Raasto.comin maratonfilosofiaa osa 5 – Onko maratonriippuvaisuuteen olemassa parannuskeinoa?

Maratonilla on taipumus aiheuttaa joissain ihmisissä, tosin ei kaikissa, maratonriippuvuutta tai maratonfilosofiakielellä maratonriippuvaisuutta. Kun esimerkiksi anoreksia nervosa ilmenee pakonomaisena tarpeena pudottaa painoaan keinoilla millä hyvänsä ja bigoreksia nervosa pakonomaisen tarpeena kasvattaa lihaksia keinoilla millä hyvänsä, maratonriippuvaisuus ilmenee pakonomaisena tarpeena juosta maratoneja keinoilla millä hyvänsä. Nämä keinot mitkä hyvänsä eivät välttämättä tarkoita maratonriippuvaisilla dopingaineiden käyttöä, ainakaan 2.10 + maratoonareilla, mutta kylläkin joskus esimerkiksi leikkauksia, särkylääkkeiden avulla juoksemista, flunssaisena juoksemista ja muita toimia, jotka saattavat terveyden vaaraan maratonin tähden. Toki maratonriippuvaisuudella on myös huomattavia kansanterveydellisesti edullisia vaikutuksia, joilla on sen sairaalloisia piirteitä suurempi merkitys. Näiden vertailu tai asiasta tehtävät tutkimukset tilastollisesti edustavian aineistojen avulla esimeriksi maratonriippuvaisten ja maratonriippumattomien terveydentilasta eivät kuulu maratonfilosofian alaan. Sen sijaan kiintoisampaa on pohtia, mikä tekee ihmisestä maratonriippuvaisen? Siihen on kaksi pääsyytä.

Ensinnäkin, oman maratontuloksen maksimointiin pyrkivä maratonkeskittyneisyys täyttää ihmisen arjen niin perusteellisesti, että maratonkeskittyneisyyteen voi jäädä koukkuun. Voidaankin puhua maratonkeskittyneisyysriippuvaisuudesta, joka on maratonriippuvaisuuden alalaji. Maratonkeskittyneisyysriippuvaisuus johtuu siitä, että maratonkeskittyneisyys vaatii maratonin huomioimista ihmisen jokapäiväisissä toimissa paitsi fyysisesti (maratonille, vain maratonille, eikä millekään muulle kuin maratonille tähtäävä harjoittelu), myös henkisesti (maratonille, vain maratonille, eikä millekään muulle kilpailumatkalle kuin maratonille tähtäävät ajatukset). Niinpä, ollessaan tarpeeksi monta vuotta maratonkeskittyneisyydessä voi käydä niin, että ihminen ei enää osaa sen jälkeen elää elämäänsä ilman maratonkeskittyneisyyttä. Elämä ei toisin sanoen tunnu enää elämältä ilman maratonkeskittyneisyyttä. Asia voidaan ilmaista myös siten, että ilman maratonkeskittyneisyyttä elämästä tuntuu puuttuvan jokin. Tätä maratonkeskittyneisyyden jättämää tyhjiötä ei maratonriippuvaisuutta sairastavalla ihmisellä voi korvata muut asiat elämässä, esimerkiksi panostaminen maratonkeskittyneisyyden sijaan työuraan. Maratonriippuvaisuutta sairastava ihminen ei voi koskaan panostaa niin paljon uraan (vaikka oli 24 tuntia vuorokaudessa töissä), että saisi siitä samanlaisia kiksejä kuin maratonkeskittyneisyydestä.

Toinen syy maratonriippuvaisuuteen on itse maratonkilvassa. Se olotilan välinen ero, mikä maratoonarilla on maalissa verrattuna siihen olotilaan, mikä hänellä on 35 kilometrin paalulla, on niin suuri, että siihen jää helposti koukkuun. Maratonin maalissa odottava valtaisa helpotuksen tunne (maratonhelpottuneisuus) siitä kun ei enää tarvitse juosta aiheuttaa maratonriippuvaisuutta. Tämä tunne saa maratoonarin yleensä hyvinkin liikuttuneeseen tilaan, eikä harvinaista maratonin maalissa ole nähdä toisilleen täysin tuntemattomien ihmisten halailevan toisiaan ja raavaiden maratonkovisten itkevän täydessä maratontunteessa. Tämä tunne on niin voimakas, että mitään vastaavaa ei koe koskaan lyhyempien matkojen maalissa eikä juuri missään muussakaan asiassa elämässä. Jotkut tulevat tästä tunteesta riippuvaisiksi ja haluavat kokea sen yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä niin sanottu maratonhelpottuneisuusriippuvaisuus on toinen maratonriippuvaisuuden alalaji.

On tärkeää huomata, että saavuttaakseen maalissa maratonhelpottuneisuuden, juoksijan ei tarvitse suinkaan olla maratononnellisuudessa, vaan maratontyytyväisyys tai jopa lievä maratonpettyneisyys (oikeampi termi muuten olisi maratontyytymättömyys, tämä filosofian osaan kolme on syytä korjata) aiheuttaa maalissa maratonhelpottuneisuuden. Itse asiassa maratontyytymättömyys voi hetkellisesti maalissa aiheuttaa jopa suuremman maratonhelpottuneisuuden kuin maratontyytyväisyys, koska silloin maaliin pääsy on yleensä suuremman tuskan takana. Maratonillan kuluessa asia kääntyy kuitenkin yleensä toisin päin.

Ainoastaan silloin juoksija ei koe maaliin saapuessaan maratonhelpottuneisuutta, kun hän on maratonpettyneisyydessä. On siis mahdollista, että kun juoksija kokee monta maratonpettyneisyyttä peräkkäin, hän pääsee eroon maratonhelpottuneisuusriippuvaisuudesta, koska hän ei enää koskaan koe maratonhelpottuneisuutta. Maratonpettyneisyys on niin voimakas tunne, että monta sellaista peräkkäin kumoaa kenties joskus koetun maratonhelpottuneisuuden. Koska maratonpettyneisyydet johtuvat aika usein - tosin eivät aina - maratonkeskittymättömyydestä, juoksijan on mahdollista päästä maratonpettyneisyyksien avulla myös maratonkeskittyneisyysriippuvaisuudesta, koska hänen siteensä maratonkeskittyneisyyteen on ollut alun alkaenkin heikonlaista, eikä hän välttämättä ole koskaan edes ollut maratonkeskittyneisyysriippuvaisuudessa.

Lisäksi maratonpettyneisyys aiheuttaa maratonpelkääväisyyttä, joka puolestaan nakertaa maratonkeskittyneisyyttä, joten teoriassa tarpeeksi monta maratonpettyneisyyttä kumoaa maratonriippuvaisuuden ja saattaa aiheuttaa jopa inhoa maratonia kohtaan, eli maratoninhoavaisuutta. Käytännössä on kuitenkin niin, että kun juoksija on kerran ollut maratonriippuvaisuudessa, lukuisten maratonpettyneisyyksien jälkeenkin hän yrittää uudelleen ja uudelleen juosta maratonia, koska maratonriippuvaisuus on niin vahva. Lisäksi, vaikka esimerkiksi jokin vamma katkaisisi juoksijan uran, eikä hän enää pysty koskaan juoksemaan maratonia, hän voi silti olla silti maratonriippuvaisuudessa, mikä ilmenee jatkuvana kaipuuna maratonia kohtaan. Yhteenvetona voidaan siis todeta, että maratonriippuvaisuuteen on vain yksi mahdollinen parannuskeino: tarpeeksi monta maratonpettyneisyyttä peräkkäin. Näin inhottavaa maratonriippuvaisuuden parannuskeinoa kukaan maratoonari ei luonnollisestikaan toivo toiselle maratoonarille. 

[Z]