Howley,
Peter (1996). In the long run – Steve Moneghetti. The making of a marathon
runner. Australia
Jos joku
on ansainnut kirjansa, niin hän on Australian Steve Moneghetti. Mies juoksi
nimittäin pitkällä urallaan peräti neljä olympiamaratonia, joista kolmella hän
sijoittui kymmenen parhaan joukkoon (viides 1988, seitsemäs 1996 ja kymmenes
2000). MM-maratonilla hän puolestaan oli neljäs vuonna 1987, 11. vuonna 1991,
kahdeksas vuonna 1995 ja kolmas vuonna 1997. MM-puolimaratonilla tuli hopeaa
vuonna 1993. MM-maastoissa Moneghettin parhaat sijoitukset olivat neljäs
(1989), kuudes (1992), 11. (1987), 15. (1991 ja 1996). Suurista
kaupunkimaratoneista hän voitti Berliinin maratonin vuonna 1990 (2.08.16) ja
Tokion maratonin vuonna 1994 (2.08. 55). Lontoon maratonilla hän oli toinen
vuosina 1989 (2.09.06) ja 1995 (2.08.33). Kun tähän vielä lisätään täysi
värisuora kansainyhteisön kisojen maratoneilla (pronssia 1986, hopeaa 1990,
kultaa 1994) voidaan sanoa, että Moneghetti oli todellinen kestokone. Kuinka
hänestä sitten tuli sellainen? Siihen Moneghettin fysioterapeuttina vuosikaudet
toiminut Howley antaa kirjassaan vastauksen.
Nuoruusvuodet
Sveitsiläiset
sukujuuret omaava Stephen Moneghetti syntyi 26.9.1962 Australian Ballaratissa,
113 kilometrin päässä suurkaupunki Melbournesta. Kuten monen muun kestävyysjuoksuhuipulle
nousseen, myös Moneghettin lapsuus oli liikunnallinen. Vaikka hänen vanhempansa
eivät olleet erityisen urheilullisia, Steve harrasti nuoruudessaan kahden
isoveljensä kanssa mm. krikettiä, koripalloa ja australialaista jalkapalloa.
Harrastamalla monipuolisesti eri lajeja hän täten loi kuin huomaamattaan pohjia
tulevaa kestävyysjuoksuharjoittelua varten. Steve ei kuitenkaan menestynyt
missään urheilulajissa poikkeuksellisen hyvin, kunnes eräänä päivänä hän huomasi
olevansa koulutovereitaan selvästi parempi 1600 metrin juoksussa. Tähän
kiinnitti huomiota myös Moneghettin liikunnanopettaja Gavan Walsh, joka
harrasti itsekin kestävyysjuoksua. Walsh rohkaisi Moneghettia osallistumaan koulujen
välisiin maastojuoksukilpailuihin ja siitä Steven innostus kestävyysjuoksua
kohtaan lähti kytemään.
Lopullisesti
Moneghetti innostui kestävyysjuoksusta seuratessaan 13-vuotiaana Montrealin
olympiakisojen maratonia televisiosta vuonna 1976. Waldemar Cierpinskin ja
Frank Shorterin kaksintaistelu olympiamaratonin kultamitalista teki
lähtemättömän vaikutuksen Moneghettiin, joka tiesi siitä päivästä asti
haluavansa maratoonariksi, vain maratoonariksi, eikä miksikään muuksi kuin
maratoonariksi. Pian alkoi käydä ilmi, että Moneghettin ominaisuudet myös viittasivat
siihen suuntaan. Nuorten sarjoissa hän ei nimittäin pärjännyt radalla läheskään
niin hyvin kuin valtaisaa kestoa vaativassa maastojuoksussa. Uransa alussa
Moneghetti tuli tutuksi nimenomaan maastospesialistina.
Moneghettin
ensimmäinen valmentaja oli mies nimeltään Tony Benson, joka oli edustanut
Australiaa Münchenin olympiakisoissa vuonna 1972 5000 metrillä. Bensonin
valmennuksessa Moneghetti voitti mm. Australian nuorten maastomestaruuden
vuonna 1981 ja juoksi seuraavana vuonna 5000 metriä 14.32.09. Bensonin ja
Moneghettin valmennussuhde kaatui kuitenkin siihen, että Benson lähti
valmentajaksi Filippiineille. Tämän jälkeen Steve otti rohkeasti yhteyttä
herraan nimeltään Chis Wardlaw (10 000m 28.15.6, maraton 2.11.55,
olympiaedustaja 1976 ja 1980) ja pyysi tätä valmentajakseen. Hän oli seurannut
13-vuotiaana Wardlawin suoritusta Cierpinskin ja Shorterin varjossa Montrealin
olympiamaratonilla täynnä innoitusta. Steven onneksi Wardlaw suostui hänen valmentajakseen
ja se oli ratkaiseva asia nousussa huipulle.
Tuota
pikaa kävi ilmi, että Wardlawin ohjelmat alkoivat purra nuoreen Moneghettiin
kuin salama puunrunkoon. Vuonna 1983 21-vuotias Moneghetti juoksi ratakympin jo
29 minuutin pintaan (29.01) ja sijoittui kolmanneksi Australian
mestaruusmaastoissa. Seuraavana vuonna hän puolestaan juoksi 5000 metriä 14.05
ja kympin alle 29 minuutin, vaikka oli ennen kaikkea maastojuoksija.
Moneghettin
maastojuoksuvahvuuden tuntien ei ollut ihme, että ensimmäinen suuri
edustustehtävä Australian paidassa tuli hänelle maastojuoksijana. Vuonna 1985
hänet nimittäin valittiin ensimmäistä kertaa MM-maastoihin. Lissabonin kilvassa Stevelle tuli kuitenkin
karua oppia maailman kestävyysjuoksutason kovuudesta 101. sijan muodossa. Joka
tapauksessa Wardlaw oli saanut Moneghettin kehittymään selvästi juoksijana ja
suuri läpimurto vain odotti tuloaan.
Täydestä tuntemattomuudesta
maratonhuipulle
Suuri läpimurto
koitti jo seuraavana vuonna. Se alkoi siitä, kun Moneghetti juoksi tammikuussa
kympin aikaan 28.25.2, mikä alitti Australian karsintarajan Kansainyhteisön
kisoihin. Valmentaja Wardlawin suuri suunnitelma oli, että Kansainyhteisön
kympille valittu Moneghetti juoksisi kisoissa myös maratonin, minkä perusteella
hänen valittaisiin seuraavan vuoden MM-maratonille, minkä perusteella hänet
valittaisiin vuoden 1988 olympiamaratonille. Entisenä huippujuoksijana ja
kokeneena valmentajana Wardlaw näki Moneghettin tulevaisuuden olevan ennen
kaikkea maratonjuoksun parissa.
Kesän
Kansainyhteisön kisoihin valmistautuminen menikin Steveltä putkeen, mistä oli
osoituksena MM-maastojen 22. tila, mikä oli huomattava parannus edellisvuoden
101. tilaan. Kesällä hän juoksi lisäksi Oslossa kympin 28.21 ja kun
Kansainyhteisön kisat alkoivat Edinburghissa, Moneghetti oli kunnossa.
Alkuviikosta hän oli kympillä seitsemäs (28.29.2), mutta varsinainen sensaatio
koitti viisi päivää myöhemmin. Elämänsä ensimmäisellä maratonilla
ennakkoluulottomasti juossut Moneghetti yllätti itsensäkin ja otti pronssia
ajalla 2.11.18. Kirjassa hän kuvaa, kuinka hämmästyttävän helpolta maraton
tuntui muutamia viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta. Oli päivänselvää, että
oma matka oli löytynyt ja mies oli kuin luotu maratonkoneeksi.
Edinburghin
juoksunsa ansioista Moneghetti valittiin seuraavan vuoden MM-maratonille
Italian Roomaan. Sinne valmistautuessaan hän osoitti kehittyneensä edelleen
juoksemalla kympin jo aivan 28 minuutin pintaan (28.09) ja olemalla
MM-maastoissa Puolassa 11. parhaana valkoihoisena. Silti hänen suorituksensa
MM-maratonilla yllätti monet. Kuumassa säässä Moneghetti kamppaili MM-mitalista
stadionille saakka, kunnes Italian Gelindo Bordin jätti kirissä hänet
neljänneksi ajalla 2.12.49. Kisan voittanut Kenian Douglas Wakiihuri juoksi
2.11.48 ja hopealle sijoittuneseen Djiboutin Ahmed Salahiinkin Moneghettilla
jäi eroa vain 19 sekuntia. Oli ilmeistä, että hän oli noussut huipulle.
Mielenkiintoisena
yksityiskohtana Moneghettin kirjassa kuvataan MM-maratonille valmistavaa
tankkausta. Oli hyvin lähellä, että Moneghetti olisi tuhonnut MM-mahdollisuutensa
totaalisesti. Hän nimittäin käytti kilpaan valmistautuessaan perinteistä
tyhjennys-tankkausta, jossa ensin ei syödä kolmeen päivään lainkaan
hiilihydraatteja ja sitten ahmitaan niitä hulluna. Tästä hevoskuurin johdosta
Moneghetti toipui vasta viime hetkellä kisaan, oltuaan pari päivään ennen
starttia niin heikossa kunnossa, että ei pystynyt omien sanojensa mukaan
juoksemaan edes hölkkää.
”On the Wednesday before the marathon he wrote in his
diary, ’in huge trouble running only 4.30 minute kilometre pace and worse in
parts…I wordered how I’d ever be able to run a marathon in three and half days
time…Steve was not the only one worried…It was alarming for Clohessy (Rob de Castellan valmentaja, kirj. huomio) to
see Moneghetti so weak. As he decribes, ’Steve was in real trouble. He looked
terrible and he could hardly walk upstairs’.” (s. 62-63)
Ensimmäinen
olympiamaraton
MM-maratonin nelosena Moneghetti oli eräs suosikeista vuoden 1988
Etelä-Korean Soulissa pidettävällä olympiamaratonilla. Niinpä hän valmistautui
kilpaan huolellisesti. Eräs Moneghettin kirjan suurimpia ansioita on se, että
siinä kuvataan mielenkiintoisella tavalla huippumaratoonarin kulissien takaista
valmistautumista tärkeisiin kilpailuihin. Tätä ei tehdä niinkään harjoittelun,
vaan maratonkeskittyneisyyden näkökulmasta. Käy ilmi, että esimerkiksi
arvokisojen kisakylät ovat usein maratonkeskittyneisyyden kannalta huonoja
paikkoja meluineen ja hälinöineen. Kovin tutulta jokaisen maratoonarille tuntuu
myös Moneghettin kuvaama taistelu maratonpelkääväisyyttä vastaan (s. 83):
”The
marathon is such a traumatic event and I suppose people think I enjoy running a
marathon. I enjoy a lot of shorter races, but the
marathon itself is just a bloody hard run, like nothing else you do to your
body in those days leading into it. There’s anguish, nervousness, diarrhea, I’m
worried about my drinks – all that stuff is pent up inside and makes me a
difficult person to deal with. So that time leading into the marathon is a
very, very hard time.”
Soulin
olympiamaratonilla Moneghettin juoksu sujui hyvin aina 30 kilometriin saakka,
mutta sen jälkeen hän joutui vaikeuksiin. Pahin isku oli huomata, että
olympiamitali lipui tavoittamattomiin. Tässä vaiheessa hän ajatteli sijoittuvansa
hyvällä tuurilla ehkä 20 parhaan joukkoon. Muutaman kilometrin kuluttua
Moneghetti sai kuitenkin uudestaan juonesta kiinni ja nousi loppumatkan aikana
aina viidennelle sijalle (2.11.49), mikä ei ole huono sijoitus. Olympiakisojen
viidennellä sijalla Moneghetti vakiinnutti paikkansa maailman
huippumaratoonareiden joukossa, eikä enää kukaan voinut sanoa hänen
edellisvuoden MM-maratonin nelossijansa olleen sattuman.
Rahajuoksut kutsuvat
Soulin
olympiamaratonin jälkeen Moneghettin uralla alkoi uusi vaihe. Tähän asti hän
oli juossut pelkästään arvokisoihin keskittyen, vaikka oli saanut jo useita
rahakkaita kaupunkimaratonien järjestäjiltä. Nyt oli aika takoa tuohta
liiveihin. Ensimmäisenä vuorossa oli Lontoon maraton keväällä 1989. Sitä ennen
Moneghetti kävi kuitenkin juoksemassa MM-maastot Norjan Stavangerissa
nilkkoihin asti ulottuvassa mutavellissä. Mitä raskaampi maasto, sen paremmin
se sopi Moneghettille. Stavangerista olikin tuloksena upea neljäs sija, mikä
jäi hänen uransa parhaakseen MM-maastoissa.
Lontoon
maratonilla Moneghetti kävi tiukan kamppailun Kenian edellisvuoden
olympiakakkosen Douglas Wakiihurin ja Djiboutin olympiapronssimitalisti Ahmed
Salahin kanssa. Loppukirikamppailussa voiton vei Wakiihuri (2.09.03) ennen
Moneghettia (2.09.06) ja Salahia. Voittorahoja tärkeämpää kuitenkin oli, että
Wakiihurista ja Moneghettista tuli elinikäiset ystävät, vaikka heidän
suhtautumisensa juoksemiseen oli Moneghettin kertoman mukaan hyvin erilaista. Japanissa
asuva ja harjoitteleva Wakiihuri pyhitti koko elämänsä juoksemisille kun taas
Moneghettilla oli elämässään muutakin. Toki hän panosti juoksuun tosissaan ja
vaihtoi insinöörin ammatinkin osa-aikaiseen matematiikan opettajan työhön
voidakseen harjoitella paremmin, mutta kuitenkin hän pyrki aina luomaan tasapainon
muun elämän ja juoksemisen välille.
Uudestaan
ystävykset kohtasivat vuoden 1990 alussa Uuden Seelannin Aucklandissa Kansainyhteisön
kisojen maratonilla ja jälleen Wakiihuri oli niukasti parempi (2.10.27 -
2.10.34). Sen jälkeen Moneghetti nousi elämänsä parhaaseen maratonkuntoon. Hän
alkoi tähdätä Berliinin maratonille 100 prosenttisessa
maratonkeskittyneisyydessä. Vain kaksi viikkoa ennen Berliiniä Moneghetti
juoksi Englannissa puolimaratonin ME:n 1.00.34 ja voitti ensimäistä kertaa
Wakiihurin (1.01.42). Sen jälkeen hän lensi suoraan Englannista Berliinin
keskittymään suurta päivää varten. Sellainen Berliinin maratonista myös tuli,
sillä loistavassa maratonsäässä (10 astetta, ei tuulta) kärkijoukko ohitti
puolimatkan ajassa 1.04.04, minkä jälkeen Moneghetti jatkoi toisen puoliskon
samaa kyytiä ja voitti ensimmäistä kertaa urallaan maratonin ajalla 2.08.16. Kuten
myöhemmin kävi ilmi, se jäi myös hänen ennätyksekseen.
Tässä
kohtaa kirjaa Moneghetti ja valmentaja Wardlaw esittävät mielenkiintoisia pohdintoja
sille, mikä on sopiva väli puolimaratonin ja maratonin välillä. Toisin sanoen, kuinka
paljon Moneghettin kova puolimaraton kaksi viikkoa ennen maratonia vaikutti
Berliinin tulokseen. Lopputulos miesten pohdinnoille on, että puolimaratonin
vaikutusta on vaikea arvioida, mutta kaksi viikkoa puolimaratonin ja maratonin
välillä on aavistuksen liian pieni väli ihanteellisen maratonvireen kannalta.
Joka
tapauksessa vuonna 1990 Moneghetti oli kiistatta uransa huipulla. Sitten
kuitenkin alkoi alamäki, sillä totuus on, että kukaan useita maratoneja
urallaan juokseva ei juokse aina pelkkiä hyviä maratoneja. Joskus tulee
väkisinkin joukkoon huonoja. Moneghettille ne sattuivat vuosiin 1991-1992.
Valtavia pettymyksiä
Loistavan
kauden 1990 jälkeen oli selvää, että Moneghettin tavoite vuonna 1991 ei olisi
mikään muu kuin maratonin MM-kulta. Kävi kuitenkin niin, että kaikenlaiset
kissanristiäiset ja kestävyysjuoksuharjoittelun kannalta epäoleelliset
tilaisuudet vievät liikaa aikaa. Tunnollisena henkilönä Moneghetti kyllä
harjoitteli sitkeästi suunnitelman mukaan, mutta erilaiset tilaisuudet veivät
liikaa aikaa elintärkeältä palautumiselta. Vaikka Moneghetti uskoi olevansa
kunnossa Tokion MM-maratonilla, hän ei ollut. Kilvassa hän hyytyi 30 kilometrin
jälkeen perusteellisesti ja raahautui maaliin kilvan 11. parhaana
maratoonarina. Poissa oli parilta ensimmäiseltä maratonilta tuttu helppouden
tunne. Eräs Moneghettin kirjan monista opetuksista on, että ei riitä, että
harjoittelee hyvin. Myös palautumisille on jäätävä aikaa ja tämä puolestaan ei
onnistu, elleivät elämäntavat ole sen mukaiset.
Tokion
pettymyksen jälkeen Moneghettin tavoite oli tietenkin vuoden 1992 Barcelonan
olympiamaratonilla. Sinä vuonna hän olikin kunnossa. Heti vuoden alussa hän
juoksi puolimaratonin ME:n Tokiossa (1.00.27) ja paineli ennätyksensä myös
vitosella (13.35). Kevään MM-maastoissa Bostonissa hän oli kuudes vain neljä
sekuntia pronssista. Kesällä kymppi puolestaan kulki Oslossa omaan ennätykseen
27.47.69. Näiden esitysten perusteella hän oli yksi suurimmista
voittajasuosikeista Barcelonan olympiamaratonilla, mutta valitettavasti
Moneghetti mokasi homman pahemman kerran. Hän oli tehnyt ennen jokaista aiempaa
maratoniaan tyhjennys-tankkauksen, jossa ensin nautitaan kolme päivää pelkkää
proteiinia eikä yhtään hiilihydraatteja ja sitten lähes pelkkää hiilihydraattia
kisaan asti ja vaikka hommat olivat sujuneet itse kisoissa pääsääntöisesti
hyvin, välillä mies oli ollut veitsen terällä sen suhteen, palautuuko hän
kisaan mennessä.
Barcelonassa
huippukuntoinen Moneghetti päätti turvautua tähän menetelmään jälleen kerran
(vaikka sen väitetty hyöty ei pohjaudu minkäänlaiseen tieteelliseen tutkimukseen,
vaan pelkkään uskomukseen ja itse asiassa tutkimuksissa on todettu
hiilihydraattien imeytyvän huonommin paaston jälkeen, koska elimistö on jo tottunut
olemaa niitä ilman). Nyt kävi niin, että mies oli kisan lähtöviivalla täysin
tyhjä. Moneghetti kertoo (s. 173):
”It had been so hot, and proteins just aren’t the sort
of food you want to eat in the heat… I looked like someone out of a refugee
camp. I was starting to feel the heat, couldn’t sleep at night because we had
no air conditioning. It was a restless sleep and I could feel myself getting
more tired and exhausted and run down. I
was absolutely gone, down to 56 kg. I’ve never been that thin before. I
analyse it like this. I had the V8 under the bonnet, I had all the equipments,
but the fuel tank was on empty with nothing in the reserve tank.”
Ei siis
ole ihme, että kisasta tuli Moneghettille täydellinen waterloo. Ensimmäisestä
metristä asti seuranneen kulkemattomuuden jälkeen hän raahautui
olympiamaratonin maaliin sijalla 48 (aika 2.23.38). Lukijalle tulee melkein
itku silmään Moneghettin kuvatessa niitä tuntemuksia, joita hänen päässään
liikkui elämänsä tärkeimmän kilpailun aikana, kun kaikki menee pieleen. Eräänä
yksityiskohtana hän mainitsee myös sen, että niin ikään täydellistä kulkemattomuutta
kilvassa poteneet Douglas Wakiihuri ja Rob de Castella ohittavat hänet 30
kilometrin kohdalla. Tällöin Wakiihuri sanoi juoksevansa kilpailun loppuun asti
ystävänsä rinnalla, mutta vauhti oli niin hiljaista, että Moneghettin oli pakko
sanoa Wakiihurille ja de Castellalle: ”Antakaa mennä vaan pojat. Nähdään
maalissa.”
Uusi nousu
Kirjassaan
Moneghetti antaa ymmärtää, että Barcelonan olympiamaraton oli viimeinen kisa,
missä hän käytti tyhjennys-tankkausta. Ura kuitenkin jatkui. Vuonna 1993
Moneghetti oli jälleen kunnossa. Hän juoksi puolimaratonin ME:n Tokiossa
ajallaan 1.00.06 ja myöhemmin syksyllä hän oli puolimaratonin MM-kisoissa
toinen Belgian Vincent Rousseaun jälkeen. Sen sijaan maratonilla tulokset
olivat keskinkertaisia (keväällä 2.12.36 Tokiossa, sijoitus toinen ja syksyllä
2.13.58 Pekingissä, sijoitus neljäs).
Vuonna
1994 myös maratoni alkoi vihdoin taas Monegehettilla kulkea. Helmikuussa hän otti
uransa toisen maratonvoiton Tokiossa tiukassa kamppailussa Vincent Rousseaun
kanssa ajalla 2.08.55 ja voitti kesällä Kansainyhteisön maratonmestaruuden
Kanadan Victoriassa (2.11.49). Myös vuosi 1995 alkoi hienosti Lontoon maratonin
kakkossijalla (2.08.33) Meksikon Dionisio Ceronin takana.
Kuitenkin
vuoden 1991 Tokion MM-kisoista ja vuoden 1992 Barcelonan olympiakisoista
Moneghettille oli jäänyt kytemään pieni maratonpelkääväisyys, erityisesti
kuumaa säätä kohtaan. Tämä ilmeni Göteborgin MM-maratonilla, jolla Steve pelasi
itsensä ulos mitalikamppailusta jo ennen kisaa. Hän oli etukäteen asennoitunut
siihen, että Göteborgissa olisi viileä keli MM-maratonin aikana ja kun kisojen
aikaan kaupungissa oli karmea helle, se sai Moneghettin
maratonkeskittyneisyyden raiteiltaan. Helteen pelossa hän nautti kilpaa
edeltävänä päivänä niin paljon nesteitä, että MM-kisan alkupuoliskon aikana
mies oli täysin tukossa. Vasta viimeisen kympin aikana hänellä alkoi kulkea,
jolloin hän nousi lopulta kahdeksannelle tilalle. Valmentaja Warlaw kertoo (s.
233):
”I believe he talked himself out of it. He was
expecting cooler conditions but it was hot. Even so, he turned it around and
ran well towards the end. I was disappointed though, I thought it was his
chance for a medal.”
Uran loppu
Valitettavasti
Moneghettin kirja loppuu alkuvuoteen 1996, jolloin lukijat eivät pääse elämään
hänen kanssaan tämän jälkeisiä kilpailuita. Näyttää kuitenkin siltä, että Göteborgin
MM-maraton oli eräänlainen käännekohta Moneghettin hellepelossa, sillä
seuraavina vuosina hän juoksi helteessä hyvin. Atlantan olympiamaratonilla
vuonna 1996 hän juoksi seitsemänneksi ja otti vihdoin henkilökohtaisen
MM-mitalin Ateenan MM-maratonilla vuonna 1997. Muista huippujuoksuista
mainittakoon Lontoossa vuonna 1997 juostu 2.08.45, uuden vuosituhannen alussa
Tokiossa ravattu 2.10.00 ja ennen kaikkea uran ”päätösmaratonilla” Sydneyn
olympiakisoissa juostu kymmenes sija. Tämän jälkeen hän jäähdyttelijänäkin oli
vielä vuonna 2004, lähes 42-vuotiaana MM-maastoissa komeasti 30.
Kaiken
kaikkiaan Steve Moneghettin kirja on mielenkiintoinen lukukokemus kaikille
maratonfaneille. Ainoina miinuksina siinä on pientä epätarkkuutta nimien
suhteen ja liian pikkutarkka erittely Moneghettin vammoista. Pienetkin
polvikivistykset on selostettu hyvin tarkkaan, mikä todennäköisesti johtuu
kirjan kirjoittaneen Howleyn ammatista fysioterapeuttina. Toki lukija voi ottaa
jotain oppia näistä vammakuvauksista, sillä maratonuransa alussa Moneghettille
tuli maratonin jälkeen toistuvasti vammoja, koska hän aloitti aina harjoittelun
maratonin jälkeen liian nopeasti.
Nykyisin
neljän lapsen isä Steve Moneghetti toimii opetustehtävien ohella valmentajana. Tunnetuin
Moneghettin valmennettavista lienee 2.09-maratoonari ja kolmella
olympiamaratonilla vuosien 2000-2008 välillä mukana ollut Lee Troop. Maratonfanit
jäävät mielenkiinnolla odottamaan, nähdäänkö Steve ja Tanya Moneghettin
jälkikasvua vielä joskus olympiamaratonia juoksemassa.
Esimerkki Steve Moneghettin harjoittelusta
18-vuotiaana vuonna 1981
Ma vr. +
8 x mäkivetoja + vr. = 13 km.
Ti 8 km
kevyttä
Ke 1,5 km vr + 6 x 800m (2.31-2.14) + 3 km vr. = 9 km
To 16 km
kevyttä
Pe 13 km
kevyttä
La
Kilpailu 16 km maastojuoksu, 1,5 km + 1,5 km vr
Su 26 km
mäkisessä maastossa
Yhteensä
104 km
Esimerkki Steve Moneghettin
harjoittelusta vuonna 1996
Ma ap 10
km kevyttä, ip 16 km kevyttä
Ti ap 8
km kevyttä, ip 6 km vauhtileikittelyä, 5 km + 6 km vr.
Ke ap 8
km kevyttä, ip 24 km kevyttä + painoharjoittelua
To ap 8
km kevyttä, ip 8 x 400m / 200m, 4 km + 4 km vr
Pe ap 8
km kevyttä, ip 15 km kevyttä
La ap 7
km kovaa? mäkisessä maastossa, 4 km + 4 km vr.
Su ap 35
km kevyttä, ip 10 km kevyttä + painoharjoittelua
Yhteensä
200 km
Teksti: Tuomas
”Z” Zacheus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti