Raasto.comin maratonfilosofiaa osa 7 – Voiko maratoniskutusneisuuden tavoittelu murskata maratonluoton?

Parhaan mahdollisen maratontuloksen saavuttamiseksi juoksijan on oltava täydessä maratonkeskittyneisyydessä vähintään puolen vuoden ajan ennen maratonia. Tänä aikana maratonvauhtivauhtikestoa pidetään kuosissa jatkuvasti. Varsinainen maratonkeskittyneisyyden huipentuma koittaa kuitenkin viimeisen kahden kuukauden aikana ennen maratonia. Tällöin on vuorossa maratonin erikoisharjoittelujakso, jossa korostuvat maratonilla vaadittavat ominaisuudet. Tällöin on vuorossa maratonkestävyyden hiominen tappiinsa. Tämä tarkoittaa paitsi maratonvauhtikestoa eli kykyä ylläpitää maratonin kilpailuvauhtia mahdollisimman pitkään, myös maratoniskutusta, eli lihaksiston kykyä kestää juoksun hakkaavuutta mahdollisimman pitkään. Nämä ominaisuudet tulevat maratonilla oikeuksiinsa 30 kilometrin jälkeen. Raasto.comin maratonfilosofiassa sekä maratonvauhtikesto että maratoniskutus on yhdistetty saman termin alle ja tällöin kyseessä on maratoniskutusneisuus. Tällaista sanaa ei ole suomen kielessä, mutta maratonfilosofiakielessä on.

Juoksijoilla on vaihtelevia hakea 1) maratonvauhtikestoa ja 2) maratoniskutusta maratonin erikoisharjoittelujaksolla. Jotkut suosivat pitkiä vauhtikestävyysharjoituksia, jotkut taas kiihdyttävät esimerkiksi 35 kilometrin pitkillä lenkeillä viimeiset 10-15 kilometriä asteittain lähelle maratonvauhtia ja jotkut puolestaan vannovat pitkien toistojen nimeen juoksemalla esimerkiksi 4 x 5 km maratonvauhdilla. Oli tapa mikä tahansa, tavoitteena kaikilla on elimistön totuttaminen maratoniskutusneisuuteen, jotta keho kestäisi mahdollisimman hyvin maratonin armottoman säälimättömät rasitukset. Pelkillä kevyillä pitkillä lenkeillä maratoniskutusneisuutta ei saa viritettyä huippuunsa, sillä maratonin kilpailuvauhti on lihaksiston hakkaavuudeltaan ja energiavarastojen tyhjentävyydeltään kokonaan toinen asia kuin kevyt lenkki.

Raasto.comin yhden hengen maratonjury vannoo maratoniskutusneisuuden haussa 20 kilometrin reippaiden lenkkien nimeen, jotka se on oppinut kahdelta maratonoppi-isältään, jotka juoksivat maratonin 1990-luvulla aikoihin 2.16 ja 2.22. Näiden maratonoppi-isien oppien mukaan viimeisen kahden kuukauden aikana juostaan 3-5 kappaletta 20 kilometrin reipasvauhtisia harjoitteita, joissa vauhti on viimeisellä vitosella lähellä maratonin kilpailuvauhtia. Esimerkiksi maratonilla aikaan 2.30 tähtäävällä juoksijalla vauhti tällaisissa 20 kilometrin harjoituksissa on ensimmäisellä vitosella noin 4 min / km, mistä sitä asteittain kiihdytetään niin, että viimeinen vitonen juostaan 3.30 / km eli maratonin kilpailuvauhtia. On tärkeää, että nämä harjoitukset ovat vauhdiltaan kiihtyviä, jolloin ne sisältävät maratonvauhtista rallatusta, mutta että niitä ei juosta liian kovaa (esim. alusta lähtien maratonvauhtia takoen), koska muuten niillä on maratonkestoa heikentävä vaikutus sen vahvistamisen sijaan. Jos iskutusneisuusjakso menee 100 % puikkareihin, juoksijan jalat eivät maratonilla mene lopussakaan totaaliseen jumiin, riippuen tietysti monista muistakin asioista, kuten vauhdinjaosta.

Se, kuinka monta maratoniskutusneisuuden erikoisharjoitetta viimeisen kahden kuukauden aikana juostaan, riippuu siitä, onko ohjelmassa vielä esimerkiksi puolimaratonin kilpailu. Selvää kuitenkin on, että kovin tiheästi maratoniskutusneisuuden hakukaudella ei kannata kilpailla, koska alimatkojen vauhtia on jo haettu ennen erikoisharjoittelujaksoa. Tarkempia juoksijoiden maratonohjelmia elävästä maratonelämästä tullaan muuten aikanaan julkaisemaan raasto.comin maratonkeskittyneisyyden oppikirjassa, mikäli sellainen tulevaisuudessa julkaistaan.

Maratoniskutusneisuuden luulisi vahvistavan maratonluottoa. Yleensä maratoniskutusneisuuden harjoitteiden läpiviemisellä onkin maratonluottoa vahvistava vaikutus. Se saattaa juoksijan maratonaivoituksista riippuen vahvistaa maratonluottoa jopa silloin, jos juoksija ei pysty iskutusharjoituksissa tavoittelemaansa maratonvauhtiin. Tämä tosin edellyttää sitä, että tavoitevauhteihin ei pyritä väkisin, vaan juostaan iskutusneisuusharjoitukset läpi hiljempaa. Joskus maratoniskutusneisuuden tavoittelu saattaa kuitenkin heikentää maratonluottoa. Tällainen tilanne saattaa tulla eteen ensinnäkin silloin, kun juoksijalla on epärealistinen käsitys omasta maratonsuorityskyvystään, jolloin hän yrittää maratoniskutusneisuusharjoituksissa juosta omaan suorituskykyynsä nähden liian kovaa vauhtia, jolloin maratoniskutusneisuus vain heikentyy, mikä nakertaa maratonluottoa. Toiseksi, koska maratoniskutusneisuuden hakeminen on jaloille kovaa – juostaanhan iskutusneisuusharjoitteet samalla alustalla kuin maraton – se saattaa aiheuttaa myös vammoja, jotka tietenkin murskaavat maratonluoton. Yhteenvetona siis todettakoon, että maratoniskutusneisuudesta on parhaimmillaan selvää hyötyä maratonilla ja viimeisen kahden kuukauden aikana maratonsuorituskykyä on mahdollista parhaimmillaan selvästi nostaa, mutta pahimmillaan iskutusneisuuden tavoittelu saattaa viedä juoksijalta maratonluoton ja aiheuttaa suoranaista maratonpelkääväisyyttä.   [Z]