Osakassa juostiin vasikään (30.1.) vuoden 2011 ensimmäinen vain naisille pyhitetty maratoni.Tällaisia naisten maratoneja ei ole enää tätä nykyä paljon kotiplaneetallamme. Toki esimerkiksi New Yorkissa ja Lontoossa naaraat päästetään hyvissä ajoin matkaan ennen uroksia, jotta viimeksi mainitut eivät antaisi ensiksi mainituille vetoisaa apua. Juuri Lontoossa viime keväänä ennätyksensä 2.24.55 juossut Japanin Yukiko Akaba oli aika hyvässä maratonpotkussa myös tämän vuoden Osakan naisten maratonilla. Kävi nimittäin niin, että hän ylitti maalisen linjan ensimmäisenä 42195 metrin ravaamisen jälkeen ajalla 2.26.29.
Akaban 2.26 syntyi tosi kälyisessä maratonsäässä, missä tuuli tuiversi maratoonareiden kiusaksi pitkin Osakan katuja lakkaamattoman harpaantumattomasti. Tuuli oli niin kova, että Japanin maratonguru, Naoko Takahashinkin olympiavoittajaksi ja ihmiskunnan historian ensimmäiseksi 2.20 alittaneeksi naiseksi aikoinaan valmentanut Yoshio Koide tuumi kesken kilvan: "2.24 juoksu tässä säässä tarkoittaa, että juoksijan pitää olla 2.21-kunnossa". Tällaisessa potkussa kukaan kilpailijattarista ei ollut, mutta juoksipa sentään viisi maratonkonetarta martin ja siihen vielä tonin päälle nopeammin kuin kaksi tuntia ja siihen vielä 30 minuuttia päälle.
Voittoisan Akaban jälkeen toiseksi sijoittui omalla persoonallisella rekordillaan Japanin Mai Ito (2.26.55). Toista maratoniaan nelistänyt Ito paransi rekordiaan yli kaksi minuuttia. Kukapa kilvassa sijoittui pronssiselle pallille? No, kukapa muukaan kuin Japanin Chika Horie ajalla 2.27.26. Erittäin viisaasti juossut ja lopussa kilvoittelijattaren toisensa jälkeen ohittanut Italian Anna Incerti juoksi oman rekordinsa 2.27.33 ja sijoittui neljänneksi. Tällä juoksulla Incerti luultavasti raivasi tiensä Italian joukkueeseen kesän maailmojen mestaruusmaratonille. Viimeisenä alle 2.30 veti viidenneksi sijoittunut Japanin Ryoko Kizaki (2.29.35). Eipä muuten kulkenut tällä kertaa Venäjän 2.21-naisella Svetlana Zakharovalla, sillä aikaa ehti kulua 2.36.56, ennen kuin Zakharova vaipui maalilinjan ylle. On kuitenkin syytä muistaa, että nelikymppinen Zakharova on jauhanut maratoneja jo niin kauan kuin ihmisjärki pystyy muistamaan.
Niin oli Osakan naisten maraton päätöksessään ja juoksijattaret sunnistivat kisahotellille puhkomaan jaloistaan verisiä rakkoja. Mikäli desinfiointiainetta ei ollut mukana omasta takaa, he kaatoivat minibaarista viinaa suoraan rakkoihin, eikä tämä kirvellyt tuskansietoisia maratonkonettaria yhtään.
[iaaf.org & raasto.com]
maanantai 31. tammikuuta 2011
lauantai 29. tammikuuta 2011
Ryan on valmis taistelemaan USA:n mestaruudesta
Jos homman nimi on parta, niin Ryan Hall on kaivanut laatikosta tuon salamyhkäisen valttikortin kasvoilleen juuri USA:n puolimaran mestaruuskisojen alla. Mutta saas nähdä millaiset kalapuikot löytyy Abdi Abdirahmanilta, Fasil Bizunehilta, Matthew Gabrielsonilta tai Jason Lehmkuhlelta. Entä mikä on David Nightingalen, Jorge Torresin, Ryan Vailin tai Brent Vaughnin handlebarsien pituus? Huomenna selviää se.
Naisten puolella matkan tämänvuotista mestaruutta ratkovat muun muassa Lindsay Allen, Amy Hastings, Magdalena Lewy Boulet, Katie McGregor, Tera Moody ja Jennifer Rhines.
Taitavat muuten näyttää kisan netissä: http://www.runnerspace.com/USA-Half-Marathon
[runnerspace.com]
perjantai 28. tammikuuta 2011
Ritzenhein lemppaa maratonin (tänä vuonna)
USA:n Dathan Ritzenhein heittää maratonpyyhkeen kehään jo ennen kevään maratonrumpaa. Aiemmin tällä viikolla Ritz ilmoitti, ettei starttaa Wanjirun völjyyn Lontoossa, kun kerran on nilkka hajalla. Nyt Ritz puskee vielä kauemmas maratonilta ja uumoilee, ettei starttaa matkalle tänä vuonna missään muuallakaan vaan asettaa tavoitteekseen MM-kympin, joka juostaan Etelä-Koreassa ensi suvena.
[running.competitor.com]
[running.competitor.com]
maanantai 24. tammikuuta 2011
Sammy Wanjiru auto-onnettomuudessa
Maratonin olympiavoittaja, väsymätön maratonkone, entinen puolimaratonin ME-mies ja kympinkin alle 27 minuuttia parhaimmillaan juossut Samuel Wanjiru oli viime perjantaina lähellä päästä hengestään kotimaassaan Keniassa. Wanjirun auto riistäytyi miehen hallinnasta huonokuntoisella tiellä ja paiskautui ulos ajoväylältä kierien ympäriinsä useita kertoja. Sammyn ja maratonfanien onneksi hän kuitenkin pääsi ulos pahoin ruhjoutuneesta peltikasasta hengissä ja ilmeisesti ehjin nahoin. Parhaillaan Wanjiru odottaa lisäksi oikeudenkäyntiä, missä miestä syytetään vaimonsa uhkaamisesta rynnäkkökiväärillä, joten ihan putkeen Sammyn harjoituskausi ei ole ilmeisesti mennyt. Näistä asioista huolimatta mies kuitenkin todennäköisesti vetää taas huhtikuussa Lontoon maratonin hirveää kyytiä.
[nation.co.ke]
[nation.co.ke]
perjantai 21. tammikuuta 2011
Kenth Andersson - lepää rauhassa
Monen suomalaisen juoksijan hyvin tuntema ruotsalainen veli, manageri/promoottori Kenth Andersson, on kuollut. Kenth muistetaan aina hyväntuulisena, kaikkia juoksijoita auttavana, hyväsydämisenä ihmisenä.
Kenth oli aina siellä missä tapahtui. Hymyillen ja aina valmiina käyttämään kontaktejaan. Harvoin, jos koskaan, on miehellä ollut sellaista määrää tuttuja kuin Kenalla oli. Patrik Sjöbergin ja Wilson Kipketerin kaltaisia kestotähtiä luotsannut Kenth oli ja on persoona isolla P:llä. Yleisurheilumaailma menetti yhden aidoimmistaan. Salute Kenth!
R.I.P.
Kenth oli aina siellä missä tapahtui. Hymyillen ja aina valmiina käyttämään kontaktejaan. Harvoin, jos koskaan, on miehellä ollut sellaista määrää tuttuja kuin Kenalla oli. Patrik Sjöbergin ja Wilson Kipketerin kaltaisia kestotähtiä luotsannut Kenth oli ja on persoona isolla P:llä. Yleisurheilumaailma menetti yhden aidoimmistaan. Salute Kenth!
R.I.P.
http://www.globerunner.org/blog/?p=514
torstai 20. tammikuuta 2011
Lee Bong-Ju
”Mara! Synnyin Eteläisessä Koreassa 11.10.1970. Musta tuli aika kova raastaja. No okei, musta tuli tosi kova raastaja. Juoksin nimittäin neljä olympiamaratonia joista yhdellä olin mitaleilla. Lisäksi juoksin kymmenen maratonia alle 2.10. Jos joku vähättelee tätä meikäläisen sarjatulta alle 2.10, niin annanpa esimerkin tän saavutuksen kovuudesta. Otetaan vaikka sellainen sälli kuin Sammy Korir. Jengi tietää, että Sammy on ollut kehissä iät ja ajat ja vetänyt maran alle 2.05, okei? Kuitenkaan edes Sammy ei ole juossut kuin 12 kertaa maratonin alle 2.10 eli vain kaksi enemmän kuin mä. Vaikka olin urallani siis melkein yhtä armoton maratonkone kuin Sammy, meikäläinen on aika tuntematon sälli länsimaissa. Länsimainen media ei siis paljon meistä kaukaisen idän pojista kirjoita – siis teistä katsottuna kaukaisen. Meistä katsottuna me ei olla kaukaisia.
Anglosaksisessa urheilumediassa ei ole myöskään kovin usein tuotu esiin sitä tosiasiaa, että me Korean pojat onnistuimme hyvin 1990-luvun olympiamaratoneilla. Mun ikätoveri Hwang Young-Cho voitti olympiakultaa Barcelonassa 1992 vain 22-vuotiaana hirveän raaston jälkeen ja seuraavissa olympiakisoissa Atlantassa vuonna 1996 mä ite olin mitaleilla. Aika hyvin yhden maan edustajilta.
Tuossa Atlantan olympiakilvassa muuten Josiah Thugwane, Eric Wainaina ja mä lähdettiin irti muista jo hyvissä ajoin, eikä meitä mukamas kovemmat tyypit saaneet meitä enää kiinni ennen maalia. Kiinni saaminen ei ollut lähelläkään, sillä muut jäivät meistä koko ajan enemmän ja enemmän kunnes maalinen linja oli ylitetty. Meikäläinen kyllä hakkasi Wainanan stadionin kirimittelössä, mutta Thugwane jätti mua kolme sekkaa. No, se ei harmittanut mua yhtään, sillä olympiahopea maratonilla on aika kova saavutus. Niinpä me kierrettiin Thugwanen ja Wainainan kanssa yhteinen kunniakierros rinnakkain täydessä maratonveljeydessä.
Älköön kukaan kuitenkaan väittäkö, että toi mun olympiahopea olisi ollut yllätys. Ei suinkaan, sillä olympiavuoden keväällä olin juossut kotimaassani ajan 2.08.26, millä olin maailmantilaston kakkonen ennen olympiakisoja, heti edellisvuoden maailmanmestari Martin Fizin jälkeen. Lisäksi Fiz oli juossut tuon tilastokärkiaikansa samassa Gyeongjun kisassa kuin mä. Siinä maratonotatuksessa olin hävinnyt Fizille ainostaan sekunnin. Lisäksi olin juossut ekaa kertaa maran alle 2.10 jo vuonna 1994 Bostonissa (2.09.57) ja voittanut Honolulussa vuonna 1993. En siis ollut ensimmäistä kertaa maratonia hakkaamassa Atlantan kuumankosteassa olympiapätsissä. Haluan myös tuoda esiin, että vielä olympiavuoden lopulla voitin Fukuokan maratonin, tuon erään maailman perinteikkäimmistä maratonkilvoitteluista.
Meikäläisen urheilu-ura erosi toisesta maani 1990-luvun maratonin olympiamitalistista Young-Chosta siinä, että kun Young-Chon (mara 2.08.47) ura jäi lyhyeksi miehen raastettua Barcelonassa itsensä henkihieveriin, meitsi keikkui maratonin kärkikahinoissa harvinaisen pitkään. Ehkä olin jopa maratonriippuvainen, niin pitkään vedin maratoneja toisensa perään. En kuitenkaan ollut mikään maratonkeräilijä, vaan mun maratoneissa oli totta vieköön laatua. Vuonna 1998 olin Rotterdamissa toinen Fabian Ronceron jälkeen ajalla 2.07.44. Sitten Tokiossa vuonna 2000 vedin vielä kovempaa, sillä kellot eivät ehtineet käydä kuin 2.07.20 kun meitsi oli jo maalissa aikamoisessa maratontyytyväisyydessä. On täysin tarpeetonta sanoakaan, että toiveet Sydneyn olympiakisoja varten kohosivat valtoimenaan, mutta Sydneyn olympiakisoista tuli mulle joltinenkin waterloo. Hyydyin siellä kuin poliitikko vaalirahakuulusteluissa. Olin vasta olympialaisen maratonkilvan 24. paras toonari. Se ei paljon mun syömmeäin lämmittänyt. Kokosin itseni kuitenkin pian uuteen hyökkäykseen ja jo saman vuoden joulukuussa vetäisin Fukuokassa 2.09.04 ja olin toinen pillastuneen maratonmullikan Atsushi Fujitan (2.06.51) jälkeen.
Vuonna 2001 voitin ensimmäisenä ei-kenialaisena kymmeneen vuoteen Bostonin maratonin. Siellä juoksin 42 kilometriä ja siihen vielä 195 metriä päälle aikaan 2.09.43. Tämän johdosta lähdin täynnä maratonluottoa kesän MM-maratonille Edmontoniin, mutta siellä mulla ei kulkenut yhden yhtään ja niinpä hyppäsin ME-mies Khalid Khannouchin tavoin tien varteen ennen kuin maratoni oli saatu päätökseen. Se taisikin olla mun uran ainoa keskeytys arvokisoissa. Kyllä meitsiä silloin korpesi. No, vähän lohtua tuli myöhemmin syksyllä, sillä vetäisin muina miehinä maran Milanossa aikaan 2.09.11. Kato meitsin piti maratonmaailmanmatkaajana käydä edes kerran elämässäni Italiassa. Ihan vaan sen takia, että se on Stefun kotimaa.
Vuonna 2003 ajattelin, että olisipa mukava kokeilla Lontoon maratonia. Niinpä mun manatseri otti luurin kouraan ja soitti Lontoon järjestäjille. Sen jälkeen vedin vähän lenkkiä, hyppäsin koneeseen ja painuin Lontooseen. Sitten kuuntelin lähettäjän pistoolin – vai minkä lie haulikon - pamahdusta ja säntäsin matkaan. 42195 metriä sätkittyäni saavuin maaliin ajassa 2.08.10. Ei hullumpi juoksu sanoi kissa kun oravaa jahtasi.
Totta kai meikäläinen oli mukana myös vuoden 2003 Pariisin MM-maratonilla. Siitä tulikin hurjavauhtinen kilpa. Vaikka juoksin ajan 2.10.38, olin vasta 11. No, se oli vain hyvää viulun virittämistä seuraavan vuoden Ateenan olympiamaratonille – kuten oli myös keväällä 2004 kotimaani pääkaupungissa Soulissa juostu 2.08.15. Niinpä lähdin jo kolmannen kerran urallani olympiamaratonille täynnä maratonluottoa. Ateenan pätsissä juoksin kuitenkin aika keskinkertaisesti. Siis keskinkertaisesti mun mittapuullani. Saavuin nimittäin maaliin kilvan 14. parhaana maratonveikkona, aika lailla voiton vieneen Stefun takana. Yhtään kovempaa en kuitenkaan sinä päivänä päässyt, sillä jouduin kilvan jälkeen konttaamaan maalissa. Toisaalta se on merkki kunnon raastosta. Mikä raastaja se sellainen muka on, joka ei ole maratonin maalissa kantokunnossa?
Kolmannen olympiamaratonini jälkeen mä en oikein saanut kiksejä vuoden 2005 Helsingin MM-marasta. Toki juoksin Berliinissä 2.12.19 ja seuraavana vuonna Soulissa 2.10.49. Unohdinko muuten sanoa, että voitin kaksi kertaa Aasian kisojen maratonin? Näin tosiaan tein vuosina 1998 ja 2002. Viimeksi mainitun voiton arvoa nostaa aika lailla se, että se juostiin mun kotimaani kaupungissa nimeltä Pusan. Jotkut tosin väittävät, että se kirjoitettaisiin muodossa Busan.
Parin vaisumman vuoden jälkeen aloin tähtäämään vuoden 2008 Pekingin olympiamaratonille 100 prosenttisessa maratonkeskittyneisyydessä. Hinasin itseni vielä kerran huippukuntoon. Tämä on mahdollista päätellä siitä, että leivoin 2.08.04 Soulissa vuonna 2007. Se jäi mun viimeiseksi 2.10 alitukseksi. On syytä mainita, että mun ekan ja viimeisen 2.10 alituksen välinen aika oli 13 vuotta. Tehkää perässä jos pystytte.
Valitettavasti vuoden 2008 Pekingin olympiamaratonista tuli mulle pettymys. Siellä mulla hirtti maratonhihna kiinni pahemman kerran ja saavuin Linnunpesäksi kutsutulla olympiastadionilla sijaitsevaan maaliin sijoituksenani luku 28. Ton jälkeen en voinut muuta kuin tuumia, että onneksi onnistuin silloin vuonna 1996 ottamaan olympiamitalin. Se antoi aika hyvän suojan maratonpettyneisyyttä vastaan.
Pekingin jälkeen mulla ei ollut enää hirveästi motivaatiota maratonien paukuttamiseen, ainakaan huipputasolla. Urani viimeiseksi jääneen maratonin juoksi keväällä 2009 Soulissa, missä vedin vanhasta maratonmuistista 2.16.46. Ton kisan jälkeen Korean kansalla oli roska silmäkulmassaan, kutiseva pala kurkussaan ja väpätys alahuulessaan. Nykyisin meikäläinen on sellainen kansallissankari kotimaassani, että huh-huh. Se on mara, eikun moro.”
Anglosaksisessa urheilumediassa ei ole myöskään kovin usein tuotu esiin sitä tosiasiaa, että me Korean pojat onnistuimme hyvin 1990-luvun olympiamaratoneilla. Mun ikätoveri Hwang Young-Cho voitti olympiakultaa Barcelonassa 1992 vain 22-vuotiaana hirveän raaston jälkeen ja seuraavissa olympiakisoissa Atlantassa vuonna 1996 mä ite olin mitaleilla. Aika hyvin yhden maan edustajilta.
Tuossa Atlantan olympiakilvassa muuten Josiah Thugwane, Eric Wainaina ja mä lähdettiin irti muista jo hyvissä ajoin, eikä meitä mukamas kovemmat tyypit saaneet meitä enää kiinni ennen maalia. Kiinni saaminen ei ollut lähelläkään, sillä muut jäivät meistä koko ajan enemmän ja enemmän kunnes maalinen linja oli ylitetty. Meikäläinen kyllä hakkasi Wainanan stadionin kirimittelössä, mutta Thugwane jätti mua kolme sekkaa. No, se ei harmittanut mua yhtään, sillä olympiahopea maratonilla on aika kova saavutus. Niinpä me kierrettiin Thugwanen ja Wainainan kanssa yhteinen kunniakierros rinnakkain täydessä maratonveljeydessä.
Älköön kukaan kuitenkaan väittäkö, että toi mun olympiahopea olisi ollut yllätys. Ei suinkaan, sillä olympiavuoden keväällä olin juossut kotimaassani ajan 2.08.26, millä olin maailmantilaston kakkonen ennen olympiakisoja, heti edellisvuoden maailmanmestari Martin Fizin jälkeen. Lisäksi Fiz oli juossut tuon tilastokärkiaikansa samassa Gyeongjun kisassa kuin mä. Siinä maratonotatuksessa olin hävinnyt Fizille ainostaan sekunnin. Lisäksi olin juossut ekaa kertaa maran alle 2.10 jo vuonna 1994 Bostonissa (2.09.57) ja voittanut Honolulussa vuonna 1993. En siis ollut ensimmäistä kertaa maratonia hakkaamassa Atlantan kuumankosteassa olympiapätsissä. Haluan myös tuoda esiin, että vielä olympiavuoden lopulla voitin Fukuokan maratonin, tuon erään maailman perinteikkäimmistä maratonkilvoitteluista.
Meikäläisen urheilu-ura erosi toisesta maani 1990-luvun maratonin olympiamitalistista Young-Chosta siinä, että kun Young-Chon (mara 2.08.47) ura jäi lyhyeksi miehen raastettua Barcelonassa itsensä henkihieveriin, meitsi keikkui maratonin kärkikahinoissa harvinaisen pitkään. Ehkä olin jopa maratonriippuvainen, niin pitkään vedin maratoneja toisensa perään. En kuitenkaan ollut mikään maratonkeräilijä, vaan mun maratoneissa oli totta vieköön laatua. Vuonna 1998 olin Rotterdamissa toinen Fabian Ronceron jälkeen ajalla 2.07.44. Sitten Tokiossa vuonna 2000 vedin vielä kovempaa, sillä kellot eivät ehtineet käydä kuin 2.07.20 kun meitsi oli jo maalissa aikamoisessa maratontyytyväisyydessä. On täysin tarpeetonta sanoakaan, että toiveet Sydneyn olympiakisoja varten kohosivat valtoimenaan, mutta Sydneyn olympiakisoista tuli mulle joltinenkin waterloo. Hyydyin siellä kuin poliitikko vaalirahakuulusteluissa. Olin vasta olympialaisen maratonkilvan 24. paras toonari. Se ei paljon mun syömmeäin lämmittänyt. Kokosin itseni kuitenkin pian uuteen hyökkäykseen ja jo saman vuoden joulukuussa vetäisin Fukuokassa 2.09.04 ja olin toinen pillastuneen maratonmullikan Atsushi Fujitan (2.06.51) jälkeen.
Vuonna 2001 voitin ensimmäisenä ei-kenialaisena kymmeneen vuoteen Bostonin maratonin. Siellä juoksin 42 kilometriä ja siihen vielä 195 metriä päälle aikaan 2.09.43. Tämän johdosta lähdin täynnä maratonluottoa kesän MM-maratonille Edmontoniin, mutta siellä mulla ei kulkenut yhden yhtään ja niinpä hyppäsin ME-mies Khalid Khannouchin tavoin tien varteen ennen kuin maratoni oli saatu päätökseen. Se taisikin olla mun uran ainoa keskeytys arvokisoissa. Kyllä meitsiä silloin korpesi. No, vähän lohtua tuli myöhemmin syksyllä, sillä vetäisin muina miehinä maran Milanossa aikaan 2.09.11. Kato meitsin piti maratonmaailmanmatkaajana käydä edes kerran elämässäni Italiassa. Ihan vaan sen takia, että se on Stefun kotimaa.
Vuonna 2003 ajattelin, että olisipa mukava kokeilla Lontoon maratonia. Niinpä mun manatseri otti luurin kouraan ja soitti Lontoon järjestäjille. Sen jälkeen vedin vähän lenkkiä, hyppäsin koneeseen ja painuin Lontooseen. Sitten kuuntelin lähettäjän pistoolin – vai minkä lie haulikon - pamahdusta ja säntäsin matkaan. 42195 metriä sätkittyäni saavuin maaliin ajassa 2.08.10. Ei hullumpi juoksu sanoi kissa kun oravaa jahtasi.
Totta kai meikäläinen oli mukana myös vuoden 2003 Pariisin MM-maratonilla. Siitä tulikin hurjavauhtinen kilpa. Vaikka juoksin ajan 2.10.38, olin vasta 11. No, se oli vain hyvää viulun virittämistä seuraavan vuoden Ateenan olympiamaratonille – kuten oli myös keväällä 2004 kotimaani pääkaupungissa Soulissa juostu 2.08.15. Niinpä lähdin jo kolmannen kerran urallani olympiamaratonille täynnä maratonluottoa. Ateenan pätsissä juoksin kuitenkin aika keskinkertaisesti. Siis keskinkertaisesti mun mittapuullani. Saavuin nimittäin maaliin kilvan 14. parhaana maratonveikkona, aika lailla voiton vieneen Stefun takana. Yhtään kovempaa en kuitenkaan sinä päivänä päässyt, sillä jouduin kilvan jälkeen konttaamaan maalissa. Toisaalta se on merkki kunnon raastosta. Mikä raastaja se sellainen muka on, joka ei ole maratonin maalissa kantokunnossa?
Kolmannen olympiamaratonini jälkeen mä en oikein saanut kiksejä vuoden 2005 Helsingin MM-marasta. Toki juoksin Berliinissä 2.12.19 ja seuraavana vuonna Soulissa 2.10.49. Unohdinko muuten sanoa, että voitin kaksi kertaa Aasian kisojen maratonin? Näin tosiaan tein vuosina 1998 ja 2002. Viimeksi mainitun voiton arvoa nostaa aika lailla se, että se juostiin mun kotimaani kaupungissa nimeltä Pusan. Jotkut tosin väittävät, että se kirjoitettaisiin muodossa Busan.
Parin vaisumman vuoden jälkeen aloin tähtäämään vuoden 2008 Pekingin olympiamaratonille 100 prosenttisessa maratonkeskittyneisyydessä. Hinasin itseni vielä kerran huippukuntoon. Tämä on mahdollista päätellä siitä, että leivoin 2.08.04 Soulissa vuonna 2007. Se jäi mun viimeiseksi 2.10 alitukseksi. On syytä mainita, että mun ekan ja viimeisen 2.10 alituksen välinen aika oli 13 vuotta. Tehkää perässä jos pystytte.
Valitettavasti vuoden 2008 Pekingin olympiamaratonista tuli mulle pettymys. Siellä mulla hirtti maratonhihna kiinni pahemman kerran ja saavuin Linnunpesäksi kutsutulla olympiastadionilla sijaitsevaan maaliin sijoituksenani luku 28. Ton jälkeen en voinut muuta kuin tuumia, että onneksi onnistuin silloin vuonna 1996 ottamaan olympiamitalin. Se antoi aika hyvän suojan maratonpettyneisyyttä vastaan.
Pekingin jälkeen mulla ei ollut enää hirveästi motivaatiota maratonien paukuttamiseen, ainakaan huipputasolla. Urani viimeiseksi jääneen maratonin juoksi keväällä 2009 Soulissa, missä vedin vanhasta maratonmuistista 2.16.46. Ton kisan jälkeen Korean kansalla oli roska silmäkulmassaan, kutiseva pala kurkussaan ja väpätys alahuulessaan. Nykyisin meikäläinen on sellainen kansallissankari kotimaassani, että huh-huh. Se on mara, eikun moro.”
perjantai 14. tammikuuta 2011
Steve Moneghetti
"Moro! Mun mutsi pukkasi mut ulos 26.9.1962 Australian Ballaratissa. Edustin paikallista Ballarat Harriers -seuraa koko urheilu-urani ajan. Meitsi on seurauskollinen, nääs. Olen yksi harvoista maapallomme väestön edustajista, jotka ovat juosseet neljä olympiamaratonia. Kolmella niistä sijoituin kymmenen parhaan joukkoon. Mun lisäkseni kolmella olympiamaralla top kymppiin sijoittuneita ovat ainoastaan Sam Ferris Isosta-Britanniasta, Kenji Kimihara Japanista, Karel Lismont Belgiasta, Erick Wainaina Keniasta ja tietenkin maanmieheni Rob de Castella. Kovia poikia kaikki!
Vaikka musta tuli siis aikuisena kivenkova, en ollut junnuissa mikään ylenpalttinen lupaus. Alitin kympillä ekaa kertaa 29 minuuttia vasta 22-vuotiaana, mutta meikäläinen ei panostanutkaan junnumitskuihin. Mulla oli onni, että sain koutsikseni Chis Wardlawin, joka tiesi kestävyysjuoksusta kaiken tarpeellisen ja ehkä myös kaiken tarpeettoman. Krisu oli ollut myös itse aika kova poika ravaamaan omalla urallaan, sillä vuonna 1976 hän oli juossut kympin olympiafinaalissa ja vetänyt myöhemmin maratonin 2.11. On myös syytä mainita, että kerran erään kympin kisan jälkeen Krisu oli kussut verta kolme päivää, koska oli raastanut niin kovaa.
Meillä oli Krisun kanssa plääni, joka huipentuisi Soulin olympiamaratonille 1988. Tämän pläänin mukaan juoksisin ekan maratonini vuonna 1986 Kansainyhteisön kisoissa, jolla varmistaisi paikkani vuoden 1987 Rooman MM-maratonille, jolla varmistaisin paikkani Soulin olympiamaratonille, jolla puolestaan sijoittuisin mitaleille. Siis yksi mara vuodessa kohti päätavoitetta. Tämä plääni lähes onnistui. Vuoden 1986 Kansainyhteisön kisoissa juoksin debyyttimarallani 2.11.18 ja sijoituin pronssille. Sen myötä mut valittiin Rooman MM-kisoihin, jossa yllätin monet sijoittumalla neljänneksi (2.12.49). Vähän mua kyllä korpesi, kun Italian parta-Pekka Gelindo Portin vei multa mitskun loppukirissä. Vuotta myöhemmin olin Soulin olympiamaralla viides (2.11.49).
1980-luvun loppu oli vielä sitä aikaa, jolloin 2.10-alitus maralla oli kova tulos. Meikäläinen rikkoi sen ekaa kertaa Lontoon maratonilla vuonna 1989. Sijoituin toiseksi ajalla 2.09.06. Silloin me nelistettiin Douglas Wakiihurin kanssa 40 kilometristä maaliin alle 6.30, mutta valitettavasti Douglas oli loppukirissä raastavaisempi. Saattoiko asiaan vaikuttaa se, että Douglas oli asunut jo vuosikausia Japanissa ja siellä miehet opetetaan totta vieköön raastamaan? Sinä keväänä olin muutenkin kunnossa, sillä olin Norjan Stavangerin mutavellisissä MM-maastoissa neljäs. Ngugin John korskui silloin(kin) voittoon.
Vuonna 1990 olin keväällä Kansainyhteisökisojen maratonilla toinen. Wakiihuri voitti mut jälleen. Se oli neljäs kerta peräkkäin, kun mä hävisin Douglasille. Ensin se voitti mut MM-Roomassa 1987, sitten olympia-Soulissa 1988, sitten Lontoossa 1989 ja nyt siis Aucklandin kansainyhteisökisoissa. No, sen jälkeen mä vedin määrälaatua koneeseen ja syksyllä 1990 voitin ensimmäistä kertaa urallani maratonkilvoittelun. Tämä tapahtui Berliinissä. Saksalaiset laittoivat sen verran paalua pöytään, etten voinut vastustaa Berliinin kutsua. Berliinissä juoksin 2.08.16. On muuten täysin tarpeetonta mainitakaan, että olin Berliinin maalissa maratononnellisuudessa tai ainakin maratontyytyväisyydessä tai ainakin maratoniloisuudessa tai ainakin jossain.
Seuraavina vuosina mulla oli tavoitteena arvokisamitali, vain arvokisamitali, eikä mikään muu kuin arvokisamitali. Toki Australian kenguruverkkareideni taskuissa oli jo kolme arvokisamitalia Kansainyhteisön kisoista, joista kaksi maralta ja yksi kympiltä, mutta himosin koko maailmanlaajuisista arvokisoista mitalia kuin ryyppyveikko juhlia. Tokion MM-kisoissa 1991 kuitenkin epäonnistuin. Siellä oli älytön kuumuuskosteus ja hyydyin kuin stadin kundi mottitalkoissa. Olin 11.
Se kuitenkin innoitti mua reenaamaan seuraavan vuoden Barcelonan olympiakisoihin kuin kitarasankari tilutusta ja olin vuonna 1992 nopeampi kuin koskaan. Muutamaa viikkoa ennen olympiakisoja juoksin kympin Oslossa 27.47.69. Aiemmin sinä vuonna olin vetänyt puolikkaan niukasti päälle tunnin (1.00.27). Niinpä olin täynnä toivoa olympiamaran viivalla, mutta kilvasta tuli urani pahin waterloo. Hyydyin kuin luistelija hietikolla. Juoksin lopulta maaliin kilvan 48. parhaana maratoonarina. Se oli niin kova pettymys, että olin monta kuukautta sen jälkeen lohduttomassa maratonsurussa. Juoksija-lehden maratonkirjassa (1993) oli mun epäonnistumisesta juttu, joka puolestaan oli otettu jostain kotimaani sanomalehdestä ja siinä arvelin epäonnistumisen johtuvan perinteisestä tyhjennys-tankkauksesta, joka veti mun ropan täysin tyhjäksi. Ton jälkeen en tehnyt enää tyhjennys-tankkausta koskaan.
Mun oli pakko kuitenkin jatkaa uraani, vaikka ensin meinasin lopettaa. Lopulta pääsin takaisin tolpilleni, mutta seuraavasta vuodesta tuli enemmän tai vähemmän välivuosi, mitä nyt vedin kympin 28 minuuttiin, puolimaratonin 1.00.06 ja olin puolimaran MM-kisoissa toinen. Vasta vuonna 1994 pääsin kuitenkin takaisin kunnon maratoniskuun. Silloin juoksin helmikuussa Tokiossa 2.08.55 ja voitin. Kesällä puolestaan voitin Kansainyhteisön maran. Se juostiin jossain Kanadassa.
Nyt olin taas kunnolla takaisin kehissä. Vuonna 1995 juoksin Lontoon maratonilla 2.08.33 ja myöhemmin kesällä olin Göteborgin MM-maratonilla kahdeksas. Fizin Mara muuten voitti raivotautisen ravin jälkeen. Seuraavana vuonna oli vuorossa mun kolmas olympiamaratonini Atlantassa. Juoksin sielläkin hyvin, sillä olin olympialaisen kilvan seitsemänneksi paras marttitoonari. Josiah Thugwane, Lee Bong-Ju ja Erick Wainana sahasivat viimeiset 15 kilometriä kuin hullut mullikat, eikä mulla ollut mahiksia laittaa heille kampoihin.
Arvokisamitali maralla odotti edelleen ottamistaan ja ikää mulla oli jo 34 vuotta. Onneksi vuonna 1997 se vihdoin tapahtui. Kesän MM-maratonin jälkeen mun kaulaan näet ripustettiin Ateenan hirveässä hellepätsissä pronssinen mitali. Antonin Abeli voitti ja Fizi oli toinen. Jos joku väittää, ettei toi mun MM-mitsku ollut työvoitto ja sitkeän yrityksen tulosta, niin hän kyllä puhuu täyttä jaskaa. Sinä vuonna olin muutenkin kunnossa, sillä vedin Lontoossa maratonin 2.08.45. 2.08-aikoja mulla alkoikin olla uraltani jo aika läjä.
Seuraavat pari vuotta olin vähän sahassa vedossa. Mara ei mennyt alle 2.10. Vuonna 1999 olin Sevillan MM-maralla vasta 29, mutta sitten pääsin akillesvammani parannuttua reenaamaan kunnolla. Kun juoksin vuoden 2000 aluksi Tokiossa 2.10.00, mut valittiin neljänsiin olympiakisoihini. Kaiken lisäksi ne järjestettiin Sydneyssä, joka on eräs kotimaani kaupunki. Joku oopperatalokin siellä kuulemma on. Olen kuullut myös, että siellä on joku tunnettu silta.
Viimeisellä olympiamaratonillani sijoituin ylväästi kymmenenneksi. Se ei ollut huonosti. Voitin monta kovaa sälliä. Keväällä Lontoossa hullun Euroopan ennätysravin (2.06.36) ravannut Antonio Pintokin hävisi mulle kuin vastaantulija. Tän jälkeen jäähdyttelin vielä muutaman vuoden samalla kun valmensin maanmiestäni Lee Troopia. Tähän jäähdyttelyyn kuului mm. 30. sija vuoden 2004 MM-maastoissa vahasta muistista. Nykyisin en sahaa enää kovia lenkkejä entiseen malliin, vaan olen urheilujohtotehtävissä. Ainakin sellaisissa toimin viime syksyn kansainyhteisön kisoissa. Näkyy reeneis”.
Vaikka musta tuli siis aikuisena kivenkova, en ollut junnuissa mikään ylenpalttinen lupaus. Alitin kympillä ekaa kertaa 29 minuuttia vasta 22-vuotiaana, mutta meikäläinen ei panostanutkaan junnumitskuihin. Mulla oli onni, että sain koutsikseni Chis Wardlawin, joka tiesi kestävyysjuoksusta kaiken tarpeellisen ja ehkä myös kaiken tarpeettoman. Krisu oli ollut myös itse aika kova poika ravaamaan omalla urallaan, sillä vuonna 1976 hän oli juossut kympin olympiafinaalissa ja vetänyt myöhemmin maratonin 2.11. On myös syytä mainita, että kerran erään kympin kisan jälkeen Krisu oli kussut verta kolme päivää, koska oli raastanut niin kovaa.
Meillä oli Krisun kanssa plääni, joka huipentuisi Soulin olympiamaratonille 1988. Tämän pläänin mukaan juoksisin ekan maratonini vuonna 1986 Kansainyhteisön kisoissa, jolla varmistaisi paikkani vuoden 1987 Rooman MM-maratonille, jolla varmistaisin paikkani Soulin olympiamaratonille, jolla puolestaan sijoittuisin mitaleille. Siis yksi mara vuodessa kohti päätavoitetta. Tämä plääni lähes onnistui. Vuoden 1986 Kansainyhteisön kisoissa juoksin debyyttimarallani 2.11.18 ja sijoituin pronssille. Sen myötä mut valittiin Rooman MM-kisoihin, jossa yllätin monet sijoittumalla neljänneksi (2.12.49). Vähän mua kyllä korpesi, kun Italian parta-Pekka Gelindo Portin vei multa mitskun loppukirissä. Vuotta myöhemmin olin Soulin olympiamaralla viides (2.11.49).
1980-luvun loppu oli vielä sitä aikaa, jolloin 2.10-alitus maralla oli kova tulos. Meikäläinen rikkoi sen ekaa kertaa Lontoon maratonilla vuonna 1989. Sijoituin toiseksi ajalla 2.09.06. Silloin me nelistettiin Douglas Wakiihurin kanssa 40 kilometristä maaliin alle 6.30, mutta valitettavasti Douglas oli loppukirissä raastavaisempi. Saattoiko asiaan vaikuttaa se, että Douglas oli asunut jo vuosikausia Japanissa ja siellä miehet opetetaan totta vieköön raastamaan? Sinä keväänä olin muutenkin kunnossa, sillä olin Norjan Stavangerin mutavellisissä MM-maastoissa neljäs. Ngugin John korskui silloin(kin) voittoon.
Vuonna 1990 olin keväällä Kansainyhteisökisojen maratonilla toinen. Wakiihuri voitti mut jälleen. Se oli neljäs kerta peräkkäin, kun mä hävisin Douglasille. Ensin se voitti mut MM-Roomassa 1987, sitten olympia-Soulissa 1988, sitten Lontoossa 1989 ja nyt siis Aucklandin kansainyhteisökisoissa. No, sen jälkeen mä vedin määrälaatua koneeseen ja syksyllä 1990 voitin ensimmäistä kertaa urallani maratonkilvoittelun. Tämä tapahtui Berliinissä. Saksalaiset laittoivat sen verran paalua pöytään, etten voinut vastustaa Berliinin kutsua. Berliinissä juoksin 2.08.16. On muuten täysin tarpeetonta mainitakaan, että olin Berliinin maalissa maratononnellisuudessa tai ainakin maratontyytyväisyydessä tai ainakin maratoniloisuudessa tai ainakin jossain.
Seuraavina vuosina mulla oli tavoitteena arvokisamitali, vain arvokisamitali, eikä mikään muu kuin arvokisamitali. Toki Australian kenguruverkkareideni taskuissa oli jo kolme arvokisamitalia Kansainyhteisön kisoista, joista kaksi maralta ja yksi kympiltä, mutta himosin koko maailmanlaajuisista arvokisoista mitalia kuin ryyppyveikko juhlia. Tokion MM-kisoissa 1991 kuitenkin epäonnistuin. Siellä oli älytön kuumuuskosteus ja hyydyin kuin stadin kundi mottitalkoissa. Olin 11.
Se kuitenkin innoitti mua reenaamaan seuraavan vuoden Barcelonan olympiakisoihin kuin kitarasankari tilutusta ja olin vuonna 1992 nopeampi kuin koskaan. Muutamaa viikkoa ennen olympiakisoja juoksin kympin Oslossa 27.47.69. Aiemmin sinä vuonna olin vetänyt puolikkaan niukasti päälle tunnin (1.00.27). Niinpä olin täynnä toivoa olympiamaran viivalla, mutta kilvasta tuli urani pahin waterloo. Hyydyin kuin luistelija hietikolla. Juoksin lopulta maaliin kilvan 48. parhaana maratoonarina. Se oli niin kova pettymys, että olin monta kuukautta sen jälkeen lohduttomassa maratonsurussa. Juoksija-lehden maratonkirjassa (1993) oli mun epäonnistumisesta juttu, joka puolestaan oli otettu jostain kotimaani sanomalehdestä ja siinä arvelin epäonnistumisen johtuvan perinteisestä tyhjennys-tankkauksesta, joka veti mun ropan täysin tyhjäksi. Ton jälkeen en tehnyt enää tyhjennys-tankkausta koskaan.
Mun oli pakko kuitenkin jatkaa uraani, vaikka ensin meinasin lopettaa. Lopulta pääsin takaisin tolpilleni, mutta seuraavasta vuodesta tuli enemmän tai vähemmän välivuosi, mitä nyt vedin kympin 28 minuuttiin, puolimaratonin 1.00.06 ja olin puolimaran MM-kisoissa toinen. Vasta vuonna 1994 pääsin kuitenkin takaisin kunnon maratoniskuun. Silloin juoksin helmikuussa Tokiossa 2.08.55 ja voitin. Kesällä puolestaan voitin Kansainyhteisön maran. Se juostiin jossain Kanadassa.
Nyt olin taas kunnolla takaisin kehissä. Vuonna 1995 juoksin Lontoon maratonilla 2.08.33 ja myöhemmin kesällä olin Göteborgin MM-maratonilla kahdeksas. Fizin Mara muuten voitti raivotautisen ravin jälkeen. Seuraavana vuonna oli vuorossa mun kolmas olympiamaratonini Atlantassa. Juoksin sielläkin hyvin, sillä olin olympialaisen kilvan seitsemänneksi paras marttitoonari. Josiah Thugwane, Lee Bong-Ju ja Erick Wainana sahasivat viimeiset 15 kilometriä kuin hullut mullikat, eikä mulla ollut mahiksia laittaa heille kampoihin.
Arvokisamitali maralla odotti edelleen ottamistaan ja ikää mulla oli jo 34 vuotta. Onneksi vuonna 1997 se vihdoin tapahtui. Kesän MM-maratonin jälkeen mun kaulaan näet ripustettiin Ateenan hirveässä hellepätsissä pronssinen mitali. Antonin Abeli voitti ja Fizi oli toinen. Jos joku väittää, ettei toi mun MM-mitsku ollut työvoitto ja sitkeän yrityksen tulosta, niin hän kyllä puhuu täyttä jaskaa. Sinä vuonna olin muutenkin kunnossa, sillä vedin Lontoossa maratonin 2.08.45. 2.08-aikoja mulla alkoikin olla uraltani jo aika läjä.
Seuraavat pari vuotta olin vähän sahassa vedossa. Mara ei mennyt alle 2.10. Vuonna 1999 olin Sevillan MM-maralla vasta 29, mutta sitten pääsin akillesvammani parannuttua reenaamaan kunnolla. Kun juoksin vuoden 2000 aluksi Tokiossa 2.10.00, mut valittiin neljänsiin olympiakisoihini. Kaiken lisäksi ne järjestettiin Sydneyssä, joka on eräs kotimaani kaupunki. Joku oopperatalokin siellä kuulemma on. Olen kuullut myös, että siellä on joku tunnettu silta.
Viimeisellä olympiamaratonillani sijoituin ylväästi kymmenenneksi. Se ei ollut huonosti. Voitin monta kovaa sälliä. Keväällä Lontoossa hullun Euroopan ennätysravin (2.06.36) ravannut Antonio Pintokin hävisi mulle kuin vastaantulija. Tän jälkeen jäähdyttelin vielä muutaman vuoden samalla kun valmensin maanmiestäni Lee Troopia. Tähän jäähdyttelyyn kuului mm. 30. sija vuoden 2004 MM-maastoissa vahasta muistista. Nykyisin en sahaa enää kovia lenkkejä entiseen malliin, vaan olen urheilujohtotehtävissä. Ainakin sellaisissa toimin viime syksyn kansainyhteisön kisoissa. Näkyy reeneis”.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Faron loppiaisjuoksu
Vaan on viljalti suomalaisia Portugalissa. Eipa siis ihme, etta Faron kisassa suomalaisten prevalenssi oli korkea.
Naisten 6.3 km:n kisan vei Portugalin Ana Dias (21:25). Suomen Sandra Eriksson rullasi hienosti toiseksi ajassa 21:52 ja piti Ana Cabecinhan takanaan (22:00). Eriksson oli kuitenkin nuorten sarjassa. Janica Makela (22:34) oli viides, Elina Lindgren (22:50) kuudes ja Mari Jarvenpaa (23:15) seitsemas.
Miesten samanpituisen kisan vei Venajan Juri Abramov ajalla 19:04. Suomalaisista parhaan sijan pokkasi Joonas Harjamaki, joka oli kisan seitsemas (tai kuudes) ajalla 19:46. Oskari Pennanen (20:22, nuorten sarja) oli yhdeksas ja Joonas Lehtinen ylitti maaliviivan kisan kymmenentena (tai kahdeksantena) ajassa 20:25.
[aaalgarve.pt]
Naisten 6.3 km:n kisan vei Portugalin Ana Dias (21:25). Suomen Sandra Eriksson rullasi hienosti toiseksi ajassa 21:52 ja piti Ana Cabecinhan takanaan (22:00). Eriksson oli kuitenkin nuorten sarjassa. Janica Makela (22:34) oli viides, Elina Lindgren (22:50) kuudes ja Mari Jarvenpaa (23:15) seitsemas.
Miesten samanpituisen kisan vei Venajan Juri Abramov ajalla 19:04. Suomalaisista parhaan sijan pokkasi Joonas Harjamaki, joka oli kisan seitsemas (tai kuudes) ajalla 19:46. Oskari Pennanen (20:22, nuorten sarja) oli yhdeksas ja Joonas Lehtinen ylitti maaliviivan kisan kymmenentena (tai kahdeksantena) ajassa 20:25.
[aaalgarve.pt]
perjantai 7. tammikuuta 2011
Radcliffen paluuta treenien aarelle
Ei aina vaivaa vamma, vaan nyt puri koira.
http://www.athleticsweekly.com/blog/its-a-dogs-life-for-paula/
http://www.athleticsweekly.com/blog/its-a-dogs-life-for-paula/
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Martin Fiz
”Terse. Synnyin 3.3.1963 Vitoriassa Espanjassa. Olen mielestäni kovin raastaja heti oman pelikuvani jälkeen. Voitin maratonin maailmanmestaruuden vuonna 1995, MM-hopeaa vuonna 1997 ja EM-kultaa vuonna 1994. Lisäksi olin vuonna 1996 olympiamaratonilla neljäs ja vuonna 2000 kuudes. Tavoitteenani oli aina ensisijaisesti menestyä arvokisoissa ja meitsihän menestyi. Sevillan MM-maratonin kahdeksas sija vuonna 1999 oli huonoin arvokisani, mitä tulee 42195 metrin kilvanjuoksuun. Silloin mulla ei kulkenut, mutta kattokaa videolta Göteborgin MM-maraton vuodelta 1995. Jos joku ei nauhoittanut sitä silloin, niin omapahan on mokansa. Siinä kisassa jätin toiseksi tullutta Meksikon Dionicio Ceronia viimeisellä kolmosella 32 sekuntia. Vedin lopun niin kovaa kuin pääsin, mutta multa loppuivat välitykset. Muuten olisin vetänyt vielä kovempaa. Maaliin saavuttuani 29 asteen helteessä juostu maraton ei tuntunut missään, joten pompin kunniakierroksen kuin kengurun ja kanin risteytys. Sen sijaan monet muu kilpakumppanit olivat maalissa täydessä kantokunnossa. Ehkä ne eivät olleet reenanneet tarpeeksi. Tai sitten ne olivat reenaneet liian hiljaisilla vauhdeilla. Me Espanjan pojat emme juosseet koskaan edes kevyitä lenkkejä hiljempaa kuin 3.45 / km, kuten valmentajamme Yleisurheilun kuvalehdessä joskus 1990-luvun lopulla sanoi.
Monet, kuten maanmieheni Pablo Sierra olivat sitä mieltä, että meikäläisen menestys pohjautui johonkin muuhunkin kuin kovaan harjoitteluun. En ota kantaa tähän, mutta haluan painottaa, että en noussut huipulle tyhjästä. Olin aika lahjakas juoksija jo juniorina. Muuten ei ole mahdollista sijoittua MM-maastoissa junnujen sarjassa 16:nneksi, kuten minä tein vuonna 1982.
Olin myös kohtalainen ratajuoksija ennen maratonilla siirtymistäni. Juoksin vitosen parhaimmillani 13.20.01 vuonna 1991 ja esteet 8.28.9 vuonna 1988. Edustin maatani parissa arvokisoissakin vitosella. Tokion MM-kisoissa vuonna 1991 putosin alkuerissä. Ulmalan Rippe muuten taisi olla mun kanssa samassa erässä silloin. Toisin kuin mä, Rippe juoksi silloin itsensä finaaliin ja siinä seitsemänneksi. Kova jätkä, mutta olisiko senkin kannattanut keskittyä maralle, kuten mä tein Barcelonan olympiakisojen jälkeen? Silloin tajusin, että arvokisamitalistia ei meikäläisestä radalla tulisi. Sen sijaan jalkani nuolivat maantietä kuin pölynimuri karstaa.
Minulla oli tapana laittaa maratonilla täysi höyry päälle viimeisen kympin aikana ja niinpä juoksin arvokisoissa yleensä toisen puoliskon selvästi ensimmäistä nopeammin. Silloin ei ollut vielä kehissä Sammy Wanjirun kaltaisia maratonhurjapäitä, jotka takoivat arvokisamaratoneillakin ekasta metristä alkaen alle 3 min / km. Revitin yleensä maratonin loppupuoliskoa kuin vitosta radalla. Ilmoitin muille loppuvetoni alkaneen ottamalla aurinkolasit päästäni ja ripustamalle ne shortseihini. Muita tavaramerkkejäni oli silmien siristely, pään keikuttaminen ja vilkuilu molemmille sivuille joka viiden metrin välein. Lisäksi minulla oli kaulassani koru, joka hakkasi leukaani lakkaamattoman herpaantumattomasti.
Vaikka olin vuorenvarma poika takomaan arvokisamaratoneilla, pari pettymystäkin mahtui joukkoon. Atlantan olympiamaratonilla vuonna 1996 mun piti voittaa, mutta en ollut tarpeeksi valppaana Thugwanen, Bong-Jun:n ja Wainainan lähtiessä irti. Voi myös olla, että en uskonut noiden sällien vedon kestävän loppuun asti. Joka tapauksessa heräsin liian myöhään ja vaikka vedin samanlaista ravia viimeisen kympin kuin aina ennenkin, nuo hurjat vetivät lopun yhtä kovaa kuin minä, enkä saavuttanut heitä. Neljäs sija korpesi minua kuin sulatusuuni metalliharkkoa. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko pysynyt poikien mukana, jos olisin päässyt niiden kanssa samaan irtiottoon. Se on ainakin selvää, että silloin olisin kärsinyt julmemmin kuin koskaan ja maalissa olisin ollut 100 prosenttisessa kantokunnossa.
Toinen pettymys arvokisoissa oli maanmieheni Abel Antonin peesailu Ateenan MM-maratonilla vuotta myöhemmin. Vedin noin kolmestakympistä maaliin tuttua viirusilmärevitystäni aurinkolasit shorseissa, mutta Antoni ei pudonnut kirveelläkään. Sitten 300 metriä ennen maalia se aloitti pikajuoksun ja voitti. Aika pelkurimainen taktiikka vetää maralla ainostaan viimeiset 300 metriä, sanoo ehkä moni. En kiistä.
Minun kisarytmitykseni maratonien suhteen oli seuraava: vedin vuoden ekan maratonini
keväisin jossain kaukana Aasiassa, yleensä Japanin Lake Biwassa ja loppukesästä raastoin arvokisoissa. Lake Biwassa minulla totta vieköön kulki. Voitin Lake Biwassa vuosina 1997 (2.08.05), 1999 (2.08.50) ja 2000 (2.08.14) ja vuonna 1998 olin toinen (2.09.33). Kävinpä ottamassa Lee Bong-Jun:n kanssa yhteen myös Korean Kyongjussa vuonna 1996, jolloin voitin ajalla 2.08.25. Lee hönki silloin niskaani kuin herkeämätön kerkeämätön. Hän taisi silloin jäädä meitsistä peräti sekunnin.
Pari kertaa sorruin juoksemaan myös Euroopan kaupunkimaralla. Vuonna 1993 juoksin Helsinki Cityssä ekalla maratonillani ajan 2.12.47 ja vuonna 1995 voitin Rotterdamissa ajalla 2.08.57. Varsinkin tuo Helsinki Cityn aika on kova sillä reitillä. Ehkä vielä kovempi juoksu oli Helsingin EM-maraton vuonna 1994, jolloin voittoaikani oli 2.10.31. Rantakarin Pekka laski, että sillä reitillä on ainakin 100 mutkaa.
MM-maastoissa olin parhaimmillani kymmenes Durhamissa vuonna 1995 ja MM-puolimaratonilla Sveitsin Ulsterissa 15. vuonna 1998. Vedin siinä kisassa 1.01.47. Sandellin Annukka oli muuten naisten kisassa silloin viides ajalla 1.10.04. Juoksin puolikkaan parhaimmillani aikaan 1.01.08 ja ratakympin 27.49.61, mutta tämä oli vain maratonnopeuden hakemista. Olin aina täydessä maratonkeskittyneisyydessä.
Lopetin urani 2000-luvun alussa. Silloin alkoi ehkä jo ikä hieman painaa ja kone huutaa armoa. Nykyisin meikän kunniaksi järjestetään Espanjassa nimikkomaraton. Olen välillä vedellyt siellä maratoneja vanhasta muistista hieman päälle 2.20. Nykyisin valmennan tulevaisuuden kestolupauksia, mutta saapa nähdä tuleeko heistä yhtä kovia kuin meikäläisestä. Se on terse.”
Monet, kuten maanmieheni Pablo Sierra olivat sitä mieltä, että meikäläisen menestys pohjautui johonkin muuhunkin kuin kovaan harjoitteluun. En ota kantaa tähän, mutta haluan painottaa, että en noussut huipulle tyhjästä. Olin aika lahjakas juoksija jo juniorina. Muuten ei ole mahdollista sijoittua MM-maastoissa junnujen sarjassa 16:nneksi, kuten minä tein vuonna 1982.
Olin myös kohtalainen ratajuoksija ennen maratonilla siirtymistäni. Juoksin vitosen parhaimmillani 13.20.01 vuonna 1991 ja esteet 8.28.9 vuonna 1988. Edustin maatani parissa arvokisoissakin vitosella. Tokion MM-kisoissa vuonna 1991 putosin alkuerissä. Ulmalan Rippe muuten taisi olla mun kanssa samassa erässä silloin. Toisin kuin mä, Rippe juoksi silloin itsensä finaaliin ja siinä seitsemänneksi. Kova jätkä, mutta olisiko senkin kannattanut keskittyä maralle, kuten mä tein Barcelonan olympiakisojen jälkeen? Silloin tajusin, että arvokisamitalistia ei meikäläisestä radalla tulisi. Sen sijaan jalkani nuolivat maantietä kuin pölynimuri karstaa.
Minulla oli tapana laittaa maratonilla täysi höyry päälle viimeisen kympin aikana ja niinpä juoksin arvokisoissa yleensä toisen puoliskon selvästi ensimmäistä nopeammin. Silloin ei ollut vielä kehissä Sammy Wanjirun kaltaisia maratonhurjapäitä, jotka takoivat arvokisamaratoneillakin ekasta metristä alkaen alle 3 min / km. Revitin yleensä maratonin loppupuoliskoa kuin vitosta radalla. Ilmoitin muille loppuvetoni alkaneen ottamalla aurinkolasit päästäni ja ripustamalle ne shortseihini. Muita tavaramerkkejäni oli silmien siristely, pään keikuttaminen ja vilkuilu molemmille sivuille joka viiden metrin välein. Lisäksi minulla oli kaulassani koru, joka hakkasi leukaani lakkaamattoman herpaantumattomasti.
Vaikka olin vuorenvarma poika takomaan arvokisamaratoneilla, pari pettymystäkin mahtui joukkoon. Atlantan olympiamaratonilla vuonna 1996 mun piti voittaa, mutta en ollut tarpeeksi valppaana Thugwanen, Bong-Jun:n ja Wainainan lähtiessä irti. Voi myös olla, että en uskonut noiden sällien vedon kestävän loppuun asti. Joka tapauksessa heräsin liian myöhään ja vaikka vedin samanlaista ravia viimeisen kympin kuin aina ennenkin, nuo hurjat vetivät lopun yhtä kovaa kuin minä, enkä saavuttanut heitä. Neljäs sija korpesi minua kuin sulatusuuni metalliharkkoa. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisiko pysynyt poikien mukana, jos olisin päässyt niiden kanssa samaan irtiottoon. Se on ainakin selvää, että silloin olisin kärsinyt julmemmin kuin koskaan ja maalissa olisin ollut 100 prosenttisessa kantokunnossa.
Toinen pettymys arvokisoissa oli maanmieheni Abel Antonin peesailu Ateenan MM-maratonilla vuotta myöhemmin. Vedin noin kolmestakympistä maaliin tuttua viirusilmärevitystäni aurinkolasit shorseissa, mutta Antoni ei pudonnut kirveelläkään. Sitten 300 metriä ennen maalia se aloitti pikajuoksun ja voitti. Aika pelkurimainen taktiikka vetää maralla ainostaan viimeiset 300 metriä, sanoo ehkä moni. En kiistä.
Minun kisarytmitykseni maratonien suhteen oli seuraava: vedin vuoden ekan maratonini
keväisin jossain kaukana Aasiassa, yleensä Japanin Lake Biwassa ja loppukesästä raastoin arvokisoissa. Lake Biwassa minulla totta vieköön kulki. Voitin Lake Biwassa vuosina 1997 (2.08.05), 1999 (2.08.50) ja 2000 (2.08.14) ja vuonna 1998 olin toinen (2.09.33). Kävinpä ottamassa Lee Bong-Jun:n kanssa yhteen myös Korean Kyongjussa vuonna 1996, jolloin voitin ajalla 2.08.25. Lee hönki silloin niskaani kuin herkeämätön kerkeämätön. Hän taisi silloin jäädä meitsistä peräti sekunnin.
Pari kertaa sorruin juoksemaan myös Euroopan kaupunkimaralla. Vuonna 1993 juoksin Helsinki Cityssä ekalla maratonillani ajan 2.12.47 ja vuonna 1995 voitin Rotterdamissa ajalla 2.08.57. Varsinkin tuo Helsinki Cityn aika on kova sillä reitillä. Ehkä vielä kovempi juoksu oli Helsingin EM-maraton vuonna 1994, jolloin voittoaikani oli 2.10.31. Rantakarin Pekka laski, että sillä reitillä on ainakin 100 mutkaa.
MM-maastoissa olin parhaimmillani kymmenes Durhamissa vuonna 1995 ja MM-puolimaratonilla Sveitsin Ulsterissa 15. vuonna 1998. Vedin siinä kisassa 1.01.47. Sandellin Annukka oli muuten naisten kisassa silloin viides ajalla 1.10.04. Juoksin puolikkaan parhaimmillani aikaan 1.01.08 ja ratakympin 27.49.61, mutta tämä oli vain maratonnopeuden hakemista. Olin aina täydessä maratonkeskittyneisyydessä.
Lopetin urani 2000-luvun alussa. Silloin alkoi ehkä jo ikä hieman painaa ja kone huutaa armoa. Nykyisin meikän kunniaksi järjestetään Espanjassa nimikkomaraton. Olen välillä vedellyt siellä maratoneja vanhasta muistista hieman päälle 2.20. Nykyisin valmennan tulevaisuuden kestolupauksia, mutta saapa nähdä tuleeko heistä yhtä kovia kuin meikäläisestä. Se on terse.”
tiistai 4. tammikuuta 2011
Iso G teki paluun tielle
Angolan Luandassa päästiin todistamaan takinkääntöä kun viime syksyn New Yorkin maratonin yhteydessä uransa lopettanut ja pian sen jälkeen puheensa kiertänyt Haile Gebrselassie irrotteli taas maantiekymppiä aikaan 28:04. Kisan kakkonen oli Suomessakin rataa tosissaan kouluttanut Josphat Menjo ajalla 28:34 ja kolmanneksi kruunattiin vasta 15-vuotias Etiopian Bonsa Diba Direba ajalla 28:37. Aika lailla on 15v. juu.
Naisten kisan vei Dire Tune ajalla 32:16. Almaz Ayana (32:19) tsekkaili siinä hollilla kun Rehiman Rediz (33:19) tyytyi pieneen välimatkaan voittajien takana.
[runnerspace.com]
Naisten kisan vei Dire Tune ajalla 32:16. Almaz Ayana (32:19) tsekkaili siinä hollilla kun Rehiman Rediz (33:19) tyytyi pieneen välimatkaan voittajien takana.
[runnerspace.com]
maanantai 3. tammikuuta 2011
Sammy Wanjiru syytteessä
Kenialainen maratonin olympiavoittaja ja entinen puolimaratonin ME-mies Samuel Wanjiru pidätettiin viime viikolla kotimaassaan Keniassa. Nyt mies on vapaalla jalalla takuita vastaan, mutta hän odottaa oikeudenkäyntiä, jossa Wanjirua syytetään vaimoonsa sekä paikallisen työntekijään kohdistuneista tappouhkauksista. Miehen hallusta löytyi myös AK-47 rynnäkkökivääri, jota tuttavallisemmin myös Kalasnikoviksi kutsutaan. Wanjiru kiistää kaikki syytteet ja sanoo, että hänet on lavastettu. Tapauksen oikeudenkäynti alkaa lähitulevausuudessa.
[singaporeathletics.com & nation.co.ke]
[singaporeathletics.com & nation.co.ke]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)