Raasto.comin maratonfilosofiaa osa 8 – Voiko juoksija olla täysin piittaamaton maratontuskasta?

Maraton on kestävyysurheilun kuninkuuslaji. Eriävän mielipiteen tästä saattavat esittää esimerkiksi pyöräilijät, triathlonistit, ultrajuoksijat tai maratonia lyhyempien kestävyysmatkojen juoksijat. Maratonin raakuus piilee kuitenkin siinä, että siinä yhdistyvät pitkäkestoinen suoritus ja kova teho (mikäli se vedetään juoksijan kunnon äärirajoilla). Jokainen mahdollisimman hyvään maratontulokseen pyrkivä vetää tietenkin jokaisen maratoninsa niin kovaa kuin senhetkisessä kunnossaan pystyy. Maailman huippumiehet pystyvät juoksemaan maratonin läpi hyvin lähellä omaa anaerobista kynnystään ja kansallisen tason menijätkin aerobisen ja anaerobisen kynnyksensä välimaastossa, mikä kuvastaa lajin äärettömän kovaa pituuden ja tehon yhdistelmää.

Pitkää kovalla teholla juokseminen aiheuttaa maratoonarille kuin maratoonarille vääjäämättä tuskia maratonin loppukilometreillä, vaikka sitä ei maailman huippujuoksijoista aina huomaakaan. Tältä tuskalta eli maratontuskalta ei säästy kokonaan yksikään täpöillä maratoniansa vetävä maratonkuolevainen, mutta miksi sitten joillain juoksijoilla maratontuskaa ei juuri huomaa päällepäin? Toisin sanoen, onko maratoonarin mahdollista olla maratonkilvassa piittaamaton, jopa täysin piittaamaton maratontuskasta?    

Tähän kysymykseen vastaamisessa emme tukeudu niinkään ihmisen fysiologiaan, koska raasto.comin maratonfilosofian yhden hengen toimituksella ei ole riittävää asiantuntemusta eikä alan koulutusta urheilufysiologian kysymyksiin. Todettakoon kuitenkin, että juoksun taloudellisuudella eli kyvyllä juosta mahdollisimman vähäisellä energiankulutuksella mahdollisimman kovaa mahdollisimman pitkään on tärkeä osuus siihen, kuinka suuren osan maratonkilvasta juoksija voi viettää vapaana maratontuskasta. Olla vapaa maratontuskasta on kuitenkin eri asia kuin olla piittaamaton maratontuskasta, sillä piittaamattomuus maratontuskasta tarkoittaa sitä, että juoksija tuntee maratontuskaa, mutta ei piittaa siitä. Niinpä meidän on etsittävä vastausta maratontuskasta piittaamattomuuden arvoitukseen ensisijaisesti maratonfilosofiasta, vaikka asiaan vaikuttaa myös raaka maratonfysiologia.

Maratonkilvan aikana juoksija tuntee maratonkehossaan monenlaisia tuntemuksia. Tämä maratonkilvan kulkevaisuusasteikko voidaan esittää seuraavassa muodossa:

Täydellinen maratonkulkemattomuus (ainoaksi tavoitteeksi muodostuu kilvan aikana maaliin pääsy, joka sekin tuntuu epätoivoiselta)

Maratonkulkemattomuus (aikatavoitteille joudutaan jättämään kilvan aikana hyvästit, mutta maaliin pääsy tuntuu mahdolliselle)

Maratonkulkevaisuus (aikatavoitteissa tai lähellä niitä pysytään koko kilvan ajan)

Täydellinen maratonkulkevaisuus (reilu ennätysparannus tai juokseminen kovempaa kuin uskoi pystyvänsä)

Maratonkulkevaisuuteen vaikuttavat monet asiat, joista tärkein on maratonkeskittyneisyyden onnistuminen. Maratonkulkevaisuuteen vaikuttaa myös juoksijan henkinen tila kilvan aikana. Mitä lähempänä juoksija tietää olevansa negatiivista splittiä tai tasaista vauhdinjakoa maratonkilvassa 35 kilometrin jälkeen, sitä piittaamattomampi hän on maratontuskasta, koska maratonhyytymättömyyden mahdollisuus antaa hänelle uusia voimia. Juoksija voi tällöin päästä eräänlaiseen maratonhurmioon. Hän voi päästä ikään kuin ulkopuoliseksi maratontuskasta. Asia voidaan ilmaista myös niin päin, että mitä pahemmin juoksijan vauhti romahtaa maratonin toisella puoliskolla, sitä enemmän hän huomaa maratontuskan olemassaolon. Tähän tuskan tunteeseen vaikuttaa fyysisen romahduksen lisäksi myös henkinen tietoisuus siitä, että maraton on jyrännyt ihmispolon.

Voidaankin esittää seuraava maratonfilosofian maratonkulkevaisuutta kuvaava yleislauseke: mitä lähempänä juoksija on täydellistä maratonkulkevaisuutta, sitä vähemmän hän piittaa maratontuskasta. Niinpä, vaikka juoksija vääjäämättä tuntee jonkinlaista tuskaa maratonin loppukilometreillä pyrkiessään juoksemaan maratonin niin kovaa kuin pystyy, hänen on tästä huolimatta mahdollista olla jopa täysin piittaamaton maratontuskasta. Se edellyttää tosin täydellistä maratonkulkevaisuutta, joka maratoonarille tulee korkeintaan 1-2 kertaa maratonelämässä, suurimmalle osalle ei koskaan. Pääsy täydelliseen maratontuskapiittaamattomuuden tilaan on siis mahdollista, mutta erittäin harvinaista.

[Z]