrong, the marathon disappointment sweeps on like an avalanche. The are so many variables in marathon that even the full marathon concentration does not necessarily guarantee protection from the marathon disappointment. Of course, the full marathon concentration reduces the likelihood of marathon disappointment clearly.

The marathon disappointment is such a powerful feeling that it sucks temporarily will to live and may lead to self destructive behavior. In this case the temptation to jump in the metro track or the desire to cut wrists open is not uncommon. However, such feelings caused by the marathon disappointment usually go away in a few hours or a day, but the marathon disappointment may smoldering in the background causing difficulties later on to adapt to everyday life, experiencing a sneaking feel of defeat. Perhaps the best cure against the marathon disappointment is to start as soon as possible a new marathon concentration - especial mental marathon concentration - for the next marathon.

The marathon disappointment is also evil impact to feed the marathon fear. The more a runner has experienced marathon disappointment, the larger is the marathon fear. At worst, if a runner has experienced multiple series of marathon disappointment, it may cause of such a terrible fear that he or she is no longer capable to run marathons. The feeling of marathon disappointment could grow so big that a person's self-preservation instinct prevent for his own safety to run any more marathons. It is so that even the mentally strongest people can not stand multiple marathon disappointment in a row, although the resistance of marathon disappointment is unique, and you can not give universal limit of how much a human mind can take marathon disappointment before total breakdown.

Fortunately, however, the marathon success, causing, for example, the marathon satisfaction, that neutralizes the effect of the previous marathon disappointments in the sense that it removes the marathon fear. If a runner has suffered, for example, two marathon disappointments in a row, but then he succeeds in the next marathon, his marathon fearing orientation is much smaller. Thus, if a runner has multiple marathon disappointments behind, it is recommended for the next marathon to start safe, rather too low than too hard pace, that one could feel the marathon marathon satisfaction again. Then, in the next marathon, a runner can choose again to run at the full level of marathon risk, as in the previous marathon achieved the marathon satisfaction that reduced the marathon fear. And, as in the previous marathon philosophy section showed that the marathon happiness, in turn, lead to eternal protection against the marathon disappointment, thereby eliminating the marathon fear forever. After that you can run  every marathon marathon with a terrible risk, without the slightest fear of the marathon disappointment.

[Z]

Does the marathon happiness protect the runner eternally from the marathon disappointment?

It is clear that each marathon runners' target is to finish marathon race with the marathon happiness. It is equally clear that the marathon happiness is not possible without the marathon concentration, because the marathon concentration is necessary marathon success point of view and, in turn, is a prerequisite for the marathon happiness. However, even a full marathon concentration does not necessarily guarantee the marathon success and its derivative marathon happiness. It is also the case that the marathon success does not necessarily guarantee the marathon happiness. Marathon success and marathon happiness should not be confused with each other, since the marathon success is a clock quantum matter, the marathon happiness is above all an inner feeling. As a result, the marathon success does not belong to the next scale of the marathon feeling (note the runner's marathon feeling can also be a mixture of the two):

Marathon disappointment (did not finish, can not start, total breakdown)

Marathon dissatisfaction (somewhat under-recorded marathon, but not breakdown)

Marathon satisfaction (solid run, or even your own record )

Marathon happiness (marathon career climax, a certain " magic limit " to reach or running faster than you ever imagined would be able to)

The marathon happiness is an extremely rare feeling, and most of the marathon runner can never reach it in their lives. The marathon happiness should not be confused with the marathon satisfaction, which is a much more normal feeling after marathon than the marathon happiness. In addition, the marathon satisfaction is considerably milder feeling. A runner may be with the marathon satisfaction if he or she runs a basic result, or even own record, but runner still may not be with the marathon happiness.

The marathon happiness is determined with the main personal ultimate marathon goal. For some, it is an Olympic victory, some running below 2.20, some below 2.30 or some to break three-hour wall. Only after reaching such, the main ultimate goal in the marathon is a necessary but not always sufficient condition for the marathon happiness. Some are still failing to meet their marathon happiness, even if they reach their ultimate marathon goal. Why the achievement of the ultimate marathon goal not always produce the marathon happiness, is a mystery that is associated with the human marathon mind.

In any case, if a runner reaches the marathon happiness, it is such a strong feeling that a runner will never be able to feel marathon disappointment, because the marathon happiness gives an eternal protection against the marathon disappointment the rest of the life. It kind of build an impenetrable wall around a marathon runner, through which the marathon disappointment can not penetrate, even how badly the marathon would go. Such eternal protection could be compared with, for example, the impunity, in this case, the question is a marathon impunity.

On whether a person experienced marathon happiness, there is a simple test: if a person will never be marathon disappointed, even how badly he or she is running, he's been through the marathon happiness. There are many who wondered whether Haile Gebrselassie of Ethiopia was in the marathon happiness when he ran in 2007 for a long time chased marathon world record and improving it in 2008. The answer came a few years later in the New York Marathon, where Haile did not finish the race and was in the marathon disappointment after the race and announced the retirement of his career (which he later withdrew). This is 100 percent proof that even after making world record Haile was not in the marathon happiness, as if he had been in the marathon happiness after the world record, then he would not have been able to be marathon disappointed in New York. Sure, his marathon satisfaction with the marathon world record cannot deny.

Conditions of the marathon happiness are so severe that many of you probably wonder whether anyone ever really reach the marathon happiness? Had at least one case, when the undersigned was able to witness the marathon happiness. In this mode, there was the runner living in the Helsinki metropolitan area in the 2004 Berlin marathon. The marathon happiness, therefore is marathon runners to reach.

[Z]

Can a marathon credit be without marathon concentration?

In the previous part of the marathon philosophy, it became clear that marathon concentration is the most important thing in your marathon performance of the complete exploitation of resources. Not only that marathon concentration to prepare the body and mind for a marathon , it also cancels all other things except the marathon fear. Marathon fear saves plays an important role, even though the full marathon concentration may not completely eliminate the marathon fearing determination.

Marathon concentration marathon fearing determination deterrence based on the fact that the marathon concentration tends to increase the marathon credit, which in turn is a enemy of marathon fear. In other words, the more a person is a marathon credit, the less he or she is a marathon fearing determination. This can be expressed also in the order that the more a person is marathon fearing determination, the less he or she has a marathon credit.

Based on this marathon credit you might think, therefore, it helps the marathon performance in any case. This is not necessarily the case. First of all, if the marathon is based on a false foundation of credit, it is harmful to runner. That is the case for example, when a runner is preparing for a marathon without marathon concentration and thinks he's running a marathon just like that, for example, the short marathon training period ,or even without a marathon  training period. There are also situations where a runner thinks he is in marathon concentration, even though his actions have actually been anything, such as racing every weekend for several weeks before the marathon. Doing so may increase the marathon credit, but with marathon concentration it has nothing to do with.

Another case in which credit can be a marathon performance an adverse effect, it is indicated when there is too much marathon credit. A full marathon credit shall see a tendency to cause marathon arrogance, ie marathon humility loss. If you go to the marathon with 100 percent certainty that you run a fast time, the result is usually a marathon waterloo. This in turn is due to the fact that a full marathon credit tend to erode the marathon concentration. What key dial, this lavishly marathon credit may cause the disappearance of marathon concentration until it is too late.

A marathon credit is of course important preventing marathon fear, but credit must be suitable amounts, not too much. Perhaps the optimal level of marathon credit is 75 to 80 per cent. This is of course a controversial issue, and largely dependent on the individual. There is also a marathon scholars which believe that a marathon credit must be full best marathon performance to achieve, and the runner can never have too much of a marathon credit. In any case, the marathon credit may therefore be without marathon concentration, as the marathon credit may be based on dreaming , instead by a merciless brute marathon fact.

[Z]

What is the marathon concentration?

Marathon concentration of your marathon performance as a full partner focusing on the tool can be divided into 1) physical and 2) mental marathon concentration. Physical marathon concentration means for training and competing solutions, such as at least a half-year training and competition program for the construction of a particular marathon , a special marathon and nothing more than a certain marathon in mind. Exercises primarily aimed at the development of the properties required of the marathon. In this case, for example, lower distance competitions is not aiming at in isolation, but only if they are done in preparation for the marathon. To do so they are good, but on the condition that they do not run around too much.

Mental marathon concentration in turn means mental attitude toward the marathon, in which case any of the other competitions as the marathon is not given thought in importance any kind of weight, even short distance races are a marathon preparation and nothing more. The marathon race is chosen because of a fast course or the status of the competition, and not, for example, cash prizes, or as cheap costs (of course, your financial situation into account) . It is also apparent mental marathon concentration  on their own performance in relation to a realistic marathon tactics in establishing and general marathon professionalism in which all things are done a marathon in mind as well as it can be.

It follows that if an athlete is in full marathon concentration, he or she may not be lower distance competitions fear determination, because they do not mean to him, other than marathon preparation. Marathon concentration having the athlete does not feel half marathon fearing determination, 10 000 meters, fearing determination, 5,000-meter -fearing orientation or championship track race sightedness, because his goal is a marathon, and not a half- marathon , 10 000 meters , 5000 meters , or national track championships. In other words, marathon concentration aside all the other things, except the marathon fear. And, more importantly, even if the marathon concentration does not necessarily guarantee a marathon orientation absence of fear, it is a full marathon concentration however, the second-best protection against the marathon fearing determination immediately after marathon happiness. The more perfect the marathon concentration, the lower the marathon fearing risk. Or the other way around, the lack of marathon concentration, the greater the risk of a marathon fear.

[Z]

Berliinin maratonin kisaraportti 2013

Koska raasto.comin fanit ovat pyytäneet allekirjoittaneelta toistuvasti uusia maratonkisaraportteja jo julkaistujen jatkoksi (Frankfurt 2005, Hampuri 2006, Berliini 2006, Hampuri 2007, ks. raasto.comin etusivun valikosta kisaraportit), teen työtä käskettyä. Tämänkertaisen kisaraportin kirjoittamiseen on myös kaksi muuta syytä: ensinnäkin tämän vuoden Berliinin maraton oli meikäläisen uran 20. maraton (0 kertaa alle 2.30, 4 kertaa alle 2.35, 16 kertaa alle 2.40, 20 kertaa alle 3h).  Toiseksi, kyseessä oli ensimmäinen maratonini Berliinin maratonin Jubilee klubin jäsenenä. Kyseisen klubin pääsyvaatimuksena on vähintään 10 maaliin juostua Berliinin maratonia, jonka sain siis täyteen viime vuonna. Tämänkertainen Berliinin reissu meni näin:

Torstai 26.9.

Porista on pitkä matka maailmalle. Niinpä maratonreissulle pitää lähteä jo päivää aikaisemmin verrattuna aikoihin, jolloin asuin Turussa. Herään kotona klo 8.30, syön aamupalan, otan kassit kantoon ja lähden polkemaan vinkuvaisella pyörälläni kohti Porin rautatieasemaa. Juna Tikkurilaan lähtee klo 10.10. Kuuntelen koko matkan Dream Theater -nimisen laulu- ja soitinyhtyeen uutta levyä nimeltään Dream Theater. Se on tosi hyvä LP. Tikkurilaan saavutaan klo 13.45. Ensiksi menen läheiseen ravintolaan syömään, sillä maratontankkauksesta ei saa tinkiä, varsinkaan kun nykyisellä harjoittelulla (joka toinen päivä juoksua, joka toinen päivä spinningiä) aikaa kuluu maratonilla noin 20 minuuttia kauemmin kuin silloin kun juostiin kaksi kertaa päivässä. Ruokailun jälkeen nousen Tikkurilan asemalta lentokenttäbussiin. 

Lentokentälle saavuttuani majoitun aivan kentässä kiinni olevan Hiltonin hotelliin. Majoitus siinä on yllättävän halpa hotellin loisteliaan tason huomion ottaen, mutta se selittyy sillä, että tähän hotellivaraukseen ei kuulunut peruutusturvaa. Hotellissa on äänieristetyt ikkunat, joten lentokoneiden melu ja möly ei kuulu hotellin huoneisiin. Hotellihuoneeseen saavuttuani menen tunniksi nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria. Sen jälkeen lähden lenkille. Ohjelmassa on 10 km kevyttä. Koska en uskalla juosta nykyään enää minkäänlaisia vetoja pohkeiden jatkuvan hirttäytymisriskin vuoksi, minulla on tätä nykyä koneessani vain kaksi vaihdetta: kevyt ja kova. Toisin sanoen, kaikki mikä ei ole kevyttä on kovaa. Lenkin ja suihkun jälkeen sullon hikiset lenkkikamat takaisin kasiin, menen alakerran ravintolaan syömään pastaa ja sitten kävelen noin 200 metrin matkan kassin kanssa lentoaseman lähtöselvitykseen, jonne jätän kassin siis jo lentoa edeltävä iltana, jolloin aamulla voi kävellä suoraan turvatarkastukseen. Toki juoksukengät jätän käsimatkatavaroihin, sillä maratoonari ei voi ottaa riskiä pakkaamalla niitä ruumaan menevään kassiin. Palaan takaisin hotellille, missä kuuntelen hieman Dream Theateria ennen nukkumaan menoa. 

Perjantai 27.9.

Herään klo 5.30 ja menen aamupalapöytään tasan klo 6.00. Syön kunnollisen aamupalan, otan käsimatkatavarat mukaan, luovutan huoneen ja kävelen lentoaseman terminaaliin, menen turvatarkastuksen läpi ja kas kummaa, heti turvatarkastuksen toisella puolella törmään maratontuttuihin. Kukapa muukaan siellä on kuin Lasse Palmberg, Berliinin maratonin Jubilee klubin jäsen hänkin. Menemme Lassen kanssa juomaan kahvit ja puhumaan maratonjuttuja. Sitten on aika mennä lähtöportille ja ketkäpä muutkaan siellä ovat kuin vanhat Kyrkslätt IF:n kasvatit ja nykyiset Sjundeå IF:n miehet Magnus Hellström ja Thomas Sandvall. Toisin kuin minä, pojat eivät todellakaan ole mitään maratonkehäraakkeja, vaan tavoittelevat tulevassa kisassa alle 2.35:n aikoja. Sattuupa vielä niin, että lentokoneessa poikien paikat ovat aivan meikäläisen vieressä, joten koko matkan ajan puhumme poikain kanssa juoksujuttuja. Heistä on helppo huomata, että he suorastaan huokuvat maratonluottoa. 

Berliiniin saapumisen jälkeen otan kassini hihnalta ja kävelen suoraan bussiin, jonka pääteasema on Zoologischer Garten. Aivan sinne asti en kuitenkaan mene, sillä Hotelli Mondial, jonne majoitun, sijaitsee pari kolme pysäkinväliä ennen pääteasemaa. On sanomattakin selvää, että kuuntelen koko bussimatkan Dream Theateria. Olen hotellilla noin klo 10, mutta huoneeni ei ole vielä valmis, joten jätän kassit hotellille ja lähden kohti Savignyplazin S-Bahn asemaa. Matkalla istahdan hetkeksi erääseen kahvilaan ja kuuntelen hieman Dream Theateria. 

Menen Savignyplazin S-Bahnlinjan kautta, vaikka se ei ole lyhin reitti Tempelhofin vanhalle lentokentälle, missä on maratonexpo, koska haluan varmistaa, että linja Savignyplazilta Hauptbahnhofille on toiminnassa, sillä se on paras reitti maratonaamuna lähtöpaikalle. Tämä linja onkin toiminnassa ja menen sitä aina Friedrichstrasselle saakka, jossa tarkoituksena on vaihtaa Tempelhofin ohi kulkevalle U-Bahn –linjalle, mutta valitettavasti korjaustöiden takia olisi käveltävä Friedrichstrasselta 500 metriä ennen kuin pääsee U-Bahnille, mikä on täysin poissuljettu vaihtoehto, sillä ennen maratonia on vältettävä ylimääräistä kävelyä kuin ruttoa. Niinpä otan Friedrichstrasselta taksin Tempelhofiin. Taksimatkan aikana en kuuntele Dream Theateria, sillä juttelen taksikuskin kanssa. Hän on kotoisin vanhan Itä-Saksan alueelta ja muistaa kmmunismin ajat vielä hyvin, sillä mies oli muurin murtuessa vuonna 1989 19-vuotias. Saavun maratonexpon pihalle noin klo 11.30, mutta expo aukeaa vasta klo 12, joten minulla on aikaa istuskella puoli tuntia auringon paisteessa, ihmetellä maailman menoa ja kuunnella Dream Theateria. 

Expon auettua en mene heti hakemaan kisanumeroani, vaan syömään pastaa. Pastaa syödessäni paikalle yllättäen saapuu maratonpariskunta Henkka ja Elina Saari. Henkan paras juoksu Berliinissä taitaa olla vuoden 2010 kaatosateessa juostu 2.37, jolloin asfaltin pinta oli petollisen liukas. Tällä kertaa hän on mukana vaimonsa jäniksenä. Puhun heidän kanssaan hieman maratonjuttuja, minkä jälkeen on aika mennä hakemaan kisanumero. Jubilee klubilaisten numeronhakutiskillä ei ole jonoa ja numeron haettuani ja chipin aktivoituani suuntaan kohti klubilaisten omaa huonetta. Siellä tarjotaan klubin jäsenille ilmaiseksi kahvia ja pullaa ja lisäksi siellä pyörii maratonvideo viime vuoden kisasta. Olisi mielenkiintoista katsoa koko viime vuoden kisa läpi, mutta maratonkeskittyneisyys ei anna siihen mahdollisuutta, vaan on suunnattava kohti hotellia. Ostan vielä exposta vähän powerbarin geelejä sekä CEP:in kompressiosukat ja sitten menen kävelen metroasemalle.

Tällä kertaa menen suorinta reittiä hotellille, U-Bahnilla ensin Hallesches torille ja siellä vaihto toiselle linjalle ja sillä Uhlandstrasselle ja sieltä lyhyt kävelymatka hotellille. Nyt huoneeni on valmis ja sinne päästyäni mennen tunniksi nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria. Sen jälkeen menen syömään tuttuun italialaiseen paikkaan pastaa, minkä jälkeen palaan hotellille. Loppuilta kuluu televisiota äänettömästi katsellessa. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi kuunnella Dream Theateria samalla kun katsoo TV:tä. Mennen nukkumaan klo 22.30.

Lauantai 28.9. Maratonin aattopäivä

Maratonin aattopäivä on aina henkisesti piinaavin. Nyt ei kuitenkaan ole enää maratontulospaineita, kuten oli asian laita jokaisella juoksemallani maratonilla vuosien 1997 ja 2010 välillä. Herään klo 8.15, kuuntelen sängyssä hieman Dream Theateria ja sitten mennen aamupalalle. Vedän kunnon aamupalan ja sitten palaan huoneeseen. Tarkoitus ei ole enää nukkua, mutta Dream Theaterin kuuntelu vaivuttaa minut vielä hetkeksi uneen. Herättyäni lähden lenkille. Ohjelmassa on 6 kilometrin kevyt lenkki. Sen jälkeen palaan hotellille, käyn suihkussa, kuuntelen hieman Dream Theateria ja sitten mennen läheiseen italialaiseen ravintolaan syömään pastaa. Ruokailun jälkeen kiinnitän kisanumerot paitaan ja chipin kenkään ja mennen tunniksi nukkumaan. Nukahtaminen on helppoa kun kuuntelee Dream Theateria. Herään tunnin päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria. 

Sitten alkaakin maratonpullojen askartelu. Olen käyttänyt jokaisella maratonillani omia juomia ja käytän niitä tälläkin kertaa. Jo ainakin 10 viimeisellä maratonilla tai ehkä jopa 15:lla taktiikka juomien suhteen on ollut seuraava: 5, 10 ja 15 km:n asemilla juon urheilujuomaa. 20 ja 25 km:n paaluilla otan urheilujuoman kera geelit kummallakin asemalla ja 30, 35 ja 40km: juottoloilla nautin urheilujuoman kera kofeiinipitoiset geelit. Geelit teippaan pulloihin kiinni ja lisäksi kannan kisahousujen taskuissa varalta kahta geeliä, jos jostain syytä en löydä pulloani pöydältä. Aina ne ovat kuitenkin löytyneet, kunhan vain merkkaa pullot tarpeeksi hyvin ja maratonammattimaisuudessa oleva henkilöhän merkkaa. 

Pullojen askartelussa ja juomien lantrauksessa menee hyvä tovi. Kun ne ovat valmiita, katselen vähän aikaa äänettömästi televisiota. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi samalla kuunnella Dream Theateria kun katsoo TV:tä. Tämän jälkeen menen hotellin alakertaan syömään pastaa ja sitten palaan takaisin huoneeseen. Kuuntelen vielä vähän aikaa Dream Theateria, minkä jälkeen on aika lähteä Kurfürstendamnin päässä olevaan kirkkoon perinteiseen maratonin aattoillan Jumalanpalvelukseen. Sinne ei ole pitkä kävelymatka. Olen kirkossa klo 20.15 ja Jumalanpalvelus alkaa klo 20.30. Istun Palmbergin Lassen viereen. Jumalanpalveluksen aikana pappi kertoo saksaksi perinteiset maratonjuttunsa, mistä meikäläinen ei ymmärrä muuta kuin sanan ”marathon”, mutta tunnelma kirkossa on hyvä, kuten aina. Jumalanpalveluksen jälkeen kävelemme Lassen kanssa takaisin hotelleihimme, Lasse Californiaan ja minä Mondialiin. Sitten suoritan viimeiset toimenpiteet, kuten maratonpussin pakkauksen ja mennen nukkumaan klo 22.30. 

Sunnuntai 29.9. Maratonpäivä

Herään klo 5.15, juon heti herättyäni urheilujuomaa ja kuuntelen hieman Dream Theateria. Sitten sivelen valkovaseliinia varpaisiin ja vedän kompressiosukat jalkaan ja kisavaatteet päälle. Mennen aamupalalle tasan klo 6.00, jolloin se aukeaa tai oikeastaan jo vähän vaille. Syön aamupalan, minkä jälkeen on eräs maratontuloksen kannalta tärkeä jännityksen aihe, nimittäin se, alkaako tunkea. Jos tunkee, maratonilla on odotettavissa päivän kuntoon nähden vähintään kohtalainen kulku, mutta jos ei tunge, on tulossa vaikeuksia. Onneksi meikäläisellä kuitenkin tunkee. Tämän toimenpiteen jälkeen otan huoneesta kisakassin kantoon ja lähden S-bahnilla kisapaikalle. Omat juomat pitää olla järjestäjillä viimeistään klo 7.30. Niiden jättöpaikka on kuitenkin muuttunut 10 edellisestä vuodesta ja hetken aikaa meinaa jo iskeä paniikki, kunnes löydän paikan klo 7.20. 

Pullot jätettyäni makoilen hetken aikaa läheisellä puiston penkillä, minkä jälkeen on aika hinkata vaseliinia nivusiin ja etsiä oma varusteiden jättöpaikka. Jubilee klubilaisilla se on kohtuullisen lähellä lähtökarsinaa. Jätän varustekassin järjestäjille, tungen pöksyihini pari geeliä ja lähden uhrausvaatteet päällä kohti lähtökarsinaa. Jokainen maratonammattilaisuudessa oleva henkilö jättää kisa-asun päälle uhrausvaatekerran, jonka hän riisuu vasta noin 5 min ennen lähtöä. Tämä pitää koneen lämpimänä lähtöhetkeen asti, eikä tuiki tärkeää energiaa kulu paleluun. Tietojeni mukaan uhrausvaatteet luovutetaan kilvan jälkeen Berliinin kodittomille. Matkalla karsinaan törmään Timo, Lasse ja Hannu Keroon, jotka ovat täydessä maratonfiilingissä. Niin pitääkin. Saavun karsinaan noin 15 min ennen lähtöä, riisun uhrausvaatteet muutamaa minuuttia ennen lähtöä ja sitten onkin kaikki valmiina lähtöön. 

Startti tapahtuu klo 8.45. Koska olen ollut tänä vuonna tasaisessa 38 min kympin ”kunnossa” tiedän, että missään olosuhteissa en voi lähteä liikkeelle edes 4 min / km-vauhtia. Jos on hyvä päivä, ajattelen pystyväni nykyisessä kunnossani juoksemaan maratonin läpi noin 4.05 / km. Vedän alun tunteella yrittäen löytää sopivaa rytmiä. Kone tietää tämän ja vauhti pyörii juuri tuon 4.05:n tuntumassa. Ennen 5 kilometriä hieman jännittää kuten aina, että onko juomat toimitettu pöydälle. Jos juoma löytyy helposti 5 kilometrin paalulta, ne löytyvät yleensä myös muilta asemilta, sanoo maratonkokemus. Huoli juoman löytymättömyydestä on kuitenkin aiheeton ja näen pulloni pöydällä jo varmaan 50 metriä ennen pöytää ja nappaan sen mukaani pöydältä ottamalla siihen teippaamastani kepistä kiinni tarvitsematta hidastaa lainkaan vauhtia. 5 kilometrin väliaika on 20.12. 

Koska minulla on ollut viimeiset vuodet jatkuvia pohjevammoja, yritän välttää kaltevaa alusta. Varsinkin vasemmalle kallellaan oleva alusta on sen puolen pohkeelleni myrkkyä (nuorena ei tarvinnut ajatella mitään tien kaltevuuksia lainkaan). Oikealla puolelle kallellaan oleva tie ei puolestaan tee hyvää sen jalan akillesjänteelle. Tämä tarkoittaa sitä, että aina en juokse samalla puolella tietä kuin muu maratoonarijono, vaan etsin mahdollisimman tasaista pintaa. Jos sitä ei ole tarjolla, juoksen mieluummin oikealle puolelle kallellaan olevaa puolta, sillä jos pohje leikkaa kesken maratonin kiinni, matka päättyy siihen. 10 kilometrin paalu tulee vastaan ajassa 40.40. 

Meno tuntuu aika hyvältä ja vauhti kohtuullisen helpolta. Vanhalle Itä-Saksan paraatikadulle Karl-Marx Alleelle käännyttäessä vastaan iskee kuitenkin melkoinen tuuli. Berliinissähän tuuli ei pääse yleensä kovin pahasti maratonreitille, siksi suojainen se on, mutta tällä kertaa tuuli todella tuntuu varsinkin, kun muu joukko juoksee vasemmalle kallellaan olevaa puolesta, mutta meitsi etsii tien keskeltä tasaista. Tältä mahtipontiselta kadulta mahtipontisen suihkulähteen kiertämisen jälkeen pois käännyttäessä pääsen kuitenkin vetäytymään taas maratonjoukon suojaan. 15 kilometrin väliaika on 1.01.05. Tämä on viimeinen geelitön juoma-asema meikäläisen maratonpläänissä. 

Juoksu jatkuu tasaisena ja matka taittuu sitä vauhtia kuin sen on tarkoitettu taittuvan. 20 kilometrin viistalla (1.21.34) vedän ensimmäisen geeli-urheilujuomayhdistelmän. Hyvin tuntuu geeli uppoavan. Jotkut eivät pysty ottamaan geelejä urheilujuoman kera, mutta meikäläisellä se ei ole koskaan ollut ongelma. Puolimatkassa (1.26.02) uskon pystyväni juoksemaan toisen puoliskon suunnilleen samaa vauhtia. 

Berliinin maraton on todella tasainen, mutta ainoa loiva nousu reitillä osuu noin 25 ja 28 kilometrin välille. 25 kilometrin laatalla (väliaika 1.42.00) koittaa kilvan ensimmäinen takaisku. Huomaan, että juomapöydällä on kaksi meikäläisen pulloa. Järjestäjät ovat siis siirtäneet toisen pulloista väärään koriin, vaikka olin itse merkannut pulloihin huolellisesti, että mikä pullo tulee mihinkin koriin ja laittanut pullojen jätön yhteydessä kunkin pullon sille kuuluvaan koriin. Tämä tarkoittaa sitä, että jollain jäljellä olevista juomapisteistä minulle ei ole pulloa lainkaan ja juuri niillä sitä tarvittaisiin eniten. No, onneksi taskussa on kaksi varageeliä ja juoksu kulkee hyvin, joten mikäs hätä tässä on rallattaa. Tuulta on kuitenkin sen verran, että en usko maailman ennätyksen olevan kärjelle tänään mahdollisen. Meikäläisellä tuuli ei sen sijaan haittaa, koska tässä maratonvauhdissa mukana on runsaasti maratonseuraa. 

30 kilometrin matolla (2.02.37) pullo löytyy, joten puuttuva pullo on joko 35 tai 40 kilometrissä. Toivon sen olevan jälkimmäisessä, sillä 35 kilometrin juoma-asema on äärimmäisen tärkeä, koska 35 ja 40 kilometrin välinen vitonen on maratonin piinaavin. Noin 10 kilometrin päässä maalista takaa tulee ohi joku suomalainen, jota en tunne. Hän huikkaa mennessään pari kannustusta. Mies tuntee meikäläisen suomalaiseksi siitä, että selässäni lukee ”Tuomas, 11. Teilnahme”. 

32 kilometrin paalun jälkeen matka alkaa ensimmäisen kerran painaa toden teolla. Pystyn kuitenkin ylläpitämään vauhtia kohtuullisesti. 35 kilometrin paalun jälkeen (2.23.26) tapahtuu kuitenkin juuri se, mitä pelkäsin: pulloani ei ole pöydällä. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, vaan kaivan taskustani geelin ja vedän sen alas veden kanssa. Lihaksistosta alkaa olla energiat sen verran vähissä, että kaivan toisen ja viimeisen varageelini taskusta vielä 37 kilometrin paikkeilla. Sen vedän alas kuivana. Kaikki eivät pysty vetämään geelejä alas kuivana, koska se mömmö tarttuu kitalakeen, mutta meikäläiselle se ei tuota ongelmia. Sitä vastoin suurempi ongelma on, että lihaksistosta on kaikki kimmoisuus hävinnyt ja etureidet huutavat maratontuskaa. Pystyn kuitenkin jatkamaan eteenpäin juoksuisaa liikettä. 

Potsdamer Palzilla 38 kilometrin jälkeen kiroan pitkää ja suoraa tietä, jonka loppua ei horisontissa näy. Tiedän reitin kääntyvän vasemmalle hieman ennen 40 kilometrin paalua ja odotan tätä käännöstä lakkaamattoman herpaantumattomasti. Kilometrit tuntuvat todella pitkiltä, kunnes vihdoin tie kääntyy ja sivuutan 40 kilometrin paalun (2.44.39). Otan viimeisen pulloni pöydältä ja vedän viimeisen geelin ja sitten taon kohti maalia. Hieman 40 kilometrin jälkeen näen edessäni itselleni tuntemattoman nuorukaisen (myöhemmin hänen nimekseen paljastui Maunu Toivari), jonka selässä lukee Turun Urheiluliitto. Juoksen kaverin kiinni juomapullo kädessäni ja tarjoan juomaa. Hän sanoo: ”ei kiitos, join just” ja sitten kenties siitä sisuuntuneena alkaa lappaa jalkaa toisen eteen siihen tahtiin, että meikäläinen ei pysty. Tosin en edes noteeraa kaverin nykäisyä, koska kaali on niin sumussa. Päässä takoo vain, että maaliin on päästävä. Hieman 41 kilometrin jälkeen reitti kääntyy Under den Lindenille, mikä päässä näkyy Branderburgin portti ja 42 kilometrin paalu. Portti tulee vastaa todella hitaasti, mutta tuleepa kumminkin ja sen läpi juostuani on jäljellä enää loppusuora. Erehdyn loppusuoran puolivälissä tuulettamaan, mikä maksaa bruttoajassa 2.54 alituksen. Huomaan tämän liian myöhään ja vaikka vedän viimeiset kymmenet metrit aivan täpöillä, aika on 2.54.00. Nettoaikana toki menee alle (2.53.53, ensi vuonna en muuten kehtaa enää lähteä A-karsinasta, koska viimeisestä 2.40-alituksesta on niin monta vuotta).  

Maalissa on normaali maratonfiilis eli valtava helpottuneisuus siitä, että pääsin maaliin. Tämä ei koskaan ole itsestään selvyys niinkin haastavassa lajissa kuin maraton, sillä mitä tahansa voi matkalla tapahtua kanveesiin vajoamisesta jalkojen pettämiseen. Maalissa otan mitalin vastaan suomea puhuvalta rouvalta. Luulen, että sama rouva pujotti mitalin kaulaani jo vuonna 2000, jolloin juoksin Berliinissä ensimmäisen kerran. Maalissa kaveeraan myös sen kaverin kanssa, joka ohitti minut 32 kilometrin paalulla. Luultavasti hänen nimensä on Kristo Halme Karkkilan pojista. Hänen aikansa on 2.52.32 ja hän kertoo parantaneen rekordiaan noin viidellä minuutilla. Noin ison rekordisiivun leikkaaminen on mahtava suoritus! 

Erottuani Halmeen seurasta menen hakemaan varustekassini, puen vaivalloisesti varusteet päälleni, koska koko ajan meinaa joku paikka krampata, istuskelen vähän aikaa penkillä auringosta nauttien ja sitten kävelen Hauptbahnhofille ja siitä U-Bahnilla Savignyplatzille ja siitä kävellen hotellille. Ennen hotellihuoneeseen menoa katson aulassa netistä virallisen tulokseni ja hieman myös muiden tuloksia. Omat puoliskoni kisassa olivat 1.26.02 ja 1.27.51, joten juoksu oli tähän kuntoon nähden aika lailla optimaalinen. Tuloksia katsoessani iloisen suunnattomasti Thomas Sandvallin juoksemasta 2.31:sta sekä Jarno ”Mogli” Maimosen 2.36:sta. Thomas ei turhaan sanonut perjantaina lentokoneessa olevansa ennätyskunnossa ja saaneensa 40 kilometrin lenkeistä koneeseensa rutkasti maratonkestoa. Mogulin suorituskaan ei yllättänyt millään lailla. Ehkä suomalaisittain kovin veto oli kuitenkin Timo Toivarin uskomaton 2.38.20, jolla hän voitti M50-sarjan. Muistini mukaan Berliinissä ei kukaan suomalainen 50-sarjalainen ole juossut noin kovaa sitten Risto Laitisen päivien. Kaikkien kovin veto kisassa on kuitenkin Wison Kipsangin ME 2.03.23, jota en olisi uskonut tuulen vuoksi mahdolliseksi.

Juon aulassa vielä maratontuloksia katsellessani kupillisen kahvia ja sitten lähden huoneeseen. Siellä lähettelen ensin maratontekstareita kavereille ja sitten mennen suihkuun. Suihkun jälkeen kuuntelen hieman Dream Theateria ja sitten lähden syömään. Suuntaan Hard Rock Cafee:hen, sillä Berliinissä minulla on perinteenä syödä maratonin jälkeen aika siellä, eikä vähiten siksi, että siellä on seinällä Mick Marsin kitara vuoden 1987 Girls, Girls, Girls -kiertueelta. Ruokailun jälkeen on jo kiire Bernauer strasselle, sillä siellä on Berliinin muurin museo, missä en ole koskaan käynyt, enkä tiedä kuinka pitkään se on auki. Niinpä otan Hard Rock Cafen edestä taksin Bernauer Straselle. Onneksi muurimuseo on vielä auki. Katon siellä pari järkyttävää filmiä Berliinin muurin mielettömyydestä, ostan aiheesta pari kirjaa ja sitten menen ulos katsomaan paikkaa, johon muuria on jätetty vielä jäljelle. Istuskelen myös muurien välisellä kuolemanvyöhykkeellä tunnin ajan ja ihmettelen historian tapahtumia. 

Ilta alkaa jo hämärtyä ja aurinko laskea, kun menen U-Bahnilla Potsdamer Plazille. Istun siellä eräässä kahvilassa jonkin aikaa, kunnes menen Portsdamer Plazin pilvenpiirtäjään, jossa on Euroopan nopein hissi. Siellä näköalatasanteella vietän noin puoli tuntia katsellen alla levittäytyvää kaupunkia. Tuuli ylhäällä on kylmä ja kova, joten en viitsi olla siellä pidempään. Alas päästyäni päätän mennä vielä syömään ja sen jälkeen menen U-Bahnilla Witterbergplazille, josta vaihdan junaa Uhlandstrasselle. Sielä kävelen hotelliin, jonne saavun noin klo 22. Katson vielä äänettömästi televisiota jonkin aikaa. Miksi äänettömästi? Siksi, että silloin voi samalla kuunnella Dream Theateria kun katsoo TV:tä. Menen nukkumaan noin klo 22.30, mutta uni ei kuitenkaan meinaa tulla, koska kone käy maratonin jälkeen kierroksilla. Niinpä päätän kuunnella vähän Dream Theateria. Sen jälkeen ei kulu kauaakaan kun olen jo unessa. 

Maanantai 30.9.

Plim! Kuten aina maratonin jälkeisenä yönä, ylikierroksilla käyvä kone herättää minut klo 4.23. Niinpä alan pakkaamaan tavaroitani ja sen jälkeen kuuntelen hieman Dream Theateria. Herään jonkin ajan päästä kellon soittoon ja siihen, että korvakuulokkeista ei kuulu enää Dream Theateria. Sen jälkeen menen aamupalalle, syön rauhassa kunnon aamupalan, haen tavarat huoneestani, luovutan huoneen, menen bussipysäkille ja ajan bussilla lentokentälle. Ostan kentältä vaimolle tuliaisia, kuuntelen siellä hieman Dream Theateria, luovutan kamat hihnalle, menen turvatarkastuksen läpi nousen koneeseen, joka lähtee Suomeen klo 12. Nukun melkein koko lentomatkan Suomeen. Siellä odotan bussia tunnin, jonka aikana sattumalta näen, kun laulu- ja soitinyhtye HIM:n pojat tulevat kotiin ulkomailta. Klo 15.55. hyppään Poriin menevään bussiin, joka on nykyisessä kotikaupungissani hieman ennen klo 20. Sen jälkeen kävelen linja-autoasemalta rautatieasemalle, otan pyöräni ja poljen kotiin, mikä tarkoittaa sitä, että taas on yksi maratonreissu päätöksessään. Kunpa pystyisin juoksemaan maratoneita vielä pitkään. Nykyisin tosin täytyy olla kiitollinen jokaisesta lenkistä, minkä pystyy juoksemaan.

[Z]

Raasto.comin Kalevan Kisaraportti 2013

Tänä vuonna yleisurheilun Suomi Finlandin mestaruuskilpailut, joita myös Kalevan Kisoiksi kutsutaan, järjestettiin Vaasassa. Kyseinen kaupunki ei ollut ensi kertaa järjestämässä moisia mittelöitä, sillä lähihistoriassa näin on tapahtunut vuosina 1986 ja 2004. Vuoden 1986 kisoista kestofaneille jäi mieleen ensinnäkin Porvoon Urheilijoiden Ari Suhosen tuplamestaruus 800 ja 1500 metrillä. Jälkimmäinen mestaruus ei kylläkään tullut Suhoselle helpolla, sillä Pakilan Visan Harri Hänninen veti sellaisen 600 metrin kirin, että se laittoi Suhosen konttaamaan maalissa. Vuotta myöhemmin Suhonen juoksi 1500 metriä 3.36.88 ja kolme vuotta myöhemmin 800 metriä 1.44.10. Hänninen puolestaan juoksi kolme vuotta Vaasan jälkeen 10 000m 28.00.74, vuosi siitä 5000m 13.28.22 ja siitä taas kaksi vuotta eteenpäin hän oli olympiamaratonilla 11. Viimeksi mainittu on suomalaiselle kestävyysjuoksijalle nykyajan äärimmäisen kovassa kilpailussa niin kova saavutus, että sitä on ihmisjärjen vaikea käsittää. 

 

Vuoden 1986 Vaasan Kalevan Kisoista kestofaneille jäi mieleen myös Porvoon Urheilijoiden Tommy Ekblomin tuplamestaruus 5000 metrillä ja esteissä ajoin 13.37.70 ja 8.28.12. Monet kestofanit riemuitsivat, kun hän kukisti vitosen kisassa dopinginkilpailukiellon jälkeen kilpakentille palanneen Martti Vainion, joka ennen kisoja oli leiponut kympin 27.44.57. Eipä Vaasan kisoista kulunut kuin reilu vuosi, niin Ekblom veti New Yorkin maratonilla ajan 2.12.31 ja sijoittui moisessa ”pikkukilvassa” viidenneksi.

Vuoden 2004 kisoissa kestofanit puolestaan ihastelivat Turun Weikkojen Kirsi Valastin menoa, sillä hänen 5000 metrin voittoaikansa oli 15.40.43. Vain pari päivää aiemmin Valasti oli juossut Lontoossa kehiin niinkin mukiin menevän tuloksen kuin 15.10.52. Myös Turun Urheiluliittoa silloin edustaneen ja silloin Johanna Risku -nimeä käyttäneen Johanna Lehtisen 1500 metrin voittoaika 4.15.49 oli oiva, tosin samana vuonna hän oli juossut mielimatkansa 4.07:ään ja seuraavana vuonna hän veti sen 4.06.85.

Se muisteloista ja takaisin tähän päivään. Tänä vuonna maamme mestaruuskisoissa siniristilipun liehuessa salossaan miesten 800 metrin voiton vei kahden edellisvuoden tapaan IK Falkenin Niclas Sandells ajalla 1.51.93. Kun kiri alkoi, Sandells nakutti kuin ilokaasuletkuun kytketty naulapyssy, eikä sellaiseen kukaan pystynyt vastaamaan. Hopeaa sai Espoon Tapiot kotiseurakseen tunnustava ”Suomen Symmondsi” Tuomo Salonen 1.53.04 kuluttua lähtölaukauksesta, vaikka mies kutsuukin itseään Espoon Borzaksi. Jos jonkun mitali Vaasassa oli ansaittu, se oli Salosen, sillä kahtena aiempana vuonna hän oli joutunut seuraamaan Kalavan Kisat katsomosta täydessä pettyneisyydessä jalan murruttua kesken kilpailukauden juoksukelvottomaan kelvottomuuteen. Näistä musertavista takaiskuista huolimatta Salonen jaksoi taistella sauvakävelyn kautta tiensä takaisin juoksijoiden kirjoihin ja vieläpä parempaan kuntoon kuin koskaan. Pronssi kaulassaan kilpailun jälkeisestä palkintojen jaosta puolestaan poistui Suomen 800 metrin tulevaisuus, Ville Lampinen, kotiseura KU-58. Ennen 19-ikävuotta juostu 400 metrin aika 48.50 kuvaa miehen mahdollisuuksia 800 metrillä. Vielä sekunti pois 400 metrin ajasta ja lisää kestoa koneeseen, niin silloin on mahdollisuuksia jopa 1.44-1.45-aikoihin. Niitä tuloksia vetämällä alkaa taskuihin tulla myös aika lailla tuohta kansainvälisissä mittelöissä. Ansiokkaasti tiensä finaaliin ja siinä seitsemännelle sijalle (1.55.29) raivasi Pyhäjärven Pohdin Rami Oravakangas, joka oli 800 metrin finaalissa myös edellisissä Vaasan Kalevan Kisoissa vuonna 2004. Silloin tuloksena oli viides sija 1.53.34 kuluttua lähtölaukauksesta. 

Kuinka tällä kertaa kävi naisten 800 metrin kilvassa? No kuinkapa muutenkaan kuin siten, että nuori voima Turun Urheiluliiton Johanna Matintalon muodossa nelisti vastustamattomaan voittoon ajalla 2.08.71. Matintalo veti kisassa molemmat kierrokset suunnilleen samaan vauhtia, sillä 400 metrin väliaika oli 1.04.32. Hyvin Porvoon Urheilijoiden maileriperinteitä puolusti hopealle sijoittunut Sara Kuivisto, jonka maalikamera näki saavuttaneen maalisen linjan ajassa 2.09.19. Kolmas ja samalla viimeinen 2.10 -alittaja kilvassa oli Haminan Pontevan Kaisa Tyni. Hän sai kaksi kierrosta ratajuoksua päätökseen ajassa 2.09.86. Valitettavasti naisten 800 metrillä ei vähäisen osanottajamäärän vuoksi tarvittu alkueriä. Valitettavaa tämä on siksi, että alkuerät kuuluvat mestaruuskilpailujen luonteeseen kuin tappaminen armeijaan. 

Miesten 1500 metriä oli jännittävyydessään kutkuttavainen kilpailu, jossa kilpailijat luottivat kiriinsä kuin lännenmies kuudesti laukeavaan. Niinpä 400 metrin väliaika oli 1.12.35 ja 800 metriin kului 2.24.13. Tällaisessa vauhdissa juoksijat luonnollisesti pakkautuvat tiiviiksi kuin liian vähän vettä saanut puuro, jolloin riskinä on se, että ennen pitkää yksi tai useampi juoksija on radalla kumollaan juoksijain etsiessä paikkaansa tahdinmuutosta kytätessään. Nyt kaatumisen uhriksi joutui valitettavasti useampikin mies. Taktisesti hienon juoksun teki Turun Urheiluliiton Joonas Lehtinen, joka hyökkäsi kärkeen hyvissä ajoin, vanhaan Nouderrine Morcelin taktiikkaan luottaen. Morcelihan oli tunnettu siitä, että hän oli aina kärjessä viimeistään silloin, kun kello kalkatti. Lehtinen pysyikin keulassa aika takasuoran loppuun asti, jolloin IK Falkenin Niclas Sandells sivuutti hänet hirveällä voittoon vievällä kirillään. Muista mitaleista loppusuoralla tappelivat Espoon Tapioiden Tuomo Salonen, Lehtinen ja HKV:n Aki Nummela. Aikamoisen riuhtomisen jälkeen Salonen vei hopean ja Joensuun Morceli Lehtinen pronssin. Niin oli jännittävä 1500 metrin kilpailu päätöksessään osoittaen jälleen kerran matkan vaativan keston, nopeuskeston ja nopeuden lisäksi myös shakkimaista taktiikkaa ja oikeita siirtoja oikeissa kohdissa. 

Eipä ollut naisten 1500 metrillä paljoakaan tapahtunut muutosta sitten vuoteen 2004, sillä jälleen mestaruuden vei sama nainen, Johanna Lehtinen. Ainoastaan seura oli vaihtunut Turun Urheiluliitosta Joensuun Katajaksi. Tällä kertaa Lehtinen sai juosta voittonsa eteen selvästi hiljaisempaa vauhtia kuin vuonna 2004, sillä nyt voittoajaksi kirjautui 4.22.02. Se ei kuitenkaan ole Lehtisen hitain voittoaika Kalevan Kisoissa, sillä Helsingissä vuonna 2003 hänen voittoisa juoksunsa päättyi aikaan 4.23.53 ja vuonna 2005 Porissa kultainen mitsku lohkesi tuloksella 4.22.09. Hopeaa Vaasassa tällä kertaa sai HKV:n Minna Lamminen 4.23.29 kuluttua lähtölaukauksesta. Näin vuoden 2001 mestari ja viimeksi mitaleilla vuonna 2005 ollut Lamminen palasi palkintoiselle pallille täydessä mitalionnellisuudessa. Pronssia Porvooseen vei tiukan loppukiririuhtaisunsa ansiosta Sara Kuivisto (4.25.57). Sijalta 11. löytyy Hämeenlinnan Tarmon kasvatti Hanna Haavikko, nykyinen seura Turun Urheiluliitto, joka voitti 18-vuotiaiden tyttöjen Suomen mestaruuden silloisella sukunimellään Ritakallio jo vuonna 1993 Kemissä ja kiskoi vuonna 2000 800 metriä aikaan 2.05.18. 

Miesten 5000 metriä oli Vaasassa perin juurin eriskummallinen kilpa. Raasto.comilla ei ole tietoa, että oliko kyseessä juoksijain protesti Turun Urheiluliiton kesätyöläisiä kohtaan, mutta joka tapauksessa kukaan ei edes yrittänyt seurata Lewis Koriria tämän laputtaessa 14 minuutin vauhtia ja alussa hieman päällekin, mikä olisi ollut parhaimmille juoksijoillemme ihanteellista kyytiä omien ennätystensä paranteluun. Niin Korir juoksi voittoon ilman minkäänlaista kilpailua ajalla 14.00.02. Loppuvaiheessa muu joukko intoutui juoksemaan sen verran, että hopeaa sai Tampereen Pyrinnön Jarkko Järvenpää tuloksella 14.48.63 ja pronssin vei Lapin Lukon Kalle Keskipoikela ajalla 14.51.39. Kyseessä ei todellakaan ollut hyvä mainos Suomalaiselle mieskestävyysjuoksulle, sillä vitosen kisoja on nykyisessä kilpailukalenterissa jo muutenkin tarjolla erittäin harvoin, eikä mahdollisuuksia tehdä kunnon mukaisia aikoja ole montaa tarjolla. Tietenkin mestaruuskisoissa kamppaillaan mitaleista eikä ajoista, mutta tämänkaltaiset tempaukset ovat omiaan lisäämään bensaa kestävyysjuoksua pilkkaavien liekkeihin.  

Naisten 5000 metrillä voiton vei iloinen urheilijatar, sillä viimeksi Minna Lamminen, os. Nummela on päässyt maistamaan Kalevan Kisojen voittoa vuonna 2001 Turussa 19-vuoden iässä, silloin 1500 metrillä kovalla ajalla 4.14.63. Tuohon aikaan Lammisen seura oli KU-58, nyt se on HKV. Lammisen iloa ei varmaan vähentänyt se, että voittoajallaan 16.12.91 hän paransi omaa persoonallista rekordiaan selvästi. Tämä on mahdollista päätellä siitä, että ennen Vaasan mestaruusjuoksuaan hän oli taittanut 12 ja puoli kierrosta 400 metrin rinkiä parhaimmillaan aikaan 16.28.90. Myös hopeaa itselleen ja Vammalan Seudun Voimalle tuonut Minna Haka-Risku (16.14.48) paransi rekordiaan aika lailla. Ennen Vaasan upeaa kilpaa hänen elämänsä nopein 5000 metriä oli ollut 16.27.42. Haka-Risku juoksi jo vuonna 1992 16-vuotiaana 800 metriä aikaan 2.11.18, mutta lopetti uransa viime vuosituhannen lopulla. On suomalaisen kestävyysjuoksun onni, että hän päätti tehdä comebackin takaisin radoille viime vuonna. Myös pronssi irtosi Vaasassa hyvällä tuloksella. Sen vei Rovaniemen Lappia edustava Johanna Peiponen tuloksella 16.17.48. Nämä kolme kovaa kilpailijatarta tekivät kisassa selvän pesäeron muihin, joten naisten vitosella ei Vaasassa totta vieköön kyttäilty. Vielä kun mukana kilvassa olisivat olleet esimerkiksi Johanna Lehtinen, Oona Kettunen ja Sandra Eriksson, niin siitä olisi saattanut kehkeytyä vitonen vailla vertaa Kalevan Kisojen historiassa.  

Miesten 10 000 metrillä Lewis Koririn voittoaika oli 28.37.14. Se oli aikamoinen soolo, mutta ei läheskään kovin soolo, mitä Kalevan Kisoissa on nähty. Vuonna 1987 Kuopiossa suoraan vuoristoleiriltä viivalle saapunut Martti Vainio veti näet 27.52.80. Lähemmäs nykyisyyttä ja ehkä vilppiepäilemättömyyttä siirryttäessä ei tarvinnut hävetä myöskään esimerkiksi EM-maratonille valmistautuvan Harri Hännisen vuoden 1998 Oulun kilvan voittoaikaa 28.43.56. Koririn kanssa samaa luokkaa olivat muun muassa myös Janne Holmenin voittoajat vuosina 1999 (28.36.71) ja 2000 (28.38.42), mutta kukapa niitä muistelee paitsi muistelevaiset. Toiseksi Vaasassa sijoittui, eipä kukaan muukaan kuin Tampereen Pyrinnön Jarkko Järvenpää. Niin hän teki ajalla 29.45.53. Pronssia otti Turun Urheiluliiton Willy Rotich tuloksella 30.23.56 niukasti ennen JKU:n Henri Mannista (30.23.59). On helppo arvata, että moinen tappio 25 kierroksen tappelun jälkeen korpesi Mannista kuin kännikalat absolutistia. 

Naisten 10 000 metrillä kaksi naista juoksi alle 35 minuutin, mitä voidaan pitää hyvänä suorituksena helteisessä kilvassa. Heistä nopeampi oli Karhulan Katajaisten Oona Kettunen ajalla 34.38.89. Se oli hyvä juoksu elämänsä ensimmäisen ratakympin juosseelta raastottarelta, joka oli juossut edellispäivänä esteet ja edellisviikonloppuna nuorten EM-kisoissa 2 x esteet + 5000 metrin mittelön. Kettusen valmentaja Eero Partanen tietää kuinka kestokisoja juostaan, sillä mies veti itse aikoinaan 1500m 3.53.67, 3000m 8.18.37, 5000m 14.25.78 ja 10 000m 30.34.6. Sijoittuipa hän myös hopealle vuonna 1989 SM-viesteissä Kouvolan Urheilijoiden 4 x 1500 metrin joukkueessa. Hopeaa Kettusen jälkeen sai kisaverkkareidensa taskuun tunkea Vammalan Seudun Voiman Minna Haka-Risku. Hänkin juoksi kilvassa ennätyksensä, joka kirjoitetaan tällä haavaa 34.50.71. Pronssia viimeisen parin kierroksen riuhtaisullaan otti Oulun Pyrinnön Elina Lindgren (35.05.39), joka voitti 5000 mestaruuden jo vuonna 2001 Turun hellepätsissä. Voittaja Kettusta ja pronssinaista Lindgreniä yhdistää se, että kumpikin on ollut nuorten EM-kisoissa 5000 metrin hopealla, Lindgren vuonna 2001 Italian Grossetossa ajalla 16.11.55 ja Kettunen Italian Rietissä vuonna 2013 ajalla 16.03.79. Toki heitä yhdistää myös se, että kumpikin inhoaa kulkemattomuutta kuin hevimimmi tangomarkkinoita. 

Miesten esteiden kultaa Vaasassa vei lajin Suomen ennätysmies Jukka Keskisalo Joensuun Katajasta ajalla 8.53.18. Näin hän pääsi voittamaan Kalevan Kisat Vaasassa, mihin vuonna 2004 ei ollut mahdollisuutta miehen kauden päättyessä silloin ennen aikojaan vamman tullessa riivaamaan olympialaisiin tähdännyttä edellisvuoden MM-kisojen yhdeksänneksi parasta. Hopealle sijoittui HKV:n Aki Nummela yhdeksää minuuttia hipovalla ajalla (9.01.50). Keskisalosta poiketen Nummela esiintyi vuoden 2004 Kalevan kisoissa, sijoittuen silloin nuorena poikana 1500 metrillä seitsemänneksi ajalla 3.50.78. Pronssia Vaasasta sai Oulun tuolle puolen esiteltäväksi Ylikiimingin Nuijamiesten Janne Ukonmaanaho, jonka ajaksi maalinen kamera sai 9.06.67. Jos tämä lahjakkuutta huokuva kymmenen vuoden takainen nuorten EM-nelonen saa harjoitella vammoista vapaana, on selvää, että hänen viimeinen sanansa esteissä ei tule olemaan toissa vuonna juostu 8.27.08. Koska Teppo Syrjälä ei pystynyt vammasta toipumisen vuoksi osallistumaan tämän vuoden Kalevan Kisojen esteisiin, kukaan ei enää uhkaa Mikko Virran vuodesta 1993 alkanutta katkeamatonta Kalevan Kisojen estesarjaa. Tällä kertaa ennätyksekseen 8.47.54 vuonna 1998 juossut Virta sijoittui kahdeksanneksi ajalla 9.26.66. 

Naisten esteet oli eräs Vaasan kisojen odotetuimpia mittelöitä, sillä Moskovan MM-kisojen A-rajaa jahtasivat IF Nykarlebynejdenin Sandra Eriksson ja vastikään nuorten EM-kultaa kovalla ajalla 9.45.51 voittanut Karhulan Katajaisten Oona Kettunen. Jänikseksi heille oli uhrautunut matkan Suomen ennätysnainen Johanna Lehtinen sen uhallakin, että hänen rekordinsa 9.40.28 vuodelta 2006 tultaisiin rikkomaan. Lehtinen tekikin kärjessä tasaisen kovaa työtä surraten kuin litran kahvia kitannut ampiainen, mutta hänen lopetettua vetotyönsä kaksikko Eriksson-Kettunen ei pystynyt pitämään yllä riittävän kovaa vauhtia A-rajan 9.43.00 rikkomiseksi. Nuorten EM-kisat kenties painoivat vielä sen verran Kettusen jaloissa, että hänen oli antauduttava. Eriksson pisti kaikkensa peliin, mutta maalilinjoitus tuli hänen vastaansa A-rajan kannalta liian hitaasti ajassa 9.43.34. Se oli toki Erikssonin ennätys neljän sadasosan turvin ja takasi hänelle paikan parhaana B-rajan alittajana Moskovan MM-kisoihin. Siellä hänellä ei voi olla muuta tavoitetta kuin Suomen ennätyksen rikkominen. Kettunen saapui maaliin hopeamitalistina 9.54.67 kuluttua lähtölaukauksesta. Mikäli takapakkeja ei tule ja harjoittelu maittaa, on selvää, että tulevaisuudessa A-rajat tulevat olemaan Kettuselle helppoja kuin aamupuuron valmistus. Pronssia Vaasan kilvassa sai Kettusen seura- ja harjoittelukaveri Minttu Hukka, nuorten EM-finalisti hänkin, ajalla 10.21.77. Se on hänen persoonallinen rekordinsa. 

Niin oli Vaasan Kalevan Kisat kilpailtu, vain kilpailtu, eikä mitään muuta kuin kilpailtu. Kilpailtu kuin muuta mitään eikä, kilpailtu vain, kilpailtu Kisat Kalevan Vaasan oli niin. 

[raasto.com]